A
Anna Anteeksi
Vieras
Kuuluuko tällainen käytös 50-luvulla syntyneiden äitien ajatusmaailmaan vai mistä johtuu, että äitini ei koskaan ole pyytänyt anteeksi asioita, jotka ovat loukanneet tai joissa on mennyt överiksi? 
Hänen mielestään anteeksi ei tarvitse pyytää, jos ei ole tehnyt TAHALLAAN mitään väärin, tai jos tilanne on ollut sellainen, että lapsenkin tulee ymmärtää, että niin vain kävi.
Esimerkkinä vietimme yhteisen kesän mökillä ja olin ensimmäisenä päivänä sanonut äidille, että ainoa tärkeä asia minulle on, että hän ei ruoki lemmikkieläintäni. Hän oli kuitenkin minun poissaollessani näin tehnyt ja ei pyytänyt anteeksi, koska "tarkoitti hyvää". Meille tuli tästä haittaa ja jälkipyykkiä, koska eläimen hoito meni pieleen, ja tämä oli siis asia, jonka olin painottanut erittäin selvästi mökkiloman alussa - olin jopa sanonut, että "tämä on sitten ainoa asia, josta minulla on toive että se toteutuu" - ihan näin sanoin. Mistä voi johtua, että äiti ei asetu asemaani vaan jotenkin loukkaantuu kun olen "kiittämätön"?
Meitä lapsia opetettiin pienenä pyytämään anteeksi, mutta vanhemmat eivät pyytäneet meiltä anteeksi.
Omasta mielestäni anteeksipyytäminen ja katumuksen osoittaminen jotenkin muutenkin on ainoa merkki siitä, että vanhempi on aikuinen omalle lapselleen, ei samanarvoinen kaveri.
Hänen mielestään anteeksi ei tarvitse pyytää, jos ei ole tehnyt TAHALLAAN mitään väärin, tai jos tilanne on ollut sellainen, että lapsenkin tulee ymmärtää, että niin vain kävi.
Esimerkkinä vietimme yhteisen kesän mökillä ja olin ensimmäisenä päivänä sanonut äidille, että ainoa tärkeä asia minulle on, että hän ei ruoki lemmikkieläintäni. Hän oli kuitenkin minun poissaollessani näin tehnyt ja ei pyytänyt anteeksi, koska "tarkoitti hyvää". Meille tuli tästä haittaa ja jälkipyykkiä, koska eläimen hoito meni pieleen, ja tämä oli siis asia, jonka olin painottanut erittäin selvästi mökkiloman alussa - olin jopa sanonut, että "tämä on sitten ainoa asia, josta minulla on toive että se toteutuu" - ihan näin sanoin. Mistä voi johtua, että äiti ei asetu asemaani vaan jotenkin loukkaantuu kun olen "kiittämätön"?
Meitä lapsia opetettiin pienenä pyytämään anteeksi, mutta vanhemmat eivät pyytäneet meiltä anteeksi.
Omasta mielestäni anteeksipyytäminen ja katumuksen osoittaminen jotenkin muutenkin on ainoa merkki siitä, että vanhempi on aikuinen omalle lapselleen, ei samanarvoinen kaveri.
