Tein lokakuussa positiivisen raskaustestin ja olimme onnemme kukkuloilla. Aika pian tuon jälkeen minulle tuli tunne, ettei kaikki ole hyvin. Viikkoja kului ja tunne voimistui koko ajan, että jotain on vialla. Yritin puhua tunteistani monen eri ihmisen kanssa ja kaikki vaan viittasivat kintaalla tuntemuksilleni. Tai muutaman ihmisen oli helppo puhua, he kuuntelivat ja yrittivät auttaa. Muutama jopa sanoi, että nyt piristy ja lähde vaikka ulos lenkille. Sitten jossain vaiheessa alkoi univaikeudet ja mikään ei tuntunut miltään. Kävin lääkärissä ja sain nukahtamislääkkeet ja sairaslomaa jonkun päivän. Sydänääniä ei kuulunut. Lääkäri yritti lohduttaa ja sanoi, ettei ne vielä välttämättä kuulukaan. Sen päivän itkin. Lääkkeisiin en koskenut, koska sain nukuttua suhteellisen hyvin tämän jälkeen.
Sitten menin np-ultraan, jossa kätilö sanoi heti, että jotain on vialla. Lapsi ei liiku ja sydämen sykettä ei löydy. Hän vei minut käytävään itkemään ihmisten töllisteltäväksi ja odottamaan lääkäriä. Totesi, että joku kyllä joskus tulee tuomaan papereita, jotka täytyy täyttää. Lääkäri totesi saman, minkä kätilö pieni vastasi viikkoja täysin, mutta sydän ei enää syki. Lääkäri sanoi myös, että valitettavan usein äidinvaisto on oikeassa, että sen vaan aavistaa. Sain heti ensimmäisen pillerin, joka lopettaa istukan toiminnan. Hoitaja toivotti hyvät joulut, minun lähtiessäni kotiin, mikä vitsi siinä tilanteessa. En tiedä miten selvisin kotiin.
Pari päivää tästä menimme "synnyttämään" pienen enkelimme. Hän syntyi pari tuntia siitä, kun pillerit käynnistivät "synnytyksen". Näin pienemme: kaikki sormet ja varpaat olivat jo kehittyneet. Silmät olivat pienet. En tiedä tässä vaiheessa oliko pienen näkeminen hyvä vai huono asia, ehkä se selviää aikanaan.
Aina välillä itkettää kesken päivän. Ehkä surukin helpottaa aikanaan. Yritän pitää itseni kiireisenä, ettei ajatukset pyöri asian ympärillä koko ajan. Uuden raskauden ajatteleminenkin pelottaa, entä jos taas käy näin, sitä en enää jaksaisi.
Päivä kerrallaan, paistaa se päivä risukasaankin. Toivottavasti joku ymmärsi edes puolet tästä sekavasta kirjoituksesta.
Sitten menin np-ultraan, jossa kätilö sanoi heti, että jotain on vialla. Lapsi ei liiku ja sydämen sykettä ei löydy. Hän vei minut käytävään itkemään ihmisten töllisteltäväksi ja odottamaan lääkäriä. Totesi, että joku kyllä joskus tulee tuomaan papereita, jotka täytyy täyttää. Lääkäri totesi saman, minkä kätilö pieni vastasi viikkoja täysin, mutta sydän ei enää syki. Lääkäri sanoi myös, että valitettavan usein äidinvaisto on oikeassa, että sen vaan aavistaa. Sain heti ensimmäisen pillerin, joka lopettaa istukan toiminnan. Hoitaja toivotti hyvät joulut, minun lähtiessäni kotiin, mikä vitsi siinä tilanteessa. En tiedä miten selvisin kotiin.
Pari päivää tästä menimme "synnyttämään" pienen enkelimme. Hän syntyi pari tuntia siitä, kun pillerit käynnistivät "synnytyksen". Näin pienemme: kaikki sormet ja varpaat olivat jo kehittyneet. Silmät olivat pienet. En tiedä tässä vaiheessa oliko pienen näkeminen hyvä vai huono asia, ehkä se selviää aikanaan.
Aina välillä itkettää kesken päivän. Ehkä surukin helpottaa aikanaan. Yritän pitää itseni kiireisenä, ettei ajatukset pyöri asian ympärillä koko ajan. Uuden raskauden ajatteleminenkin pelottaa, entä jos taas käy näin, sitä en enää jaksaisi.
Päivä kerrallaan, paistaa se päivä risukasaankin. Toivottavasti joku ymmärsi edes puolet tästä sekavasta kirjoituksesta.
:hug:
