millaista synnytyksen jälkeen?

[tiinu]

Hei!
Raskauteni alkaa olla pian puolessa välissä ja vauvan tulo on mielessä koko ajan. Olen kiinnostunut kuulemaan kokemuksianne synnytyksen jälkeisestä ajasta sairaalassa ja ensimmäisistä viikoista kotona. Oliko miehenne synnytyksessä mukana ja sairaalassa paljon ja kävikö sairaalassa paljon tuttuja, entä oliko kotiutuminenkin yhtä hulinaa sukulaisten ja tuttujen tunkiessa ihastelemaan pienokaista? Entä oliko miehenne isyyslomalla ja apuna vauvan hoidossa ensimmäisinä viikkoina? Meneekö kaikki aika aluksi vauvan hoitamiseen ja kuinka paljon vauva nukkui aluksi? Saitteko aikaiseksi touhuta esim. kotitöitä tai jumppailla vauvan nukkuessa vai lepäilittekö/nukuitteko itse aina vauvan nukkuessa? Kuinka pian vauvan kanssa pääsee ns. ihmisten ilmoille? Meneekö ensimmäinen/ensimmäiset kuukaudet kotona? Ja missä vaiheessa otitte vauvaa mukaan kauppaan ja kyläilemään tuttujen luokse?
Ymmärrän kyllä, että neuvolasta saa sitten myöhemmin kaikenlaisia ohjeita, mutta haluaisin kuitenkin jo vähän tietoa näin etukäteen... Kiitoksia jo etukäteen vastauksistanne!

 

[...]

No aluksi...niin monta kuin on äitiä, niin monta on kokemustakin
Mutta kerron omiani!
Ensimmäiset viikot tunsin olevani ihan täysissä ruumiin ja sielun voimissa vaikka muut olivatkin puhuneet, että se aika on yhtä usvaa (nyt ymmärrän se koska kun ajattelen taakse päin, niin en niin kauheasti ajasta muistakkaan! ).
Mies oli mukana synnytyksessä ja pari yötä sairaalassa perhehuoneessa meidän kanssa. Synnytimme niin "kaukana", että vieraita kävi sairaalassa vain 6 kertaa...kotona sitten kävi viikon sisällä "kaikki" kynnelle kykenevät -se oli aika hulinaa. Äitini oli tehnyt jotain ruokaa pakkaseen ja mieheni kävi kaupassa, vieraat kohteliaasti tyytyivät vain onnittelemaan ja vauvan katsomiseen eivätkä "vaatineet" sen enempää.
Mieheni ehti olemaan vain vajaan viikon kotona meidän kanssa, mutta hyvin me pärjäsimme kaksistaankin
Päivät olivat erilaisia...välillä tuntui, että vauva ei nukkunut yhtään päivällä ja silloin itsekin olin tietenkin enempi väsynyt eikä niitä kotihommia tullut juurikaan tehtyä -mies auttoi kykynsä mukaan töiden jälkeen. Välillä taas pikkuinen nukkui niin paljon, että meinasi käydä aika pitkäksi (kun odotti koko ajan sen heräämistä yms.).

Tyttö syntyi uutena vuotena ja ne talven kylmimmät kuukaudet meni aika hyvin pelkästään kotioloissa, mutta ei minulla mitään hinkua sinne pakkaseen ollutkaan. Ensimmäistä kertaa lähdimme "ihmisten ilmoille" vauvan 2-viikkoispäivänä, kävimme ystävättäreni pojan 1-vuotis syntymäpäivillä ja mummolassa.
Ristiäiset pidimme kotona tytön ollessa 5-viikkoa ja siihen otin kaikki tarjoutuneet apujoukot mukaan (kivasti sujui talkoilla).
Pikkuhiljaa oman jaksamisen mukaan rupesimme liikkumaan enempi, tein kotitöitä enempi yms. Nykyään tämä kotifrouwan elämä sujuu jo varsin mallikkaasti

En ikinä halua neuvoa ketään....mutta ota lapsi ja sen mukana tuomat "kiireet" avoimin mielin vastaan. Vältä turhaa stressiä kotitöistä "joita aina ennen teit", vaan anna niiden olla ja tee sitä mukaa kun jaksat... Parempi ihan rauhassa toipua synnytyksestä ja opetella elämää pienokaisen kanssa
Nyt kun tosiaan minun tuosta sairaala-ajasta on jo 9½ kk, niin tuntuu, että se on mennyt niiiiiiiiiin äkkiä, vauvasta on tullut jo pieni ihminen ja niitä kotihommia, jumppaa ja kavereitakin ehtii tavata ihan kyllästymiseen asti.

 

[Ilona]

Minusta ainakin muutama viikko meni sellaisessa sumussa väsymyksen ja hormonien vuoksi. Sairaalassa olo oli vielä hyvä ja euforinen, ennen kuin maito oli noussut. Kun se tapahtui, alkoi hormonimyllerrys. Jonkun aikaa olin todella herkkä. Hormonit toisaalta vaikuttivat niin, ettei väsymys ollut sellaista ehdotonta, vaan jotenkin sitä jaksoi. En ehtinyt tehdä juuri mitään, koska vauva söi jatkuvasti. Erittäin tärkeää oli miehen tuki. Vieraita kävi, mutta alkuaikaan en saanut vierailuista mitään irti ja odotin usein, että he jo lähtisivät. Olin kuitenkin varmaan äärimmäisen herkkä ja hermostunut, aikaisempaa kokemusta kun ei ollut.

Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti, joka viikko olo oli parempi. Vauva nukkui päivällä tuntikausia, joten pian ehdin tehdä kotihommia ja muitakin juttuja. En ole saanut otettua itseäni niskasta kiinni urheilun suhteen vieläkään vaikka vauva on 6 kk enkä ole väsynyt. Moni asia on itsestä ja asenteesta kiinni, ja siitäkin, uskaltaako vauvan antaa esimerkiksi hoitoon. Itse en ole kokenut tarvetta iltarientoihin vaikka sitä raskausaikana suunnittelinkin. Kuten edellinen sanoi, tämä aika kuluu hurjaa vauhtia, joten tästä kannattaa nyt nauttia. Sitten ehtii muutakin. Toisaalta on hyvä tehdä myös omia juttuja, käydä vaikka kampaajalla, kirjastossa tms. ilman vauvaa.

Itse aloin liikkua vauvan kanssa ihan normaalisti n. 1 kk iässä. Mielestäni se kannattaa, koska vaikka alussa se tuntuisi vaikealta, kouluttaa kokemus äitiäkin. Usein palasin juoksujalkaa itkevän vauvan kanssa kotiin, joka nyt tuntuu jotenkin tosi etäiseltä.

Kaikkein tärkein asia, jonka tästä vauva-ajasta olen oppinut on se, ettei mikään ole pysyvää. Yleensä kaikki vaiheet vaihtuvat juuri kun alat niitä pohtia ja ongelmat ratkeavat kuin itsestään. Jos siis nyt saisin elää alkuajat uudelleen, ottaisin asiat paljon rennommin.

 

[emmi]

Sairaalassa kävi omat vanhemmat ja veli perheineen, oma mies oli joka päivä pitkiä aikoja (meillä ei ollut perhehuonetta). Sairaalassa tuli aika pitkäksi kun vauva nukkui paljon ja lopuksi jo itketti kun kotiinlähtö oli niin ihanan lähellä. Vähän liiankin reipas koitin olla kivuilta ja väsymykseltä jo sairaalassa. Kotiintulomatkalla soittivat ensimmäiset ystävät josko olisivat voineet HETI tulla katsomaan mutta kohteliaasti siirsin (kumma kyllä ymmärsin) vierailun parin päivän päähän. Vointi oli erinomainen ja käytiin jo samana iltana pienellä rauhallisella vaunulenkillä (elokuu). Eka viikkona olin ylipirteä vaikka hankaluuksia oli rintojen ja haavojen kanssa, en tahtonut saada nukutuksi. Vierasryntäystä ei sitten tullutkaan vaikka olin pelännyt etukäteen, tulivat pikkuhiljaa. Kaksi ensimmäistä viikkoa meni hienosti (tosin sen ekan viikon kyllä tarvi miehen fyyisistä ja henkistä tukea) mutta sitten kun alkoi "arki" , vieraat käyneet ja mies lähti töihin, tuntui että jäi kovin yksin. Vauva alkoi kaksikuukautisen itkumaratonin ja välillä oli kyllä itsekin kuin itkumaratonilla mutta näin taaksepäin katsottuna se oli kovin lyhyt aika.

Jälkeenpäin viisastuneena soisin itseni nyt toisella kerralla olevani rennompi, ressaamatta kellosta ja siivosta, pyykistä ja ruuasta. Toivottavasti osaan ottaa vauvankin rennommin etten ponnahda joka inahduksella pystyyn...toivottavasti ymmärrän antaa itselleni lepoa silloin kun sitä tarvitaan enkä ala taas leikkiä ylireipasta perheenäitiä. Ja toivon että ne muutama ihana ihminen, joiden vierailujen olin etukäteen ajatellut ahdistavan, kävisivät nyt toisenkin vauvan aikana viikottain kylässä piipahtamassa, sitten kun jään kotiin miehen lähtiessä töihin. Se oli suunnaatoman "maanpinnallepalauttavaa" kun joku "järkevä" ajatteleva ja puhuva ihminen tuli ovesta sisään ja omat ja vauvan pienetsuuret ongelmat palautuivat normaaleihin mittasuhteisiin takaisin. hmm..saikohan mitään ajatuksia.

 

[Pahvi]

Sairaalassa ei käynyt kun lapsen sylikummi, lapsi oli 6 vuorokautta osastohoidossa ja vieraat kielletty.
Kotiin sitten kaikki sukulaiset tunki ekojen viikkojen aikana. Ei tosin kerrottu kaikille koska tyttö kotiutui niin kaikki eivät tunkeneet heti samaan aikaan
Kun meiltä kysyttiin, että mitä tuodaan tms, niin me pyydettiin aina tuomaan tarjoamukset mukanaan. Me keitettiin vain kahvia ja muuten vieraat söivät omia tuomisia

Mä olin oikein ihmeissäni siitä, miten nätisti lapsi nukkui ekat viikot. Neiti söi 3-4 tunnin välein ja nukkui väliajat öisin nätisti (kunhan röyhtäys tuli). Ehkä hormoneilla oli osansa, mutta mä olin ylipirteä ja olisin kaivannut "enemmän tekemistä"

Sitten parin viikon jälkeen iltahuuto muuttui koliikiksi ja yöunet katosivat ja koko yö saattoi olla huutoa... Sitten alkoi väsymys...

Inhottavinta oli vierailevat miehen sukulaiset, jotka arvostelivat ihan kaikkea. Hikisessä asunnossa (heinäkuu 05 helteet) lapsella oli liian vähän päällä kun ei ollut myssyä eikä tumppuja (ei ollut sairaalassakaan!!) jne... Se oli todella raivostuttavaa!

 

[Taika]

Meillä oli mies kotona 2 viikkoa, jonka ajan vauva pääasiassa nukkui ja söi. Päiviä rytmitti 3 tunnin unet, syöttö, vaipat, ja sama uudelleen. Sitten alkoivatkin samaan aikaan vauvalla vatsavaivat ja miehellä työt.

Parin ekan viikon aikana kävivät noin kymmenet vieraat, ja se oli aika raskasta tottapuhuen. Joka päivä kattaa pöytää ja keittää kahvia ja seurustella, vaikka olisi tarvinnut aikaa omaan palautumiseen. Säännöksi päätettiinkin, että meille saa tulla vain yhdet vieraat päivässä.

Nyt on vauva kolme viikkoinen ja meillä haetaan helpotusta vatsaan ja rytmiä päivään. Ulkoilu aloitettiin vajaa viikon vanhana ja joka päivä yritetään päästä vähän pidemmälle vaunulenkille. Kotona kun ei jaksa juuri jumppailla kun öiset syötöt väsyttää. Toisaalta en myöskään osaa päivisin itse nukkua vaikka vauva nukkuisikin. Vauva-arki on ihanaa vaikka välillä rankkaa..

 

[Elina1]

Meillä aluksi sairaalassa vauva söi noin tunnin välein yötä päivää ja silloin kun oma vauva nukkui niin sänkynaapurin vauva tietysti alkoi itkeä. Onneksi oli vaan tunnin vierailuaika päivässä, joten sen jaksoi ja oli kivaakin kun kävi ihmisiä, kun siellä neljän seinän sisällä monta päivää oli nukkumatta niin se alkoi tuntua vähän kummalliselta... Mies oli tietty mukana synnytyksessä ja suuri apu olikin, mutta ei pystynyt sairaalassa viettämään kuin muutaman tunnin päivässä meidän kanssa. Vauvan hoitoa opettelin itsekseni yrityksen ja erehdyksen kautta, kun jostain syystä kukaan ei oikein neuvonut mitään enkä tajunnut itse kysellä. Vaikka tietty siellä oli sitten ohjelmaa muuten, ruokailut, lääkärit, tutkimuksia, jne, joten ei saanut silloin aamupäivälläkään nukkua, kun vauva olisi nukkunut pitemmät (3 tunnin) unet. Odotinkin että pääsen kotiin lepäämään, mutta sielläkään ei tietty nukkua saanut, varsinkaan sitten vauvan vatsavaivojen alettua, usein käytiin nukkumaan vasta 5:ltä aamulla... Mies oli viikon verran kotona mutta ei tajunnut, että olisi antanut mun nukkua, kun itse vaan nukkui pitkään aamulla! Ja vauva olisi kyllä sitten aamupäivästä usein nukkunut 11:aan asti, mutta sitten saattoi tulla vieraita tyyliin "lapsiperheissähän herätään niin aikaisin"! En tajunnut rajoittaa vieraitten määrää, kun aluksi olin itse niin ylienerginen että jaksoin sitä hullunmyllyä ihan hyvin, mutta kyllä välillä meinasi kärsivällisyys ja voimat loppua. Vauvan unien aikana en saanut tehtyä mitään, kun vauva nukkui lähinnä ainoastaan mun sylissä (vatsavaivojen takia). Kun aloin käyttää kantoliinaa, sain molemmat kädet vapaiksi ja pystyin tekemäänkin jotain vauvan nukkuessa. Kun sitten alettiin ulkoilla ja käydä ihmisten ilmoilla, vauva nukkui liikkuvissa vaunuissa ja mäkin sain vetää henkeä välillä, vaunuttelureissut oli mun lepotaukoja jolloin usein pyysin jonkun kaverinkin mukaan juttuseuraksi. Alettiin liikua ulkona ja kyläilläkin jo varmaan heti vauvan ollessa noin viikon ikäinen. Mulle ulkona ja ihmisten ilmoilla liikkuminen oli tosiaan henkireikä, en olisi jaksanut olla kuukausikaupalla kotosalla, niinkuin jotkut tekevät. Alku on kaaosta, mutta onneksi on itse niin virtaa täynnä, että siitä kyllä selviää!

 

[Nightflight]

Oma kokemukseni on hieman surullisempi, mutta se kääntyy kyllä valoisaksi.

Synnytys oli hieno kokemus. Pelkäsin synnytystä etukäteen, mutta se menikin hienosti. Liikuskelin paljon supistusten ajan ja se auttoi. Makuuasento vain pahensi kipua. Ponnistus oli aikamoinen rääkki, kesti tunnin ja sattui mutta siitäkin selvisi. Ilman epiduraalia jopa!

Pahat kokemukset liittyvät sairaalaan. Olin sekaisin väsymyksestä ja hormoneistä. Synnytys kesti koko yön. Vauva syntyi aamulla. Alkoi heti aktiivinen vierihoito, mikä oli tietysti ihanaa, mutta en nukkunut kolmeen vuorokauteen. Imetys takkusi. Rintoihin koski ja alapää oli tuusan nuuskana. Hoitajat vaan naureskelivat kun vauva huusi koliikkiaan ja minä itkin.

Kotiuduttiin. Vauva oli koliikkivauva. Masennuin. Ajattelin etten osaa hoitaa häntä. Imetys takkusi yhä enemmän ja vauva sai kauheita rintaraivareita.

Lopulta valvottuani kolme viikkoa putkeen hommasin masennuslääkkeet ja ammattiapua.
Nyt voin hyvin ja vauva myös. Selvisimme hengissä ja elämä hymyilee. Onneksi minunlaisiani tarinoita on vähemmän kuin niitä ruusunpunaisia.

Kritisoin sairaalan henkilökuntaa ja pakkovierihoitoa. Miksi Suomessa ei ymmärretä, että hoitamalla äitiä hoidetaan myös vauvaa. Myös imetysfasismi on kauheaa. Jos vauva ei kertakaikkiaan saa rinnasta tarpeeksi ruokaa, miksi kiusataan sekä äitiä että lasta? Onko parempi että äiti masentuu ja vauva itkee nälkäänsä ensimmäiset elinpäivänsä?

Onneksi nyt elmämä hymyilee. Osaan varautua kuitenkin seuraavan synnytyksen jälkeen pitämään paremmin puoliani. Edes yksi nukuttu yö sairaalassa alussa olisi tehnyt ihmeitä.

 

[mom]

Meillä synnytys alkoi keskiyönaikoihin ja olin tietenkin valveilla..eli suosittelen nukkumista!! Itselläni parinkin tunnin torkut olisivat auttaneet paljon asiaa..eikä niinkään se yhden yön valvominen synnytyksen vuoksi vaan ne seuraavat kolme yötä jotka vauva valvotti sairaalan perhehuoneessa. Se oli aivan kamalaa!!! Mies sai joka yö unesta kiinni muutaman tunnin ajaksi, itse valvoin ja harjoittelin imettämistä tai sitten en kovien alapääkipujen vuoksi saanut unta. Itku tuli monta kertaa eli tästä opin että seuraavan vauvan kanssa vaadin saada vauvan jonnekkin narikkaan edes hetkeksi sillä jo sairaalassa hankittu univaje ei ainakaan kotona katoa vähään aikaan mihinkään. Synnytys meni melko mukavasti eli supparit alkoi puolilta öin, aamu kahdeksalta puhkaistiin kalvot ja vauva syntyi vartin vaille yksitoista. Ilokaasu riitti hyvin kalvojen puhkaisuun saakka. Epiduraalin sain liian myöhään ja se ei vaikuttanut. Eli seuraavalla kerralla vaadin kivunlievitystä jo hyvissä ajoin. Kipu ylitti aika-ajoin kaikki kipurajat ja näin ollen ei synnytys itsessään jättänyt sen suurempia muistoja. Leikkaushaava oli todella kipeä kolmeviikkoa synnytyksestä ja tämä oli itselleni yllätys. En ollut varautunut siihen tuskaan vaan itselläni oli aika ruusuiset mielikuvat vauvan kotiutumisesta. Ekan kerran ostoskeskuksessa kävin ilman vauvaa n. viikko synnytyksen jälkeen. Oli kamala hinku päästä lastenvaate ostoksille, jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt jättää se reissu väliin (en sitten neljään päivään päässyt ylös sängystä). Leikkaushaava repesi vielä paranemisen loppusuoralla eli tästä opin ensi kerralla olla todella varovanen noiden pehmeiden sohvien kanssa. Vauva heräili aluksi n. kahden tunnin välein syömään ja väsymys sekä isällä että itselläni oli kamala. Mies oli kolme viikkoa putkeen kotona, hoiti kaikki kotityöt ja vauvan vaipanvaihdot, en itse siis päässyt kunnolla liikkeelle. No nyt on kaikki helpottanut ja makkarissa huutaa kolmekuinen poika. Isä yrittää saada tuttipullon avulla unille, tissibaaria taitaa poika vaatia, eli se on nyt mentävä.

