Miksi naisille pitää höpöttää tunteista, niinkuin oikeesti miksi?

Täälläkin monet tuovat esille sen, että suhde ei toimi kun mies ei puhu tunteista. Mutta kertokaa, miksi se ei voisi toimia? Minun mielestä suhde ja perhe voi aivan hyvin vaikkei tunteita ja suhdetta koko ajan vatvota, päinvastoin paremmin, kun keskitytään itse elämään eikä siitä puhumiseen. Itse olen yrittänyt olla aina rehellinen kaikissa keskusteluissa, ja silloin kun nainen alkaa tenttaamaan tunteista, että "miltä sinusta tuntuu" niin minusta sillä hetkellä tuntuu vaan ahdistavalta, kuin nurkkaan ajetulta, vaikka pidemmällä tarkasteluvälillä olen suhteessa onnellinen.

 

Mielenkiintoinen kysymys ja ymmärrän pointtisi oikein hyvin.Tätä meilläkin jossain vaiheessa vatvottiin jopa niin kauan että muukin kommunikaatio kärsi pahan kerran :/ Piti jollakin tasolla testata miehen tunnetasoa kun itsellä oli epävarma olo-turhaan.Itse kun olen sellainen joka on koko ajan melkein kertomassa miten paljon rakastaa ja millainen olo on kulloinkin.

Luojan kiitos älysin sen viimeinkin että toista sellainen ahdistaa kun jatkuvasti tivataan ja kysellään.Olen ottanut tästä opiksi ja toisaalta taas mies muistaa kertoa oma-alotteisesti sopivin väliajoin että minunkin kanssa on hyvä olla Enkä siihen pakottanut vaan kumpikin ymmärsi mitä toinen ajaa takaa.Toista ei saa ajaa nurkkaan noissakaan asioissa.Miehille (heitä yhtään väheksymättä) nämä tunneasiat vaan on monesti vähän yksinkertaisimpia kuin meille naisille jotka miettivät ja pähkäilevat moisia liikaa.Sen jälkeen kaikki parisuhteessa elävät tietää mitä siitä seuraa

Pitäisi muistaa kultainen keskitie puolin ja toisin niin hyvä tulee.Sen minä ainakin siitä elämänvaiheesta opin.

 

ei pidä kaikille naisille, itse olen aina tullut hirveen ahdistuneeksi, jos koko ajan pitää olla sanomassa rakastan jne

meillä onkin sovittu et, jos se rakastaminen jostain syystä loppuu niin silloin siitä ilmoitetaan

spontaani lausahdus rakastan sinua onkin sit eri juttu :heart:

välillä heitellään puolin ja toisin kysymystä;oletko onnellinen? onko kaikki hyvin? ja se siitä, asioiden jatkuva jankutus pilaa hyvänkin suhteen, ei tosin kaikilla, mutta meillä mennään näillä eväillä ja erittäin tyytyväisiä elämäämme ollaan kummatkin :heart:

 

Kyllä mun mielestä pitää kyetä sanomaan kuinka asiat kokee. Itse olen varsinainen tunteilija ja käsitän asioita parhaiten tunnetasolla. Minä tiedostan onnekseni olevani vaativa kumppani ja osaankin antaa periksi (joskus)
Sekin on vaatinut mieheltäni sen, hän että on ilmaissut ahdistuvansa jatkuvasta analysoimisesta. Mielestäni ongelmat parisuhteessa eivät johdu tunteiden puhumattomuudesta/näyttämisestä, vaan siitä puhutaanko ollenkaan. Mielestäni ongelmat syntyvät puhumattomuudesta, sillä siitä syntyy epävarmuutta ja vääriä oletuksia. Kommunikointi eli parisuhteessa keskusteleminen, ainakin minulle, merkitsee yhteisten ongelmien ratkomista, arkipäivän asioiden suunnittelua, pientä väittelyä ja mahdollisesti kehuja: kiitos, että veit roskat, mukavaa, että petasit sängyn...jne. Sellaisessa suhteessa jaksaa paremmin ne huonot ajat.
Tunnepuhuminen, ei ole välttämätön jokapäiväinen asia. Enkä itse halua kuulla liian usein: rakastan sinua. Ihaninta, mitä minä olen mieheltäni kuullut on se, että olen hänen tyttönsä.
:heart:

 

Tätä olen minäkin mieheni kanssa miettinyt taannoin.. siis että miksi ihmeessa sitä pitäisi koko ajan ääneen toitottaa, miltä tuntuu ja miksi.
Itse olen henk. koht. sitä mieltä. että se rakkaus ja välittämien tulee esiin parhaiten jokapäiväisessä elämässä niillä pienillä teoilla. Ongelmat ja erimielisyydet tietysti pyritään ratkomaan puhumalla.
Olen joskus ollut sellaisessa parisuhteessa, jossa kundi hoki koko ajan miten paljon se mua rakastaa, mutta käytös kertoi kyll äjostain aivan muusta :|

