Missä elämänvaiheessa tai vaiheissa olet ollut onnellisimmillasi?

Missä elämänvaiheessa tai vaiheissa olet ollut onnellisimmillasi? Minkä ikäinen olit? Muutakin saa toki kertoa.


Itse muistelisin että toisen lapsen syntymän jälkeen about vuosi pari oli sellasta jotenkin onnen huuruista aikaa. Elin periaatteessa erittäin epäitsekästä aikaa, lapset ensisijalla. Itse näytin räjähtäneeltä variksenpelättimeltä, en meikannut pariin vuoteen, en pukeutunut kuin ne muutamat hassut kerrat kun oli jotain menoa, juhlia jne.

Tavallaan en siis ollut sellainen nainen mitä media antaa ymmärtää, mutta tunsin olevani nainen, äiti, ehkä enemmän kuin koskaan. Kaksi ihmistä oli musta täysin riippuvaisia (isä kyllä mukana jakamassa aina) paljon enemmän kuin nyt kun on taas aikaa miettiä kaikkea ns. epäolennaistakin.

Kunhan pohdiskelen, pohdiskelkaa mun kaa! :heart:

 

Heti lasten syntymien jälkeen vielä synnytyssalissa ollessa =) Yleensä olen perusonnellinen, mutta nuo tilanteet muistan elämäni onnellisimpina hetkinä.

 

Huolet oli vielä pieniä kun lapset oli pieniä. Toisaalta, jotkut asiat on oudossa mittasuhteessa kun on saanut vauvan. Kuuluu asiaan.

 

Tuo kuvaamasi on tuttua mullekin. Siinä oli joku suuri sisäinen onnen tunne, olla vain täydellisen tarvittu ja rakkauden antaja ja vastaanottaja. Elämä jotenkin perusarvoissaan, se oli suurenmoista.

Miten "ihanaa" onkaan nyt kun saa taas keskittyä itseensä, selluliittiensa arvioimiseen, urakuvioihin ja työpaikan ihmissuhteisiin :kieh:.

 

Kolme aikaa:
1. kun asuin teininä hyvässä paikassa, sain hyvää kasvatusta ja opin tuntemaan itseäni.
2. Kun aloin seurustella mieheni kanssa, kutakuinkin täysi-ikäisenä.
3. Kun olen päässyt yli synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, tämä aika on vielä menossa, lapsi muutaman vuoden vanha. Ensimmäiset kuukaudet meni sumussa ja tunteitta, sitten alkoi onni ja ihanuus äitiydessä. Tämä aika elämässäni (viimeiset 2½ vuotta) ovat olleet monella muullakin tapaa onnekkaita ja hyviä.

 

Heti lasten syntymien jälkeen vielä synnytyssalissa ollessa =) Yleensä olen perusonnellinen, mutta nuo tilanteet muistan elämäni onnellisimpina hetkinä.

Jatkuiko tää onnenhuippuus kuinka pitkään siis?

 

Nyt.

 

Varmaan seurusteluaikana, kun huomasi että ihastuminen oli muuttunut rakkaudeksi.

 

Kun parikymppisenä lähdin 4 vuotta kestäneestä HELVETILLISESTÄ suhteesta. Tapasin silloin myös lasteni isän ja olin kyllä niin onnellinen ja rakastunut. Elämä oli kaikinpuolin huoletonta.

Tällä hetkellä olen myös aika onnellinen. Elämä on tasaista, parisuhde kunnossa, lapset koululaisia. Olen lyhyessä ajassa saavuttanut monta asiaa, joista ennen vain haaveilin. Tiedän, että yksi suuri suuri vaanii tulevaisuudessa, mutta juuri nyt ei tarvitse asioita miettiä.

 

Tuo kuvaamasi on tuttua mullekin. Siinä oli joku suuri sisäinen onnen tunne, olla vain täydellisen tarvittu ja rakkauden antaja ja vastaanottaja. Elämä jotenkin perusarvoissaan, se oli suurenmoista.

Miten "ihanaa" onkaan nyt kun saa taas keskittyä itseensä, selluliittiensa arvioimiseen, urakuvioihin ja työpaikan ihmissuhteisiin :kieh:.

Hah, just toi! Tavallaan kuitenkin nyt on taas enemmän "elossa" kun ei oo siellä onnen usvaverhon alla! Ja.... elämiseen kuuluu kaikenlainen ikäväkin, tai no, itsehän sen päättää miten antaa vaikuttaa ulkopuolisen paineen.

 

Taivaissa olin kaksi viikkoa oltuani tuttavuudessa tulevan avikseni kans sa. Olin aivan hurmoksissa!

 

[QUOTE="Kemeli";28557297]Kun parikymppisenä lähdin 4 vuotta kestäneestä HELVETILLISESTÄ suhteesta. Tapasin silloin myös lasteni isän ja olin kyllä niin onnellinen ja rakastunut. Elämä oli kaikinpuolin huoletonta.