 

[tyttö82]

Hei!
Raskauteni alkaa olla pian puolessa välissä ja vauvan tulo on mielessä koko ajan. Olen kiinnostunut kuulemaan kokemuksianne synnytyksen jälkeisestä ajasta sairaalassa ja ensimmäisistä viikoista kotona. Oliko miehenne synnytyksessä mukana ja sairaalassa paljon ja kävikö sairaalassa paljon tuttuja, entä oliko kotiutuminenkin yhtä hulinaa sukulaisten ja tuttujen tunkiessa ihastelemaan pienokaista? Entä oliko miehenne isyyslomalla ja apuna vauvan hoidossa ensimmäisinä viikkoina? Meneekö kaikki aika aluksi vauvan hoitamiseen ja kuinka paljon vauva nukkui aluksi? Saitteko aikaiseksi touhuta esim. kotitöitä tai jumppailla vauvan nukkuessa vai lepäilittekö/nukuitteko itse aina vauvan nukkuessa? Kuinka pian vauvan kanssa pääsee ns. ihmisten ilmoille? Meneekö ensimmäinen/ensimmäiset kuukaudet kotona? Ja missä vaiheessa otitte vauvaa mukaan kauppaan ja kyläilemään tuttujen luokse?
Ymmärrän kyllä, että neuvolasta saa sitten myöhemmin kaikenlaisia ohjeita, mutta haluaisin kuitenkin jo vähän tietoa näin etukäteen... Kiitoksia jo etukäteen vastauksistanne!

Minulla on 23.10 4kk täyttävä vauva.Meillä sairaalassa vierähti 6 yötä koska tyttäremme oli keltainen ja vietimme pari yötä valohoidossa sekä pari yötä meni myös alhaisen verensokerin seurannassa vauvalla,hänellä oli syntymän jälkeen matala verensokeri mikä oli ihan arvattavissakin,koska minulla oli raskaudenaikainen diabetes.Mies oli synnytyksessä mukana kokonaiset 13h pitkät tunnit päättyivät terveen tyttäremme syntymään,mies oli synnytyksen aikana suuri tuki ilman miestä ois kyl aika orvoksi olonsa tuntenut.sairaalassa mies kävi joka päivä n3-8 vietti aikaa meidän kanssa,se oli minulle todella tärkeää ja myös hänelle .Vieraat päätin ottaa sairaalassa vastaan pääsi ite helpolla ja pääs sit kotona olemaan rauhassa kolmistaan ja opetelemaan kunnolla vauvanhoitoa miehen kanssa.Sukulaisia ja tuttavia kävi ekana päivänä 16hlöä ja tokana sit 10 ja minun vanhemmat kävivät joka ilta .Kotiin päästyämme alkoi arki joka on sujunut alusta asti hyvin,aluksi piti vauvaa herätellä 3 h välein yöllä syömään ja siksi olinkin alussa aika väsynyt ja vauvan nukkuessa päivällä nukuin myös itseLiikkeelle vauvan kanssa lähdimme 10p vanhana kävimme useilla tuttavillamme kylässä joka viikko jollain,nyt myös virailemme tuttavillamme paljon.tuttaville sanoimme että tahdomme rauhassa olla kolmistaan ekan kuukauden ja tulemme kyllä heille kylään tai he voivat sitten tulla meille,kun olemme saaneet olla komistaan rauhassa.Mies oli kotona ensimmäiset 2kk ja sitten meni töihin joten meillä oli pehmeä lasku arkeen nyt siis 2kk olen ollut yksin päivät tyttäremme kanssa ja todella hyvin on sujunut,vauva on todella kiltti yöllä nukku 23-08.30 elikkä huimat 9,5h itkee vain nälän ja märän yllättäessä ja ltasin kaipaa syliä,mutta mkäs mukavampaa,kun istua vauvan kanssa.vauva nukkui aluksi paljon joten aikaa oli hyvin omien hommien tekemiseen sekä ite pysty päikkärit nukkua.tällä hetkellä vauvan tullessa 4kk teen kotona päivisin kotitöitä tytön nukkuessa ja ruoan siinä lomassa sekä omia hommia,olen hulluna käsitöihin eli kudottua tulee paljon.me liikumme vauvan kanssa useana päivänä kaupungilla tai isovanhempien luona käymme paljon joskus menee viikosta jokunen päivä vain kotona puuhatessa,ihanaa kun saa tehdä kuten itse haluaa jos tuntuu et haluaa olla kotona ei tarvi lähteä liikkeelle

 

[tyttö82]

lisäystä vielä edelliseen.....menin yöllä nukkumaan 00.00 heräsin vessaan 1 2 3 ja sitten lapsivedet menivät 03.50 lähdimme sairaalaan ja siellä aika kului tarkkailussa 6-7 sitten synnytyssaliin suihkussa 1.5h sen jälkeen meni tosi kovien supistuksien kera 10.10 sain epiduraalin joka oli suuri helpotus 4h meni kun paratiisissa kivut poissa 4h siis sitten alkoi taas kovat supistukset45minsaa jonka jälkeen ponnistusvaihe 1h 46minsaa ja loppujen lopuksi avuksi otettiin imukuppi ja nopeasti kaikki kävi välilha leikattiin ilman puudutusta ja se sattui kyllä,mutta kipu loppui kun seinään kun vauva oli ulkona ja nostettiin syliini

