vierailija
Homma menee siten, että mies monesti tulkitsee minut ihan väärin ja suuttuu minulle. Tämä toistuu suhteessamme usein.
Esim. tänään.
Alan mielessäni haaveilemaan, suunnittelemaan, ajatusshoppaamaan, maalaamaan ajatustasolla tulevaisuutta sen enempää asiaa lukkoon lyöden....
Kerron miehelle, että sitten ensi kerta, kun sisustamme ja hankimme uusia huonekaluja voisimme vaikka ostaa ruskeita puun värisiä huonekaluja nykyisen punaiseen vivahtavan ruskean puunvärin sijaan. Samalla pidän sylissä vauvaa jonka kanssa jutustelen iloisena.
Mies toteaa tähän, että älä vittuile hänelle.
Minä ihan äimänkäkenä siihen, että en todella ole vittuillut, että pohdin vain tulevaa.
Mies siihen , että hän näki mun kuulemma hymyilleen ilkikurisesti hänelle lauseeni aikana.
Oikeasti hymyilin ehkä ihan vain vauvan kanssa. En itse edes rekisteröinyt mitenkään hymyilleeni.
Mies ei usko, että en ole vittuillut saati mulle ei ole tullut mieleenkään mikään vittuilu. Koitan selittää, mutta mies ei usko ja syyttää minua siitä, että koittaisin muka nyt selitellä asiaa oikein päin, että ei onnistu enää.
Minä tähän, että koitan vain selittää sen mikä asian laita oli ihan alunperinkin, että en ole missään vaiheessa vittuillut alunalkaenkaan enkä meinaa.
Lopulta mies haukkuu minut siihen päälle.
Kysymys kuuluukin: Miten ihmeessä saan miehen uskomaan, että hän ihan oikeasti tulkitsee minut todella usein väärin ja syyttää sitten syyttä?
Meillä on näitä tilanteita usein. Nyt vasta tänään tajusin, että miksi mies ennen lasta usein kaljapäissään suuttui minulle mielestäni syyttä ja tuli kamala riita. Hän tulkitsee mut ihan väärin ja ei millään usko tät, vaikka kuinka koitan aina selittää.
Esim. tänään.
Alan mielessäni haaveilemaan, suunnittelemaan, ajatusshoppaamaan, maalaamaan ajatustasolla tulevaisuutta sen enempää asiaa lukkoon lyöden....
Kerron miehelle, että sitten ensi kerta, kun sisustamme ja hankimme uusia huonekaluja voisimme vaikka ostaa ruskeita puun värisiä huonekaluja nykyisen punaiseen vivahtavan ruskean puunvärin sijaan. Samalla pidän sylissä vauvaa jonka kanssa jutustelen iloisena.
Mies toteaa tähän, että älä vittuile hänelle.
Minä ihan äimänkäkenä siihen, että en todella ole vittuillut, että pohdin vain tulevaa.
Mies siihen , että hän näki mun kuulemma hymyilleen ilkikurisesti hänelle lauseeni aikana.
Oikeasti hymyilin ehkä ihan vain vauvan kanssa. En itse edes rekisteröinyt mitenkään hymyilleeni.
Mies ei usko, että en ole vittuillut saati mulle ei ole tullut mieleenkään mikään vittuilu. Koitan selittää, mutta mies ei usko ja syyttää minua siitä, että koittaisin muka nyt selitellä asiaa oikein päin, että ei onnistu enää.
Minä tähän, että koitan vain selittää sen mikä asian laita oli ihan alunperinkin, että en ole missään vaiheessa vittuillut alunalkaenkaan enkä meinaa.
Lopulta mies haukkuu minut siihen päälle.
Kysymys kuuluukin: Miten ihmeessä saan miehen uskomaan, että hän ihan oikeasti tulkitsee minut todella usein väärin ja syyttää sitten syyttä?
Meillä on näitä tilanteita usein. Nyt vasta tänään tajusin, että miksi mies ennen lasta usein kaljapäissään suuttui minulle mielestäni syyttä ja tuli kamala riita. Hän tulkitsee mut ihan väärin ja ei millään usko tät, vaikka kuinka koitan aina selittää.