Minulla on kuten alkuperäisen viestin kirjoittajalla -- ei oikein ole ketään. Kaikki muut tutustuvat ja saavat kavereita, vaihtavat puhelinnumeroita, käyvät drinkeillä jne. Ihan kaikkialla siis -- lukiossa, yliopistolla, kielikursseilla, tanssitunneilla, ja nyt mammana hiekkalaatikolla. Mutta en minä. Toki juttelen muiden kanssa -- olen aika puhelias ja spontaani -- mutta huomaan itsekin, ettei kenenkään kanssa oikein tosissaan synkkaa. Tiedän, että olen henkilönä ehkä hieman "hankala" -- en ole yhtään sellaista "joojoo"-tyyppiä, ja arvonikin ovat hyvin erilaiset kuin muiden (olen mm. ihmisoikeus-, eläinoikeus- ja kehitysmaa-aktivisti), vaikka en tuo omia arvojani esille yhtään sen voimakkaammin kuin kukaan muukaan.
Joskus sattumalta muodostuukin yhteys jonkun kanssa, mutta ne aina päättyvät. Johonkin. Ja olen niin kyllästynyt menettämään ihmisiä, ystäviä. Kun tiedän, että se on minun vikani. Ja nykyään aina, kun jonkun kanssa tulee jotain yhteyttä, niin heti rupeaa pelottamaan, että pian minä tämän kuitenkin menetän. Ja sitten tajuan taas olevani jollain lailla vääränlainen, hirveä ihminen.
Minusta tuntuu pahalta, kun muut ramppaavat ties kuinka monennessa kesähäässä ja lasten ristiäisissä, ja edes paras ystäväni ei kelpuuttanut minua yhdenkään lapsensa kummiksi! Koko sydäntä särkee se.
Minäkään en erityisesti halua muuttua, ainoastaan parempi ihminen yritän koko ajan olla. Haluaisin vain, että jokin kestäisi. Ja ettei menettäminen sattuisi näin paljon. Tai että ymmärtäisin, miksi menetän kaikki ihmiset, ja jos se on jotenkin oma vikani, niin voisin yrittää korjata toimintatapani, jos toimin jotenkin väärin muita kohtaan.
Jaksamista kaikille!
