Minusta tuli äiti - ei elämää?

Miten täällä on taas aistittavissa ajatusmaailma että kun saat lapsia, kaikki muu elämä on ohi? Raivostuttaa niin... Hirveetä marttyyrimeininkiä kuinka mihinkään ei pääse, edes sinne paskalle.. Missä on ne miehet? Ei ne kaikki voi aina tehdä 14 tuntista päivää töissä ja viikonloppurientoja? Ja hulluinta on että tähän ajatusmaailmaan sopii sitten sekin että kun en elä minäkään, et elä sinäkään.

Oikeestiko mammat on niin kiinni kotiympyröissä ettei ehdi / pääse mihinkään? Mikä se isän rooli on? Vai ettekö halua mennä, tehdä mitään? Onko silloin oikeutta rajoittaa toisen menemistä, jos itse valitsee vain sen kotona mököttämisen?

 

Öö, en mä ainakaan valita elämääni ja olen ihan tyytyväinen, vaikka olenkin enemmän sidoksissa lapsiin ja kotiin. Tämä elämänvaihe on nyt tämä ja sitä eletään lasten ehdoilla. Myöhemmin on sitten taas aikaa ja mahdollisuuksia omille jutuille. Kyllä nytkin harrastan 4 kertaa viikossa kodin ulkopuolella, ilman lapsia, että en nyt ihan ole kotiin jämähtänyt.

 

Vähän samaa mieltä. Mä olen itse asiassa ruvennut käymään paljon useammin jossain kuin ennen lapsen syntymää. Nyt taitaa olla enemmän hinkua päästä välillä pois kotoa kuin ennen . Mäkään en ymmärrä sitä, että jos toisella on menoja, niin miksei toisellakin saisi olla. Miksi äidin pitäisi tyytyä olemaan vain kotona, jos kerran menohaluja olisi? Ei se tarkoita sitä, etteikö äitiys kiinnosta, jos joskus lähtee vähän rentoutumaan. Mutta kun jotkut ei pääse edes lenkkipolulle, kun mies ei suostu olemaan lapsen kanssa... sitä mä en voi käsittää. Se lapsi on kuitenkin yhteinen projekti, tai ainakin pitäisi olla.

 

Ällöä on sekin, kun puhutaan luvan pyytämisestä ja saamisesta tai antamisesta... ei puolisoa saa eikä pidä holhota. Varmin tapa ajaa puoliso pettämään ja/tai jättämään on liiallinen sitominen kotiin.

Mutta joo, tuntuu oudolle, kun täällä kerta toisensa jälkeen naiset tilittää a) miehen ryyppyreissuista ja b) siitä, kuinka itse ei pääse edes kaverin kanssa kahville kuin kerran vuodessa.

 

Voiskohan jotenkin vaikuttaa se, että la-iltana täällä on vaan sellaset, jotka ei ainakaan just tänään oo päässy mihinkään..?

 

Oh...

No. Minulle lapset ovat sitä parasta elämää. Halusin perheen ja lapsia, sain sen. Esikonen 15-vuotias. Teen myös säännöllistä työtä - akateeminen koulutus on. Joitakin omia harrastuksia, mutta monessa niissäkin lapsi mukana.

En ole marttyyri enkä mökötä kotona. Täällä me olemme kaikki. Mieheltä olen kysynyt, haluaisiko hän enemmän kahdenkeskistä aikaa - vastasi, että tämä on just hyvä NYT. Mielestäni meillä siis yhtenevä näkemys elämän perusarvoista. Myös lapset viihtyvät kotona, tehdään juttuja yhdessä ja meillä on mukavaa.

Menenpä mihin tahansa, on minulla usein joku lapsistani mukanani. Joskus se pienin ns. pakkosyistä, mutta vaikkapa ostoksilla, uimassa, sienimetsässä, ystävän luona kyläillessä voipi olla isompikin.

En halua mennä, en halua käydä ns. viihteellä, pääni ei kaipaa tuuletusta, en halua festareille, en halua risteilylle, enkä varsinkaan halua ryyppäämään. En halua viedä lapsiani "yökylään", en isovanhemmille enkä muuallekaan, jotta minä pääsisin eroon heistä.

Tämä on mulle sitä elämää. Sulle tämä on sitten varmaan jotakin muuta?

 

Ehtisin ja pääsisin mutta en halua. Mä en ole mikään bilettäjä ikinä ollutkaan, loputkin menohalut hiipui lasten myötä. Ja muihin kuin näihin alkoholipitoisiin menoihin, menen mieluummin lasten (ja miehen) kanssa kuin yksinäni. Mutta mä en kyllä ole kokenut asiaa koskaan mitenkään ongelmaksi, mä vaan haluan viettää vapaa-aikani perheeni kanssa.

