Meillä oli jälkeen päin ajateltuna kaikki ihan eri tavalla, jo synnytyssalista asti. Mutta enhän mä sitä esikoisen äitinä tajunnut. Vasta nyt kun saa vertailltua nuorempiin lapsiin, niin juttu on ihan selvä.
Jo pikkuvauvana oli "tulta ja tappuraa", ei odottanut sekuntiakaan kun nälkä tuli. Kiinteät ruuat alettiin tarjota puolen vuoden paikkeilla, mutta ei huolinu oikeen mitään koko ekana vuonna. Erittäin hoikka ollu. Semmoinen sihtikurkku ja muutenkin nirso.
Puheen puuttumisen vuoksi 3-vuotisneuvolassa suositeltiin tutkimuksia. Perheneuvolan kautta psykologin kanssa hommaa alettiin tutkia ja sitte vähän isompana sairaalajaksoa... Päiväkodissa alkoi käydä puheterapeutin suosituksesta, siellä sai erityislastentarhanopettajan suosituksesta avustajan.
Sitä on vaikea selittää. Tapaukset yksittäisinä ei ehkä tunnu kovin pahoilta varsinkaan näin luettuna - kiipesi pienenä katolle, piiloutui auton takaluukkuun, ei voinu hetkeksikään kääntää selkää ettei lapsi karannut, ei oppinut potalle, täytti videot ruuveilla, piirsi seinät, repi tapetit jne. Jotain tollasta sattuu varmaan jokasessa lapsiperheesdsä JOSKUS. Mutta meille se kaikki oli/jossain määrin on ihan jokapäiväistä ja kokopäiväistä.
Mä syytin itseäni huonoksi kasvattajaksi kunnes saatiin diagnoosit. Ja etenkin nuorempia katsoessa olen tajunnut, että ollaanhan me muut saatu ihan normaaliksi, ei se esikoisen kasvatus nyt niin pieleen ole voinut mennä.