U
"Uhmis"
Vieras
Voiko joku uhmaiän uhmaaja kertoa mikä siinä sanan käytössä mättää?
Henk.koht. mä koen sen jopa henkireiäksi. Meidän esikoinen on muutoinkin tulinen luonne, mutta on päiviä, jolloin herne menee nenään siitäkin, että olisi halunnut istua vasemmanpuoleisessa rengaskeinussa, hoksaa sen keinuttuaan oikeanpuoleisessa useamman minuutin ja pitää jo lähteä kotiin. Toki mahdollisuuksien mukaan puretaan keskustelemalla harmitusta, mietitään josko harmittaisikin se, että pitää lähteä kotiin jne, mutta ihan aina ei ole keskusteluyhteyttä, kun vaan tuntuu suoraan sanottuna pientä vituttavan. Miksi se, että kun tällaisia kiukustumisia ja muutenkin erityisen vahvaa oman tahdon näyttämistä tulee huomattavan tiheästi jonkin aikaa ja totean miehelle tai muulle aikuiselle, että taitaa olla uhmaikä, on paha? Enhän minä sille lapselle lällätä, että kuulehan pentu, kotiin mennään, tahdot tai et, sä oot vaan uhmaikäinen.
Voisihan sanan korvata vaikka määritelmällä "ajanjakso, jolloin lapsen elämään osuu jostain syystä selittämättömän paljon harmistusta, jolle ei ilmeisesti ole selkeää syytä ja josta yli pääseminen ei aina ole ihan helppoa, sillä tavallista tunnekuohuisampi elämä veroittaa toisinaan myös vanhempien henkisiä voimavaroja, erityisesti, jos ajanjakson aikana toistuvasti yritetään vahingoittaa pikkusisaruksia", mutta onhan se vähän pitkä?
Samalla tavalla olen nimennyt mieheni olotilan, joka usein toistuu hänen kannattamansa joukkueen hävittyä, pelivitutukseksi. Kun häntä harmittaa, ymmärrän yhteyden illan matsiin ja osaan itse suhtautua kevyesti, joskin myötätuntoisesti. Sanoitan siis toisen tunnetiloja itselleni, koska koen sen tarpeelliseksi ja omaa elämääni helpottavaksi. Toki on ihmisiä, joiden henkinen kapasiteetti on sitten varmaan omaani suurempi ja he kykenevät jatkuvasti analysoimaan muiden perheenjäsenten tunnetiloja. Olisi hienoa, jos itsekin siihen kykenisin, mutta kokemus on osoittanut, että jatkuva "tuntosarvien" pystyssäpito on minulle liian uuvuttavaa.
Henk.koht. mä koen sen jopa henkireiäksi. Meidän esikoinen on muutoinkin tulinen luonne, mutta on päiviä, jolloin herne menee nenään siitäkin, että olisi halunnut istua vasemmanpuoleisessa rengaskeinussa, hoksaa sen keinuttuaan oikeanpuoleisessa useamman minuutin ja pitää jo lähteä kotiin. Toki mahdollisuuksien mukaan puretaan keskustelemalla harmitusta, mietitään josko harmittaisikin se, että pitää lähteä kotiin jne, mutta ihan aina ei ole keskusteluyhteyttä, kun vaan tuntuu suoraan sanottuna pientä vituttavan. Miksi se, että kun tällaisia kiukustumisia ja muutenkin erityisen vahvaa oman tahdon näyttämistä tulee huomattavan tiheästi jonkin aikaa ja totean miehelle tai muulle aikuiselle, että taitaa olla uhmaikä, on paha? Enhän minä sille lapselle lällätä, että kuulehan pentu, kotiin mennään, tahdot tai et, sä oot vaan uhmaikäinen.
Voisihan sanan korvata vaikka määritelmällä "ajanjakso, jolloin lapsen elämään osuu jostain syystä selittämättömän paljon harmistusta, jolle ei ilmeisesti ole selkeää syytä ja josta yli pääseminen ei aina ole ihan helppoa, sillä tavallista tunnekuohuisampi elämä veroittaa toisinaan myös vanhempien henkisiä voimavaroja, erityisesti, jos ajanjakson aikana toistuvasti yritetään vahingoittaa pikkusisaruksia", mutta onhan se vähän pitkä?
Samalla tavalla olen nimennyt mieheni olotilan, joka usein toistuu hänen kannattamansa joukkueen hävittyä, pelivitutukseksi. Kun häntä harmittaa, ymmärrän yhteyden illan matsiin ja osaan itse suhtautua kevyesti, joskin myötätuntoisesti. Sanoitan siis toisen tunnetiloja itselleni, koska koen sen tarpeelliseksi ja omaa elämääni helpottavaksi. Toki on ihmisiä, joiden henkinen kapasiteetti on sitten varmaan omaani suurempi ja he kykenevät jatkuvasti analysoimaan muiden perheenjäsenten tunnetiloja. Olisi hienoa, jos itsekin siihen kykenisin, mutta kokemus on osoittanut, että jatkuva "tuntosarvien" pystyssäpito on minulle liian uuvuttavaa.
