O
Optimisti vastoin tahtoaan
Vieras
Ollaan miehen kanssa yritetty toista lasta neljä ja puoli vuotta. Hormonihoidoista ja pistoksista huolimatta ei saatu mitään aikaan, ja lääkärinkin mukaan esikoinen sai todennäköisesti alkunsa kapselin poistosta johtuneen hormoniepätasapainon vuoksi. Tulokseton yritys ja vuosien maailman romahtaminen kerran kuussa ajoi mut syville vesille ja avioliitonkin eron partaalle.
Nyttemmin asiat on paremmin. Kävin pariin otteeseen lääkärissä kovien alavatsakipujen vuoksi ja vasemmassa munasarjassani oli meneillään megaovulaatio, 7 munasolua irtoamassa samalla kierrolla. Sain tietyllä tavalla rauhan ja jotakin konkreettista surtavaa tyhjän syliin syndroomaani - (vaikka se ei siis tyhjä olekaan - meille annettiin yksi terve ja maailman rakkain, eikä päivääkään mene niin etten hänestä kiittäisi kaikkia tuntemiani henkiolentoja ja tarpeen mukaan keksin vaikka uusiakin) - kun selvisi rutiiniultrassa että tämä supermuniminen oli ilmeisesti vaurioittanut munasarjaani niin pahasti että seuraavassa ultrassa se oli tyystin surkastunut, ja toinenkin on kiero. Eli hyvin suurella todennäköisyydellä en tule koskaan enää yhtään kelvollista munasolua saamaan aikaan.
Nyt, noin viikon ajan olen jostakin käsittämättömästä ja täysin järjenvastaisesta syystä tuntenut erittäin voimakkaasti että olen raskaana. Mitään oireita ei ole (ainakaan sellaisia mitä en pystyisi kuittaamaan mielikuvitukseni tuotteiksi), mutta jotenkin, se tunne... Suojelen tiedostamattani vatsanseutuani kuin emoleijona pentujaan, kädet hakeutuu hellimään vatsanahkaa ja on sellainen tyhmänonnellinen olo. Olenko sekoamassa?
Teoriassa raskaus voisi olla toimivilla häppäsvärkeillä hyvinkin mahdollinen, mutta kuten yllä kerroin, käytännössä lähes mahdotonta. Ihmettelenkin miksi ihmeessä mun vaistoni nyt katsoo aiheelliseksi kiusata mua? Onko muita "valeraskauksia" kokeneita?
Eiköhän tuo loppuviikosta taas maailma murene, harmittaa vain tämmöinen mielen temppuilu, kun olin juuri päässyt jaloilleni ja tunsin itseni tasapainoiseksi.
Nyttemmin asiat on paremmin. Kävin pariin otteeseen lääkärissä kovien alavatsakipujen vuoksi ja vasemmassa munasarjassani oli meneillään megaovulaatio, 7 munasolua irtoamassa samalla kierrolla. Sain tietyllä tavalla rauhan ja jotakin konkreettista surtavaa tyhjän syliin syndroomaani - (vaikka se ei siis tyhjä olekaan - meille annettiin yksi terve ja maailman rakkain, eikä päivääkään mene niin etten hänestä kiittäisi kaikkia tuntemiani henkiolentoja ja tarpeen mukaan keksin vaikka uusiakin) - kun selvisi rutiiniultrassa että tämä supermuniminen oli ilmeisesti vaurioittanut munasarjaani niin pahasti että seuraavassa ultrassa se oli tyystin surkastunut, ja toinenkin on kiero. Eli hyvin suurella todennäköisyydellä en tule koskaan enää yhtään kelvollista munasolua saamaan aikaan.
Nyt, noin viikon ajan olen jostakin käsittämättömästä ja täysin järjenvastaisesta syystä tuntenut erittäin voimakkaasti että olen raskaana. Mitään oireita ei ole (ainakaan sellaisia mitä en pystyisi kuittaamaan mielikuvitukseni tuotteiksi), mutta jotenkin, se tunne... Suojelen tiedostamattani vatsanseutuani kuin emoleijona pentujaan, kädet hakeutuu hellimään vatsanahkaa ja on sellainen tyhmänonnellinen olo. Olenko sekoamassa?
Teoriassa raskaus voisi olla toimivilla häppäsvärkeillä hyvinkin mahdollinen, mutta kuten yllä kerroin, käytännössä lähes mahdotonta. Ihmettelenkin miksi ihmeessä mun vaistoni nyt katsoo aiheelliseksi kiusata mua? Onko muita "valeraskauksia" kokeneita?
Eiköhän tuo loppuviikosta taas maailma murene, harmittaa vain tämmöinen mielen temppuilu, kun olin juuri päässyt jaloilleni ja tunsin itseni tasapainoiseksi.