 

No mutta tässähän on kyse nyt siitä kun tosi paljon on keskusteluja kuinka itse ollaan kiinni lapsissa ja mies vaan menee.. Jos itse olet tyytyväinen tilanteeseesi ja elämääsi ja menoihisi, et varmaan ole oikeaa kohderyhmää.. Ja olisi mullakin ollut mahdollisuus mennä tänään, valitsin kotona olon kuten monena muunakin lauantaina. Niin myös mieheni. Tuntuu vaan noiden keskustelujen perusteella että monella ei ole sellainen tilanne ja se ottaa päähän.

 

Ällöä on sekin, kun puhutaan luvan pyytämisestä ja saamisesta tai antamisesta... ei puolisoa saa eikä pidä holhota.

Mä ainakin oon aina käsittänyt tuon luvan saamisen ja pyytämisen vähänniinkuin työtiimin keskeiseksi vuorojen neuvotteluksi, että milloin tehdään yhteiset jutut ja kuka päivystää milloinkin, koska lapsiperheessä jonkun niiden lasten kanssa on kuitenkin pakko olla. Ei se mun mielestä mitään holhoamista ole sen enempää kysyä kumppanilta kuin työkaverilta työaikana saako lähteä jonnekin muualle, eli jaksaako/ehtiikö toinen ottaa vastuulleen juuri sillä hetkellä ne jutut, mitkä minulta jää hoitamatta tän menoni vuoksi.

Muuten kyllä ihmettelen minäkin tätä samaa ilmiötä.

 

Se lapsi on kuitenkin yhteinen projekti, tai ainakin pitäisi olla.

Palstaa seuratessa joskus joutuu epäilemään onko lapset kuitenkaan yhteinen asia ...vai ajautuuko ihmiset yllättäen lapsiperheeksi.

 

Ällöä on sekin, kun puhutaan luvan pyytämisestä ja saamisesta tai antamisesta... ei puolisoa saa eikä pidä holhota. Varmin tapa ajaa puoliso pettämään ja/tai jättämään on liiallinen sitominen kotiin.

Mutta joo, tuntuu oudolle, kun täällä kerta toisensa jälkeen naiset tilittää a) miehen ryyppyreissuista ja b) siitä, kuinka itse ei pääse edes kaverin kanssa kahville kuin kerran vuodessa.

Väärin. Kyllä se on niin, että vain sellainen pettää, joka ei rakasta JA kunnioita toista. Menemisillä ja "pääsemisillä" ei ole sen kanssa mitään tekemistä.

 

Väärin. Kyllä se on niin, että vain sellainen pettää, joka ei rakasta JA kunnioita toista. Menemisillä ja "pääsemisillä" ei ole sen kanssa mitään tekemistä.

Mun mielestä taas rakkautta ja etenkään toisen kunnioittamista ei näytetä sillä tavalla, että rajoitetaan menemisiä. Mitä kunnioittamista se on, jos ei luota puolisoonsa?

 

Mun mielestä taas rakkautta ja etenkään toisen kunnioittamista ei näytetä sillä tavalla, että rajoitetaan menemisiä. Mitä kunnioittamista se on, jos ei luota puolisoonsa?

Rautalangasta: aiempi kommenttini koski väitettäsi: "Varmin tapa ajaa puoliso pettämään ja/tai jättämään on liiallinen sitominen kotiin."

 

Menin ja elin ihan tarpeeksi ennen lapsen syntymää. Nyt minulla on aikaa ja halua olla lapsen kanssa ja keskittyä häneen kun sellaisen olen tähän elämääni saanut. Mun elämä vasta alkoi kun sain lapsen, siis sellainen ihana perhe-elämä mistä olen aina haaveillut. Nautin elämästä lapsen kanssa 24/7 enkä valita marttyyrinä

Saahan mies mennä ja olla miten haluaa, enpä ole hänen määräilevä äitinsä ja saakai aikuinen mies tehdä mitä lystää.

 

No se on just sitä elämää, kun ollaan lasten kanssa kotona kun ovat pieniä. Elämä on tällaista nyt ja toisenlaista taas sitten joskus kun he kasvavat. Mulla on pienempi lapsista mukana lähes aina ja joka paikassa, koska olen hänen ainoa vanhempansa, joskus rasittavaa ja väsyttävää mutta elämää se on silti, ei sen ennempää eikä vähempää.

 

No se on just sitä elämää, kun ollaan lasten kanssa kotona kun ovat pieniä. Elämä on tällaista nyt ja toisenlaista taas sitten joskus kun he kasvavat. Mulla on pienempi lapsista mukana lähes aina ja joka paikassa, koska olen hänen ainoa vanhempansa, joskus rasittavaa ja väsyttävää mutta elämää se on silti, ei sen enenpää eikä vähempää.