Miksi Suomessa on niin suuri häpeä tarvita apua

Ainakin minusta vaikuttaa siltä, että huomattavan monelle suomalaiselle on kaikkein suurin häpeän aihe elämässä se, että joutuu pyytämään tai ylipäänsä tarvitsee muiden apua.

Mutta miksi se oikein on näin ? Miksi suomalainen vaatii itseltään lähestulkoon yli-inhimillisiä voimavaroja, ja kykyä selviytyä ilman apua täysin ylitsepääsemättömistä tilanteista.

 

No ei läheskään kaikille ole. On myös perheitä, sukuja ja alueita, joissa yhteisöllisyys toimii ja toinen toistensa auttaminen pienissäkin asioissa on ihan normaalia arkipäivää. Uskoisin, että paljon on kiinni kasvatuksesta ja siitä, millaisessa ympäristössä on lapsuutensa elänyt.

 

Itse olen ainakin sellainen, jonka on vaikea pyytää apua. Varmaan siksi, että tuntuu epäonnistuneelta, kun en pystynytkään vastaamaan odotuksiin. Se on ihan hölmöä oikeastaan, mutta siihen olen ehkä vähän tottunut. Muistan, kun mua kiusattiin koulussa ja äiti vaan sanoi, että kyllä se puolensa pitää.

 

kyllästynyt pyytämään apua. Kaikilla on aina niin paljon muuta tekemistä, ettei ehdi mua auttamaan. Se kai mua eniten tässä ärsyttää, kun olen itse ollut heitä auttamassa monessa asiassa. Olen hoitanut lapsia, ollut perunannostossa, muuttoapuna, siivoamassa, ym.ym. Mutta empä auta enää

 

Tämä oli ehkä ennen ja jossakin määrin tänäänkin. Mutta on myös valitettavan paljon Suomalaisia jotka jäävät makaamaan laakereilleen ja odottavat että saavat kaiken.

 

Itseni kohdalla ainakin luulen johtuvan kotikasvatuksesta. Äitini hoiti meidät neljä lasta aina yksin (suku kaukana) ja on aina korostanut kasvatuksessa pärjäämistä ja että "pitää seistä omilla jaloillaan".
Itse olen välillä aika väsynyt arjessa ja kohta toisen lapsen synnyttyä pelottaa jo valmiiksi miten tulen pärjäämään, vaikka tiedän saavani apua jos tarvitsen. Silti luonto ei anna periksi avun pyytämiseen, tunnen itseni huonoksi äidiksi, vaikka tiedänkin etten sitä olisi. Äitini opit ovat vain niin iskostuneet selkärankaani, että toimin sen mukaan.

 

Siksi että hävettää katsoa muutaman sukulaisen toimintaa, pyytävät apua ihan kaikessa sen sijaan että opettelisivat tekemään jotain itsekin.
Ei voi pyytää läheisiltä apua kun tietää että he ovat väsyneitä autettuaan monta kertaa viikossa henklöitä, jotka pärjäisivät kyllä hyvin itsekin jos vain yrittäisivät.

Toinen syy on se, että sinua katsotaan helposti kieroon jos valittelet vaivojasi. Hiljaisimmin kärsivät saavat kirkkaimman kruunun.
Esimerkkinä se että olin todella sairas ja sairaslomalla. Minua pyydettiin juhlimaan ja kieltäydyin, alettiin kovaan ääneen suostuttelemaan ja penäämään syytä että miksi en voisi lähteä. Kun kerroin että olen sairas ja en jaksa lähteä, enkä saa lääkityksen vuoksi juoda alkoholia, niin sain vain tuhahtelua vastaukseksi.
Vastaavaa tapahtui koko pitkän toipumisen ajan. Ihmisiä ärsytti jos kieltäydyin tulemasta esim. muuttoavuksi. Heikkous ei ole hyve, pitää jaksaa puurtaa vaikka pää kainalossa.

Myönnetään että itse olen aika kova itselleni, en haluaisi pyytää apua edes hätätapauksessa. Johtunee varmaankin omista vanhemmistani, eivät kovin vastuullisia olleet. Vastuuttomuudesta on aina seurauksensa, yleensä ne seuraukset vaan kaatuvat jonkun toisen niskoille.

Itse autan mielelläni muita jos he tarvitsevat oikeasti apua. Mutta esim. ruohonleikkuu ja polttopuut pitäisi kyetä huolehtimaan itse jos on terve ja päättänyt ostaa sen omakotitalon.