Imetyksestä sen verran aluksi vauva ei meinannut saada millään kiinni nännistä ja aikaa harjoitteluun kului sairaalassa paljon,mutta eipähän siellä kiirwe mihinkään ollut ja tärkeäksi koin imetyksen,joten tuntien harjoittelu ei minua haitannut..maidon noustua rintoihin ei vauva sitten saanut enää nännistä kiinni ,kun rinnat olivat tosi täynnä maitoa kokoajan lopulta yksi hoitaja sanoi että pumpataan maito talteen ja koitetaan rintakumia sillai sitten kaikki suju hyvin ja kotona jokusen viikon käytettiin rintakumia ja sitten pääsi vauva ilman kumia imemään,siis imetys sujunut hyvin loppujen lopuksi kokoajan,vaikka rintakumia aluksi käytimmekin.'MiinuksenAa sairaala ajassa olivat hoitajien ikävä toistensa piikittely sekä se että en saanut mitään opastusta vauvan pesussa enkä muissa jutuissa vain imetyksen näyttivät kaikki muut asiat jouduin käydä kysymässä heiltäja huonetovereilleni jotka saivat kolmannet lapsensa näytettiin kaikki kaikille kolmelle naiselle kädestä pitäen.joopa joo,mutta täällä siis erittäin onnellinen äiti kiltin vauvan kanssa.

 

[joanna3]

.imetys oli alussa takkuista, mutta rintakumi ja lansinoh tilanteen pelasti. Nyt tosi kätevää, kun rinta riittänyt 6 kk asti (4,5 kk alettiin kiinteiden maistelu).Ei ole tarvinnut korviketta lämmitellä. Rintamaito aina saatavilla sopivan lämpöisenä.Olen iloinen että jaksoin alussa imetystä opetella.

 

[marza]

Ite pelkäsin vauva-arkea turhaan,tietty silloin asiat ovat toisin jos sattuu saamaan koliikkivauvan. sairaalassa kävivät vain mies ja miehen vanhemmat, oma sukuni asuu kauempana. kotiuduttuamme vauva nukkui melkein koko ajan eli omaa aikaa on todella paljon! sain talvivauvan ja silloin suositeltiin että kaksi viikkoa sisätiloissa,sitten vasta vaunuilemaan. kaupassa käytiin kuitenkin vauvan kanssa autolla jo samana päivänä kun sairaalasta päästiin. vieraita ei hirveesti heti käynyt, kohtelias sääntöhän on se ettei vieraita tulis pariin viikkoon, äidille kuuluu antaa aikaa toipua ja levätä. isä oli parin päivän jaksoissa isyyslomalla, mutta eipä siitä paljon apua ollut,kun ei suostu vaihtaa (edelleenkään) vaippaa...
Tosiaan,jos vauva on rauhallinen niin kyllä päivisin on paljon aikaa, alle kuukauden ikäisethän nukkuvat valtaosan vuorokaudesta. ensimmäisen kerran tuulettumaan lähdin jo vauvan ollessa vasta pariviikkoinen,mutta meillä oli kotona niin vaikeeta että oli pakko lähteä.ei se oma elämä lapsen syntymään lopu, miellä ainakin isovanhemmat ottaa mielelllään kerran kuussa hoitoon niiin itse pääsee vähän katselemaan kavereitaan ja kaupungin yöelämää

 

[marza]

sen verran lisäystä että kun tyttö82 kertoi noista sairaalassa vierailevien määristä,niin meillä ei saanut edes muut käydä katsomassa kuin isovanhemmat ja lapsen isä. sairaalassa tällainen tapa.

 

[Mimi]

Me emme ottaneet heti sairaalasta kotiuduttuamme vieraita, halusimme antaa itsellemme ja vauvalle rauhan tutustua toisiimme. Mielestäni tämä oli erittäin tärkeää oman jaksamisen kannalta. Ja vauvalle parasta. Aikuisten ihmisten pitäisi kyllä jaksaa odottaa ja ajatella muutakin kuin omaa parastaan. Noh, tällä tietysti suututimme puolisukua, mutta jos tuollaisesta suuttuu, antaa suuttua. Viikon-parin kotona oltua,onkin sitten jo kiva kun ihmisiä käy vähitellen, meidän aikataulumme mukaan, katsomassa. Mielestäni vastasyntynyt-aikana saa ja pitääkin olla itsekäs, tämän aioin myös suoda muille.

 

[Mimi]

Ensimmäiset viikot olivat meillä rankkoja, kaikki oli niin uutta. Siinä oli aika opetteleminen tunnistamaan, miksi vauva milloinkin itkee... Nyt vauvelilla ikää 7 vkoa ja kaikki on paljon helpompaa. Ja täytyy sanoa, että elämä on nyt onnellisinta ikinä!

 

[pompom]

Meillä synnytys päättyi imukupin käyttöön ja menetin aikalailla verta. Olinkin aika huonossa kunnossa ainakin muutaman viikon, jopa kuukauden synnytyksen jälkeen. Onneksi saimme sairaalassa jo etukäteen toivomamme perhehuoneen, jossa vietimmekin sitten 5 päivää koska vauvalla oli keltaisuutta. Sairaalassa kävivät vain lähisukulaiset eli molempien vanhemmat, isovanhemmat ja sisarukset. Olin niin väsynyt ja halusin jotenkin olla rauhassa että en halunnut enempää vieraita sairaalaan. Jälkikäteen ajateltuna olisi sittenkin ehkä kannattanut kutsua myös joitain ystäviä jo sairaalaan vauvaa katsomaan, koska minua rasitti välillä suunnattomasti kun kotiuduttuamme joka päivä joku oli tulossa katsomaan vauvaa. Onneksi saimme kuitenkin viikon olla rauhassa ennen yhtään vierasta. Tietysti vieraat ovat kivoja, ei siinä mitään, mutta jotenkin siinä väsymyksen ja hormoniryöpyn keskellä ei vaan aina oikein jaksa seurustella ja olla sosiaalinen, varsinkin kun jotkut vieraat viipyivät monta tuntia.Eli kannattaa ihan suoraan sanoa jos ei jaksa ottaa vastaa vieraita heti, se on täysin ymmärrettävää, ainakin ne joilla on omia lapsia varmasti ymmärtävät!

