Miksi yksinhuoltaja ei voisi olla onnellinen?

Siinäpä se. En tiedä onko muut yksinhuoltajat kohdanneet tämän saman välillä raivostuttavan asian, kun jatkuvasti kysellään miten jaksat/miten pärjäätte.

Minua on alkanut tympimään se että jotkut ihmiset kuvittelevat että kun olen yksinhuoltaja ja nyt vielä odotan vauvaa, minun on oltava rasittunut, väsynyt ja mahdollisesti jopa masentunut. Kysellään miten jaksan ja onko sitä ja onko tätä.

Päiväkodissa tuntuu että hoitajat katsovat välillä niin säälivin katsein kun nyt satun vaikka huonosti nukutun yön jälkeen näyttämään pandakarhulta. Kyllähän sitä väsynyt voi olla mutta olen niin onnellinen siitä mitä minulla on Lapseni on ihan mahtava persoona, kiitän joka päivä koko maailmaa siitä että olen hänet saanut. Lapsellani on vahva luonne ja uhma on aika voimakas välillä ja aina jos siitäkin jossain mainitsee niin aina tulee sääliviä katseita tai voivotteleua että mitenhän sinä nyt jaksat, saatko apua sieltä tai täältä.

Hohhoijjaa Olen alkanut ajattelemaan että eikö nuoren yksinhuoltajan (tai vanhemmankin) vaan voida uskoa pärjäävän ja samalla olevan onnellinen?

Sitten kun keskustelen ihmisten kanssa pidempään niin minulle saatetaan sanoa että vau, miten hienosti sinä noinkin nuorena olet pärjännyt. Että harvoin tällaista näkee. Onko se niin? Että harvoin esim juuri nuoret yh:t pärjäävät ja ovat hyvin tyytyväisiä elämäänsä? Vai onko se sitä että niin vaan oletetaan asian olevan.

 

Mua ainakin käy sääliks nuoret yh:t. Miten on onnistunut sössimään asiansa niin nuorena niin pahasti. Eikö ois voinut odottaa ja seurustella pitkään ja tehdä vakaaseen liittoon ne lapset.

 

No ei tossa muuten mitään, mutta että oot raskaana ja yh? Se kuulostaa suoraan sanottuna ulkopuolisen korviin aika surulliselta.

 

Itse odotan myös pian syntyvää vauvaa ja ennestään on kaksi alle koulu-ikäistä. Olen huomannut saman, että toisilla asenne on heti MITEN sä jaksat, onko sinulla tukiverkostoja, sulla on varmasti rankkaa jne. Ei, minulla ei ole isovanhempia lähellä joille lykkäisin lapsia hoitoon ja vaikka olisikin lähellä, en näkisi syytä lapsia jatkuvasti sinne lykätä, koska rakastan arkea touhuineen ja lasteni kanssa olemista. Saan kyllä hoitajan tarvittaessa, jos on jotain pakollisia tai vähemmän pakollisia menoja. Raha-asioistanikin toiset ovat enemmän huolissaan kuin minä itse, meillä riittää ihan hyvin rahat peruselämiseen ja työelämässä minulla on varaa valita minne lähden ja mitä hommia tekemään hoitovapaan päätteeksi, suunnitelmissa on jatko-opiskella ja sitäkin ihmetellään, miten jaksat. Olen myös käytännössä koko ajan tehnyt jotain muuta kotona olemisen ohella, nytkin jotain pikkuhommia kotoa käsin joista saan lisätienestejä.

Sitäkin monen on vaikea hyväksyä, että en edes kaipaa miestä jakamaan arkea. Rakkaushan on parhaimmillaan ihana asia, mutta se tulee vastaan jos on tullakseen.

En toisaalta ihmettele asenteita, koska usein yyhoot itse valittavat arjen raskautta ja kaipaavat sitä toista aikuista arkeensa, ei ne stereotypiat ihan tyhjästä ole temmattuja.

 

No, mun käsityksen mukaan yksinhuoltajat/yksinasujat on onnellisempia kuin yhdessähuoltajat. Itse miltei aina parisuhteessa, nyt viimeisimmässä tosin tietoisen päätöksen jälkeen, mut kuvittelen, et ihmiset olis enemmän onnellisia "itekseen". (Siis tarkoitan naisia, miehet voikin olla onnellisempia liitoissa, kun pääsevät taas "äidin" huomaan.

 

Musta tuntuu että nuoret yh:t selviävät paljon paremmin, kuin tällaiset vanhemmat yh:t niinkuin ite olen Ja tiiän myös äitejä jotka ovat valinneet yksinhuoltajuuden eli tehneet lapset yksin eivätkä ole mitään "sössineet".

Mä törmään kanssa usein tohon kauhisteluun ja voivotteluun, varsinkin kun joku tuntematon saa tietää että olen yh. "Miten sä kahden kanssa pärjäät, voi voi" Joo onhan se rankkaa, mut ehdottais mieluummin ett auttaa kun voivottelee.

Tällä hetkellä mä oon ainakin ihan onnellinen. Meillä hommat toimii lasten kanssa, en kaipaa tähän ketään sotkemaan meidän kuvioita.