 

miehen aina pitää tietää missä mennään. Jos olen jotenkin vaisu, niin hän vaatimalla vaatii jonkun syyn siihen,vaikka joskus olisi moniakin syitä,tai ei yhtäkään. Joskus vaan keksin syyn että pääsen kyselyistä eroon. Välillä tuntuu ahdistavalta,niinkun nurkkaan ajetulta. Mies joka päivä hellyyttelee minua, ja olen ollut ehkä liikaakin se vastaanottava osapuoli. Olen vain "kehrännyt"sylissä. Pitäisi varmaan itsekin sanoa joskus kuinka ihana toinen on

 

Iänikuinen kysymys johon varmaankin kaikki parisuhteessa elävät jossakin vaiheessa törmäävät. Sinun mielestäsi suhde voi hyvin pelkällä olemisella ja elämisellä mutta oletkos kysynyt vaimosi mielipidettä? Teotkin ovat tärkeitä mutta kyllä parisuhteen hoitoon kuuluu myöskin puhuminen, ja nimenomaan tunteista. Se, että ottaa huomioon toisen tarpeet, ilmaisee myös toisen arvostusta...puhumaan, puhumaan. Sitäkin voi opetella. Kannattaisikohan myös miettiä mikä puhumisessa niin ahdistaa.

 

Meidän perheessä puhutaan kun siihen on tarvetta. Jokaikistä tunnetta ei tarvitse teekupin ääressä analysoida. Aikuiset pitävät huolen omasta onnellisuudestaan, eivätkä vieritä sitä vastuuta toisen harteille. Aikuiset siis seisovat ensisijaisesti omilla jaloillaan, ei puolisonsa jaloilla. Jos jokin vaivaa, siitä osataan sanoa oma-aloitteisesti. Meillä on tapana pitää tasaisin väliajoin "palaveri", jossa keskustellaan missä mennään ja mennääkö samaan suuntaan, korjataan suuntaa ja näkemyksiä. Meillä se ilmeisesti toimii, koska meillä on lämmin ja kunnioittava ilmapiiri, jossa otetaan toisten tarpeet huomioon.

 

Iänikuinen kysymys johon varmaankin kaikki parisuhteessa elävät jossakin vaiheessa törmäävät. Sinun mielestäsi suhde voi hyvin pelkällä olemisella ja elämisellä mutta oletkos kysynyt vaimosi mielipidettä? Teotkin ovat tärkeitä mutta kyllä parisuhteen hoitoon kuuluu myöskin puhuminen, ja nimenomaan tunteista. Se, että ottaa huomioon toisen tarpeet, ilmaisee myös toisen arvostusta...puhumaan, puhumaan. Sitäkin voi opetella. Kannattaisikohan myös miettiä mikä puhumisessa niin ahdistaa.

Olen aivan samaa mieltä, mieti vielä vaimosi näkökulmasta.

Puhumisessa voi tosin ahdistaa toisen yliaktiivisuus (tunnustan, puhun paljon...) tai sitten voi olla, että kotoa saadut mallit vaikuttavat, eli se miten lapsuudenkodissa on toimittu, heijastuu omaan käytökseen. Tällä hetkellä yritetään hiljalleen tulla toisiamme vastaan: minä pyrin näissä asioissa maltillisemmaksi ja mies hieman avoimemmaksi. Ei ole aina helppoa :/ mutta haluan uskoa että kannattaa.

 

Kyse on toisen arvostamisesta. Teot puhuvat kyllä puolestaan, mutta täytyyhän ihmisen tietää mitä mieltä toinen on. Miltä siis mikäkin asia tuntuu ja millä mielellä asiaa ajattelee ja mitä ajattelee.

Ei sitä "rakastan rakastan- höpötystä" kukaan halua jossei siinä ole oikeasti tunnetta mukana. Miksei tunteistakin voi puhua. Ei kaikkea tarvitse vatvoa puhki, mutta voi asioista myös puhua.

 

Niin, kyllä tunteista minusta täytyy joskus jutella, jos jommallakummalla on siihen tarvetta, muttei voi pakottaa puhumaan. Toiselle voi myös riittää tunne että tulee kuulluksi ja suurinpiirtein ymmärretyksi. Minusta sujuva "ajatustenvaihto" on oikeastaan vielä tärkeämpää. Että on vapaus jutella omista mielipiteistään ja ajatuksistaan ja saa niihin jotakin vastausta, eikä ole pelkoa tulla haukutuksi tai nöyryytetyksi täydellisellä hiljaisuudella. Itselläni harkinnassa toinen avioero siksi, koska kommunikointi ei suju. En ole edes kovin puheliasta sorttia, mutta silti tälle toisellekin miehelleni tunnun olevan vain jokin ylimääräinen elämää häiritsevä osa, ja saan kuulla kunniani (tai sitten en minkäänlaista vastausta) jos juttelen asioistani, tunteistani tai mielipiteistäni. Ei tällainen ole tasavertaista kumppanuutta.