"Paras" ystäväni, jota näen nykyään todella harvoin (hän löysi vihdoinkin miehen ja jopa takaisin soittaminen on liian vaivalloista vaikka ennen juteltiin/tekstailtiin päivittäin). Kun hän tulee meille, pyytää kahvia ja etsii luettavaa ja hyvin harvasanaisesti puhuu mistään.
Ei ole yhtään kiinnostunut toisesta lapsestani ja esikoinenkin (jonka kummi on) ei saa häneltä enää oikein minkäänlaista huomiota. Jos kyläillään heillä, puuhailee koko ajan jotain kotihommia, laittaa pyykkejä, ruokaa jne. ja on yhtä harvasanainen. Kun jotain elämästään kertoo, niin kaikki on niin ihanaa ja täydellistä ja hehkuttaa miten kivaa hänellä on ollut miehensä kanssa tai toisen kaverinsa kanssa, kun ovat lasten kanssa jonnekin menneet.
Olen tullut siihen tulokseen, että meidän ystävyytemme on tiensä päässä.
Sitten ärsyttää sellaiset lapsiperheet, joiden lapset huutavat ja sotkevat eivätkä siivoa jälkiään. Vanhemmat eivät kiellä lainkaan. Loppuilta on itsellä hirveä päänsärky ja sotkuinen koti siivottavana. Eivätkä tottele, kun minä kiellän.
Siksi näitäkin harvemmin kylään pyydetään ja pyritään tapaamaan puistossa.
Olen nykyään aika erakoitunut, kun en vaan jaksa sitä hirveää häslinkiä, kun on vauva ja esikoinen hoidettavana.