 

En minä vain tiedä. Ei kai onnellisuus ole huoltajuudesta kiinni. Aivan samoin voisi kysyä, eikö sinkku voi olla onnellinen. Tai yhtä hyvin perheellinen. Ne ovat hyvin yksilöllisiä asioita. Monille kuitenkin toimiva parisuhde on iso osa onnea. Jos ei sitä toimivaa parisuhdetta ole kokenut, niin sitäkään ei tietysti voi ymmrätää.

 

Miksie voisi olla onnellinen? Ei se parisuhde ole mikään onnellisuuden määritelmä.

Sinänsä kimurantti tilanne, kun toisaalta sanotaan ettei suomalaiset välitä toisistaan pätkääkään. Se että kysellään joltain kenellä oletetaan olevan rankempaa miten tämä voi, tarviiko tämä ehkä apua jossain tms niin eikö se ole juuri sitä välittämistä?

Tietty kaikkien kohdalla ei ole kyse tällaisesta huoleta tai halusta auttaa, vaan joillain se voi olla jo ihan sellaista päivittelyä ja kauhistelua.

 

Ihan samaa kuulen minakin. "Upeaa, miten oot jaksanut noin hyvin ja miten hieno aiti olet kaikesta huolimatta". Ja "..sitten kun loydat miehen ja olet taas onnellinen". Jain leskeksi jo raskausaikana ja vaikeaahan se ajoittain oli ja on joskus edelleen, mutta etta vielakin pitaisi pyoria masennuksen kourissa..? Apua on tarjottu suunnasta jos toisesta ja tietysti sita joskus kiitollisena otan vastaan, mutta sen kun teen niin alkaa taas sama "pyytaisit vaan useammin apua jos et jaksa". Yrita siihen nyt sanoa, etta minen valttamatta halua kampaajalle tai hammaslaakariin kerran viikossa. Reissataan paljon, ja sitakin ihmetellaan miten jaksan sita lapsen kanssa. Hienosti, ellen jopa paremmin kun kotosalla.

Minusta yh:t voi ja varmasti onkin onnellisia. Se on sitten omasta asenteesta, elamanarvoista ja luonteesta kiinni voiko olla taysin onnellinen yksin vai tarvitseeko vierelleen toisen jakamaan ilot ja surut. Tuskin kukaan sellainen supernainen on, ettei joskus toivoisi loytavansa jonkun, mutta voi sita silti 99% ajasta parjailla ihan hienosti ja olla onnellinen lapsen/lasten kanssa.

 

Jotkut ihmiset vaan luulee että ihminen ei voi olla onnellinen jos siellä ei ole sitä perussettiä eli aviomies, omakotitalo, pari kolme lasta, perhe-auto ja koira.

 

Alusta asti tiesin jääväni yksinhuoltajaksi, joten täysin oma valinta kohdallani. Parempi yksin kun huonossa suhteessa (lastenkin kannalta) toki jokainen lapsi tarvisi myös isän, tästä syystä en voikaan suositella ryhtymään äidiksi yksin.

 

No esimerkiks tällä palstalla yh:t aina teroittavat ja valittavat, että heidän elämänsä on niiin maan perusteellisen vaikeaa. Että parisuhteessa elävät eivät tiedä mitään oikeista ongelmista jne. Jos joku parisuhteessa elävä äiti valittaa väsymystä, niin ketjuun tulee vähintäänkin kolme yh:ta ilmoittamaan, että heillä on vielä paaaljon rankempaa. Eli siitä se kuva kai on ainakin itselleni tullut. Palstan perusteella olen saanut sellaisen kuvan, että yh:t ovat jotain ylimaallisia olentoja, jotka etenevät taistelusta taisteluun ja hammasta purren selviävät päivästä toiseen. Siitä on kuva onnellisuudesta kaukana.

Mutta irl tunnen muutamankin onnellisen yh:n, jotka eivät todellakaan ole mitään ammattivalittajia, mutta toisaalta taas osaavat ja uskaltavat pyytää apua sitä tarvitessaan. Heillä on tasapainoinen perhe-elämä ja ihanat lapset.

 

Kyllä yksinhuoltajanakin voi olla onnellinen, seuraavan kerran sanot noille ihmettelijöille,
että jaksat ja pärjäät oikein hyvin, koska olet onnellinen lastesi kanssa

 

joo huomannu saman..mulla sentäs viel 4 lasta..aina kysellään että miten sä oikein jaksat?? jaksan samanlailla ku asuessani lasten isän kanssa joka ei juuri ollut koskaan apuna missään..eli hyvin.

 

No, itsellä on kokemusta onnellisestakin parisuhteesta, mikä johti kyllä eroon jossain vaiheessa. Kihloissa oltiin, mutta ei naimisissa asti. Lapsen hankin tietoisesti yksin, koska biologinen kello tikitti ja lapsen isän kanssa oli pitkä suhde, mutta tiesin, että se ei tule kestämään. Tällä hetkellä elämä on ihan hyvää ja onnellista, mutta taloudellisesti olisi varmasti helpompaa, kun olisi maksut jaettavissa. Yh joutuu maksamaan mm. tv-luvan, vakuutukset, lehden, sähkölaskun ja ruoat yksin. Sekä asunnon.