Mistä johtuu, jos vien lapsen johonkin

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja pirppana
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
P

pirppana

Vieras
seurakunnan tapahtumaan, jossa vaikkapa lauletaan ja leikitään, minulla alkaa itkettämään? Siis herkistyn jotenkin niistä lauluista ym ja itse tapahtumasta. En ole mitenkään uskonnollinen ihminen, mutta käytän lastani tapahtumissa ja kerhoissa, jotta hän näkisi muita lapsia ja tutustuisi hengelliseen(kin) elämään.

Tällä paikkakunnalla nyt ei ole muita vaihtoehtoja kuin evankelisluterilaisen kirkon tapahtumat, mutta mielestäni ne ovat "turvallisia" lapselle. Kävin siis niissä aikoinaan itsekin lapsena, enkä kokenut ahdistavana. Ajattelin käyttää lasta niissä niin kauan kuin haluaa.

Mutta mistähän tuo oma "ahdistus" tai herkistyminen nykyään oikein johtuu? Onko kellään vastaavaa?
 
Alkuperäinen kirjoittaja ?:
Jos sulla tulee omat kerhoajat alitajuntaan. Liittyykö siihen elämänjaksoon jotain erityisen surullista tai ihanaa?

Ei ymmärtääkseni liity surua, eikä kyllä sen kummemmin ihanaakaan. Parastahan kerhoissa oli lapsena ne kaverit ja lelut. Kaikki uskonnollinen oli vähän tylsää, mutta tekeehän se lapselle hyvää oppia hiljentymään ja ajattelemaan.
 
Alkuperäinen kirjoittaja pirppana:
Alkuperäinen kirjoittaja ?:
Jos sulla tulee omat kerhoajat alitajuntaan. Liittyykö siihen elämänjaksoon jotain erityisen surullista tai ihanaa?

Ei ymmärtääkseni liity surua, eikä kyllä sen kummemmin ihanaakaan. Parastahan kerhoissa oli lapsena ne kaverit ja lelut. Kaikki uskonnollinen oli vähän tylsää, mutta tekeehän se lapselle hyvää oppia hiljentymään ja ajattelemaan.

Tarkoitinkin, että ihan muutenkin, kuin kerhossa esim. isovanhempi kuollut, vanhemmat eronnut tms.
 
Alkuperäinen kirjoittaja ?:
Alkuperäinen kirjoittaja pirppana:
Alkuperäinen kirjoittaja ?:
Jos sulla tulee omat kerhoajat alitajuntaan. Liittyykö siihen elämänjaksoon jotain erityisen surullista tai ihanaa?

Ei ymmärtääkseni liity surua, eikä kyllä sen kummemmin ihanaakaan. Parastahan kerhoissa oli lapsena ne kaverit ja lelut. Kaikki uskonnollinen oli vähän tylsää, mutta tekeehän se lapselle hyvää oppia hiljentymään ja ajattelemaan.

Tarkoitinkin, että ihan muutenkin, kuin kerhossa esim. isovanhempi kuollut, vanhemmat eronnut tms.

Ahaa, mulla oli niin tasainen lapsuus, että alkaa suorastaan epäilyttämään :D Ensimmäiset "vakavat" paikat elämässäni olen kokenut vasta aikuisiällä (vanhempien ero, oma avioero, lähisukulaisten kuolemia jne). En sitten tiedä jos herkistyn nykyään ihan nuiden aikuiselämän tapahtumien vuoksi? Niistäkin on kyllä kaikista aikaa jo useampi vuosi..
 
Täällä toinen joka herkistyy nykyään seurakunnan tapahtumissa, mutta samoin kaikissa muissakin perinteisissä tilaisuuksissa joulu-/kevätjuhlissa yms. Kai mä oon niin vanha jo, että tulee oma lapsuus mieleen ja liikutun jatkuvuudsta kun katson pieniä lapsia.
 
Äläs huoli, mä olen ollu nuorempana ihan just samanlainen, nyt kun ikää on tullu vähän lisää alkaa tasottumaan. Enkä muuta selitystä ole keksinyt kun että olen vain niin tunneihminen, mulle kävi usein niinkin että kun häissä esim. urut alkoi soimaan niin samantien kyyneleet oli silmissä. Vieläkin tunnepuoli kyllä pelaa ihan kiitettävästi!
 
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Äläs huoli, mä olen ollu nuorempana ihan just samanlainen, nyt kun ikää on tullu vähän lisää alkaa tasottumaan. Enkä muuta selitystä ole keksinyt kun että olen vain niin tunneihminen, mulle kävi usein niinkin että kun häissä esim. urut alkoi soimaan niin samantien kyyneleet oli silmissä. Vieläkin tunnepuoli kyllä pelaa ihan kiitettävästi!