Tällä hetkellä olen myös aika onnellinen. Elämä on tasaista, parisuhde kunnossa, lapset koululaisia. Olen lyhyessä ajassa saavuttanut monta asiaa, joista ennen vain haaveilin. Tiedän, että yksi suuri suuri vaanii tulevaisuudessa, mutta juuri nyt ei tarvitse asioita miettiä.[/QUOTE]

Siis suuri suru vaanii

 

Ihastuneena , koska vaan elämässä

 

Jatkuiko tää onnenhuippuus kuinka pitkään siis?

Sitä en enää muista, että miten pitkään se jatkui, mutta selkeästi onnellisimpia hetkiä nuo ovat olleet. Koskaan en ole tuntenut mitään vastaavaa.

 

Taivaissa olin kaksi viikkoa oltuani tuttavuudessa tulevan avikseni kans sa. Olin aivan hurmoksissa!

Ihastuneena sitä tosiaan on aika hurmoksessa, mutta sekään ei yllä mitenkään samaan kuin toi vauvahormonihurmos mulla.

Siihen ihastumiseen kai liittyi kuitenkin mulla epävarmuutta yms. Tietysti kaikki kihlat ja avioliiton solmiminen jne. on olleet erittäin mieleenpainuvia ja onnellisia juttuja. Ja monet monet muut, mutta ei oikeesti niin kokonaisvaltaista onnen huumaa, pitkäkestoista. Luulen että mulla se johtuu hoitovietistä ja siis nautin niin täysillä vauva-symbioosista ja imetyksestä, vaikkakaan en kaipaa sellaista enää kun erittäin erittäin satunnaisesti, vauvakuumeilu on todellakin hyvin vähäistä kun ne vauvat aina menee kasvamaan.

 

Nuorena 19v tyttönä. Voitin paikalliset missikisat ja olin kaikkien silmissä tähti. Miehiä ja ilmaista viiniä riitti. Asuin vanhempieni luona, joten asumiskustannukset oli nollassa. Kävin töissä ja kaiken rahan käytin hauskanpitoon. Kaverit oli kaikki myös silloin perheettömiä, joten tyttöjen iltoja pidettiin ja kaikki oli mukana. Isän bemarilla ajeltiin ja isi makso vielä bensatkin. Kaikki oli huoletonta, olo oli vapaa ja elämä vasta edessä. Vähän kun viikonpäivistä perjantaista puhuisi.

 

ekan seurustelusuhteen aikana.Ja sitten kun nykyisen aviomiehen kanssa muutettiin yhteen.Mut upein hetki oli ensimmäisen lapsen syntymä.

 

Nyt.

 

vaikea eritellä, mut mainitaan vaikka se, kun mieheni tajusi itse hakeutua sairaalaan masennuksensa kanssa, ja kun sieltä pääsi kotiin

 

Nyt.

But why?

Kato kun mä oon niitä ihmisiä, joille mielipidettä tärkeämpää on sen perustelu.

 

Varmaan joskus 16-17-vuotiaana exän kans, ja sitte tuoreemman exän kans ekat 1-2 vuotta.

 

On jotenkin vaikea nähdä lähelle. Varmaankin tämä on onnellista aikaa, kun lapset ovat nyt pieniä. Olen vain yleensä niin väsynyt ja arki on täynnä kaikkea, etten ehkä huomaa tätä onnea. Nyt kun muistelen, niin se aika kun olin valmistunut ja saanut vakituisen työpaikan, seurustelin ajoittain tai sitten deittailin vain. Se oli nyt jälkeenpäin ajateltuna kuitenkin aika leppoisaa aikaa. Rahaa sai käyttää itseensä vain ja kesälomat oli varsinkin ihania. Toisaalta ehkä aika kultaa muistot, taisin silti olla aika usein vähän sydän syrjällään.

 

But why?

Kato kun mä oon niitä ihmisiä, joille mielipidettä tärkeämpää on sen perustelu.

Koska nyt on ainoa hetki, jolloin olen olemassa, tässä, elossa, kokemassa onnellisuutta. Menneisyys on kadotettu, sen ainoa tarkoitus oli tuoda mut tähän. Tulevaisuutta ei ole olemassa. Mennyt onni on menetettyä, siitä on vain muistot.

Lisäksi meillä on juuri nyt elämä hyvää, joten tässä hetkessä on helppoa olla onnellinen.

Olen 34 vuotta vielä hetken aikaa.

 

Koska nyt on ainoa hetki, jolloin olen olemassa, tässä, elossa, kokemassa onnellisuutta. Menneisyys on kadotettu, sen ainoa tarkoitus oli tuoda mut tähän. Tulevaisuutta ei ole olemassa. Mennyt onni on menetettyä, siitä on vain muistot.

Lisäksi meillä on juuri nyt elämä hyvää, joten tässä hetkessä on helppoa olla onnellinen.

Olen 34 vuotta vielä hetken aikaa.

=)

 

Kyllä se taisi olla 1.1.2013, kun kuopus ja siskoni tulivat hakemaan mut sairaalasta. Ihan järkyttävän ruma ilma, vettä tihkutti ja lumet olivat käytännössä sulaneet. Harmaata ja ankean näköistä. Mutta aivan huikaiseva onnen tunne: olin matkalla kotiin!!! Ja siitä lähtien - satunnaisia arjen pieniä harmituksia lukuunottamatta - olen ollut erittäin onnellinen