Mä tiedän tunteen. Se tulee siksi, että mun mies syyllistää mua aina, kun avaudun jostain.
Oon tajunnut, että siitä seuraa mulle kaksinkertainen urakka: ekax pitää aloittaa kaikista asioista keskusteleminen (mies ei tasan tarkkaan aloita mitään muuta kuin hymistelyä tai haukkumista) ja sit pitää vielä kestää se syyllistäminen siitä, että aloitti.
Jos minä en puhuisi, meillä ei varmaan puhuttaisi mistään todellisesta. Ja kai sitä oikeassa elämässä on aina välillä jotakin, mitä pitäisi parisuhteessa jakaa toisen ihmisen kanssa ihan keskustelunkin tasolla.
Nukkua, syödä, urheilla ja sektailla voi itseksensäkin, joten jotain eroa kai parisuhteessa täytyy olla.
Meilläkään ei siis voi keskustella, vaan riita siitä tulee. Ja sitten mua syytetään riidan aloittamisesta & siitä, että miks mä aina riitelen, oon niin hankala ja agressiivinen... En kai mä riitelemäänkään pystyis ihan vaan itsekseni, enkä koskaan tarkoita riidelllä, vaan puhua kuten normaalien ihmisten kanssa voi puhua, vaikka aihe ei aina ois positiivinen.
Oon yrittänyt pitää sisälläkin ja olla avaamatta, mut ei onnistu. Se en oo minä, vaikka mies musta sellasen varmaan tahtois.
Muita, joita syyllistetään?
Mies ei puhu oma-aloitteisesti?
Urakka kusee kun tajuaa kantavansa kaiken vastuun järkevästä keskustelusta ja silti siihen ei ikinä pystytä?
Tajusin eilen, että ei mun yrittäminen auta mitään, kun toinen ei oo siinä messissä. Voin yhtä hyvin huudella metsän puille, tai yrittää puhua niille järkeä. Ei auta.