Itse synnytyksestä sanoisin että minulle oli todella tärkeää että mies oli siellä mukana. Hän halusi ehdottomasti tulla mukaan minun tuekseni ja todistamaan lapsensa syntymää. Vaikka loppu olikin synnytyksessä aika dramaattinen, oli kokemus silti aivan uskomaton.

Meillä toki vauva nukkui paljon niinkuin vastasyntyneet kai aina tekevät, mutta kyllä silti olin tosi poikki ensimmäisen kuukauden. Mies oli isyyslomalla kolme viikkoa ja olikin suunnaton apu, koska teki ruokaa, kävi kaupassa ym. Itse en ehtinyt juuri mitään muuta tehdä kuin imettää. Välillä tuhersin itkua sohalla ja imetin ja imetin; minulle oli täysi yllätys se, kuinka väsyttävää imetys voi olla ja kuinka kiinni vauvassa tosiaan on. Vauva söi pari ensimmäistä kuukautta tunnin, kahden välein ja välillä meinasi kyllä usko loppua imetyksen suhteen ja oma jaksaminen oli koetuksella. Onneksi syömisrytmi kuitenkin rauhoittui vähitellen ja imetyskin alkoi sujumaan hyvin.Kannattaa kuitenkin yrittää levätä mahdollisimman paljon eikä ottaa mitään paineita mistään muusta kun vauvanhoidosta! Ja ottaa itselleen niitä lepohetkiä, tehdä vaikka pieni kävelylenkki tai käydä kaupassa joskus yksin. Ja nukkua silloin kun vauvakin nukkuu.

Talvella asia on eri, vauva pitää käsittääkseni totuttaa kylmään ilmaan vähitellen ja ensimmäinen ulkoilu on ilmeisesti suositeltavaa vasta parin viikon iässä. Me saimme vauvamme kesäkuussa, joten lähdimme ulos ensimmäisen kerran jo vauvan ollessa viikon ikäinen, koska oli lämmin ja vauva olis saavuttanut syntymäpainonsa. Teimme vauvulenkkejä ja imetys kävi kätevästi vaikka puiston penkillä. Vauvan ollessa n. kuukauden ikäinen kävimme ensimmäisen kerran isohkossa kauppakeskuksessa ostoksilla. Sielläkin oli ihan kätevä imettää, enkä oikein muuta ehtinyt siellä tottapuhuen tehdäkkään. Kun ostimme auton vauvan ollessa parin kuukauden ikäinen, liikkuminen helpottui huomattavasti. Asumme pääkaupunkiseudulla, ja täällä pääsee ilmaiseksi julkisilla vaunujen kanssa, mutta kyllä silti liikun omalla autolla paljon mieluummin. Autossa voi vaikka imettää ja vauvakin viihtyy paremmin kun ei ole pakko maata vaunuissa niinkuin esim bussissa. Kyllä vielä silti bussilla liikun jonkun verran, mutta yleensä vaan jos on pakko.

Ei vauvan kanssa tarvitse sisälle jäädä, ja toki vieraita voi kutsua kotiinkin niin paljon kun itse vaan jaksaa vastaanottaa. Kannattaa kuitenkin olla varovainen näin flunssakautena, ettei kukaan tule kipeänä vauvaa katsomaan. Mutta siis ei elämä vauvan saamiseen mitenkään lopu, päinvastoin. Itse kuitenkin yllätyin alun rankkuudesta ja olin ihan hyvällä mielin aika pitkälle vaan kotona ensimmäiset pari kuukautta. Nyt, vauvan ollessa 4 kk, jaksan jo liikkua paljon kodin ulkopuolella, tosin vauva valvottaa yhä ja olen vieläkin aika väsynyt. Mutta pikku hiljaa...