Olen 35 vuotias, ja tuo edellisen kommentti tuosta lapsien tuomasta jatkuvuudesta ja sen tuomista tunteista saattaa pitää kohdallani paikkansa. Näen aina lapset nimenomaan jatkuvuuden merkkinä maailmassa. En ole niinkään tunneihminen, olen aika viileä tyyppi ennemminkin, siksikin ihmetyttää. Mutta ehkä mussa sitten tää pehmeämpi puoli yrittää kovasti pinnalle nykyään ja lapsen saaminenkin on sitten vaikuttanut siihen :)
 
Alkuperäinen kirjoittaja Tanja:
No mua kanssa herkistää ja tippa tulee linssiin. Oon miettinyt,että olisinkohan jotenkin uskoon tulossa. Itekin miettinyt,miksi herkistää.

Kas vain, kerronpa sulle yhden jutun, vaikka en toisaalta halua tästä mitään ilkeily ketjua (voi olla että tulee niitä ilkeitä kommentteja).Minä kun tulin uskoon ja aloin ajatella asioita eritavalla , herkistely on muuttunut iloksi, toki vieläkin itkeskelen välillä mutta miten sen sanoisi , no ilo ja ylistys on vapauttanut niin ettei aina tarvitse kyynelehtiä. Onkohan muilla vastaavia kokemuksia.
 
no minä itte olen töissä srk kerhoissa. kyllä itseäkin herkistää laulut/hartaudet, jotenkin ne vaan on niin osuvia aina... JA monien monien vanhempien olen kyllä nähnyt ihan itkevän, kun hartauden olen pitänyt! Ehkä olet vain herkempi, kuten minä
 
Alkuperäinen kirjoittaja aaa:
no minä itte olen töissä srk kerhoissa. kyllä itseäkin herkistää laulut/hartaudet, jotenkin ne vaan on niin osuvia aina... JA monien monien vanhempien olen kyllä nähnyt ihan itkevän, kun hartauden olen pitänyt! Ehkä olet vain herkempi, kuten minä

Niin, ja tuo uskoon tulokin on käynyt mielessä.. Mutta en toisaalta ihan usko kuten evankelinen kirkko uskoo, vai miten se nyt sanotaan. Parasta olisi, jos saisin perustaa oman uskonnon yhdistelemällä eri uskontojen "parhaita puolia". Ehkä tuokin herkistää tai jotain, jos kaipaankin jotain hengellistä enemmän elämääni, mutta nykyiset vaihtoehdot eivät ole minulle sopivia. Ääh, vähän sekavaa sepustusta tuli nyt :)
 
Alkuperäinen kirjoittaja pirppana:
Alkuperäinen kirjoittaja ?:
Alkuperäinen kirjoittaja pirppana:
Alkuperäinen kirjoittaja ?:
Jos sulla tulee omat kerhoajat alitajuntaan. Liittyykö siihen elämänjaksoon jotain erityisen surullista tai ihanaa?

Ei ymmärtääkseni liity surua, eikä kyllä sen kummemmin ihanaakaan. Parastahan kerhoissa oli lapsena ne kaverit ja lelut. Kaikki uskonnollinen oli vähän tylsää, mutta tekeehän se lapselle hyvää oppia hiljentymään ja ajattelemaan.

Tarkoitinkin, että ihan muutenkin, kuin kerhossa esim. isovanhempi kuollut, vanhemmat eronnut tms.

Ahaa, mulla oli niin tasainen lapsuus, että alkaa suorastaan epäilyttämään :D Ensimmäiset "vakavat" paikat elämässäni olen kokenut vasta aikuisiällä (vanhempien ero, oma avioero, lähisukulaisten kuolemia jne). En sitten tiedä jos herkistyn nykyään ihan nuiden aikuiselämän tapahtumien vuoksi? Niistäkin on kyllä kaikista aikaa jo useampi vuosi..

no sitten se on varmaan sitä lapsuuden kulta-ajan kaipuuta ja toisaalta surua siitä, että lapsesi elämäkään ei tule jatkumaan viattoman onnellisena...
 
Alkuperäinen kirjoittaja Äiti neljälle:
Alkuperäinen kirjoittaja Tanja:
No mua kanssa herkistää ja tippa tulee linssiin. Oon miettinyt,että olisinkohan jotenkin uskoon tulossa. Itekin miettinyt,miksi herkistää.

Kas vain, kerronpa sulle yhden jutun, vaikka en toisaalta halua tästä mitään ilkeily ketjua (voi olla että tulee niitä ilkeitä kommentteja).Minä kun tulin uskoon ja aloin ajatella asioita eritavalla , herkistely on muuttunut iloksi, toki vieläkin itkeskelen välillä mutta miten sen sanoisi , no ilo ja ylistys on vapauttanut niin ettei aina tarvitse kyynelehtiä. Onkohan muilla vastaavia kokemuksia.

Ehkä haluaisin muutosta elämään. Alkoholin esim kokonaan pois,vaikka sitä harvoin ja vähän muutenkin käytetään.
 

Yhteistyössä