 

[äiti83]

meillä mies oli mukana synnytyksessä ja oli viikon vielä kesälomalla kun kolmen päivän päästä pääsimme kotiin.. ei komplikaatioita.. sain muuten hyvin nukuttua vaikka vauva oli vierihoidossa.. naapurisängyn vauva vaan valvotti.. imetys lähti hyvin käyntiin.. elokuu oli lämmin ni voin hyvin lähteä liikenteeseen vauvan kanssa..

vieraita kävi aika usein.. ja kamujeni kanssa olin kahvilla kaupungilla jo kun muksu oli viikon vanha.. hän nukkui vaunuissa vaikka kuinka hyvin ja tosiaan tunsin itsenikin hyväksi niin oltiin heti liikenteessä.. isovanhemmillakin me käytiin miltei päivittäin ja kavereita katsomassa sekä ostoksilla kaupungilla..

totta kai oli myös päiviä kun vaan otti nokkaunia samalla kun muksu nukkus.. sinänsä helppoa aikaa kun lapsi nukkui 3-5h unia eikä herännyt yöllä kuin kerran..

onko muilla ollut yhtä helppoa? nyt sitten mietityttääkin että mitä tulee olemaan kun keskellä talvea ei niin vaan vauvan kanssa liikutakaan.. ja "maaseudulla" on välimatkat hiukan pidempiä.. toivon mukaan ei koliikkia sentään tule.. se on suurin murhe mikä mieltä tulevaisuudesta painaa..

 

[Esmeralda]

heippa!

minulla huitoo tuossa sängyssään 2kk vauva, ja minusta meillä on mennyt hänen kanssaan oikein kivasti alusta alkaen.

SAIRAALASSAOLO:

Synnytys oli helpohko, mutta kuten joku muukin täällä kritisoi, niin minä en kokenut sairaalassaoloa mitenkään erityisen mukavana. Juuri samaa koin, että iteltä ei vielä tullut tarpeeksi maitoa (vauvani kun oli ensin tarkkailussa, eikä vierihoidossa) ja hoitajat vaan käski yrittää ja vauva huusi nälkäänsä.. no sitten sain "väkipakolla" lisämaitoa. Onneksi kuitenkin imetys alkoi sujumaan hyvin pian ja poika sai äidinmaitoa nälkäänsä .

VIERAILIJOISTA:

Me olimme päättäneet, että "otamme" sairaalaan vain lähisukulaiset , eli lapsen isovanhemmat ja sitten äidin ja isän veljet ja siskot perheineen. Tämä olikin aivan tarpeeksi! lisäksi kävi pari minun hyvää ystäväpariskuntaa. Kun tulimme kotiin, niin eka viikonloppu oli pyhitetty vain meidän yhdessäoloon, tämän tiedotimmekin innokkaille tulijoille. No, sitten alkoikin vieraiden tulva, ja se oli kyllä aika ressaavaa, kun luonteeltaan on kuitenkin sellainen, että koittaa pitää paikat kunnossa ja tarjottavaa pöydässä. Eli vinkki niille jotka ovat menossa kylään vauvaperheeseen: viekää pullat mukananne!!! Ainakin jos menette yllättäen/pikavaroituksella! (mikä nyt ei ole välttis kovin suotavaa..)

"LIIKUSKELU" VAUVAN KANSSA:
me lähdimme vauvan kanssa liikkeelle heti ekana päivänä kun päästiin kotiin.. hmm. näin jälkeen päin ajateltuna aika aikaista, mutta tuntui silloin oikealta. Oltiin viikko sairaalassa, joten kävimme läheisessä liikekeskuksessa vaunuilla n. 8 pvän iässä. Ja siitä sitten ihan tasaisesti ollaan käyty vaunulenkeillä koiran kanssa päivittäin. Isommalla ostosreissulla oltiin 2 viikon iässä ja isovanhemmilla + tutuilla alettiin käymään siinä samoihin aikoihin.

ISÄN AUTTAMISESTA JA LOMISTA:
meillä minä olin ensin 2 ekaa viikkoa "yksin" vauvan kanssa.. se oli näin jälkeenpäin ajateltuna aika raskasta kun kaikki oli täysin uutta. Vauva on tarvinnut maitoa tähän asti 2-3 kertaa yössä ja siihen on jo niin tottunut, että ei "oikeasti" väsytä, vaikka kyllä sitä heti nukahtaa kun siihen on mahdollisuus. Meillä minä olen kyllä tehnyt myös lähes kaikki kotityöt vauvanhoidon lisäksi: eli pyykinpesu, astiat, siivous. isä on siivonut lähinnä ristiäisiin ja toki tekee kauppaostokset ja sellaista. Mutta tuntuu kyllä että voisi enemmänkin auttaa, ja onhan siitä puhuttukin... Toteutus on sitten eri juttu
Isällä kun oli isyysvapaa, niin tuntui, että hän otti sen enemmän tosiaan "isän lomana", ja olikin kaiken näköstä punttis-ja pelimenoa kaverien kanssa. tämä tuntui aika pahalta, kun ite olis tarvinnut pientä hetkeä edes kunnon suihkun ottamiseen tai vaikka kävelylenkkiin "vain" koiran kanssa (siis pikkupikku lenkille). No, ekan viikon mentyä noissa merkeissä ilmoitin, että eipä kivalta tunnu ja tulihan siihen parannusta. Varmaan isä ei voi millään "osata asettua "äidin asemaan, ja kun hän ei herää joka yö syöttämään, niin ei osaa kuvitella sitä väsymystä. Ihme kyllä, nyt mulla on paljon tasaisempi olo, vaikka herätään melkein saman verran. Ehkä alussa oli niitä jonkun mainitsemia "hormonimyrskyjä"?! Nyt TODELLA NAUTIN tästä vauva-arjesta sen hyvine ja huonoine puolineen!

Iloista vauvasyksyä teille!