Ken guru
No joo, se kyllä käy mullekin
..
Ken guru
[QUOTE="vieras";27239130]Luulen, että monella, jotka eivät voi sietää paapomista, on jollain lailla oma itsenäistymisprosessi jäänyt puolitiehen. Siksi nuo toisten korviin ihanat äitien huomioinnit vaikuttavat kamalilta (sitä vähäistä) itsenäisyyttä uhkaavilta asioilta. Kun oma itsenäistymisprosessi on tapahtunut ok, niin silloin ehkä osaa nauttia niistä juuri sellaisina kun ne on tarkoitettu?[/QUOTE]
Jaa, en tiedä, voihan tuo ollakin noin. Mulla vaan on jotenkin aina ollut tarve saada vastata omista asioista. Olenkin tavallaan vähän erakko luonteeltani, ja mua ahdistaa joskus liian lähelle tuleminen, ja asioihin puuttuminen.
Mutta myöhempiin viesteihin viitate, niin itsenäinen kyllä olen, ollut jo pitkään (ikääkin 40).
Ja mua kyllä muuten ärsyttää sellaisetkin aikuiset ihmiset jotka roikkuvat liikaa vanhempiensa helmoissa. Mielestäni jokaisen siis kuuluu itsenäistyä. Että jos ei ole sitä sateenvarjoa mukaan ottanut, niin sitten saa kastuakin.
Jaa, en tiedä, voihan tuo ollakin noin. Mulla vaan on jotenkin aina ollut tarve saada vastata omista asioista. Olenkin tavallaan vähän erakko luonteeltani, ja mua ahdistaa joskus liian lähelle tuleminen, ja asioihin puuttuminen.
Mutta myöhempiin viesteihin viitate, niin itsenäinen kyllä olen, ollut jo pitkään (ikääkin 40).
Ja mua kyllä muuten ärsyttää sellaisetkin aikuiset ihmiset jotka roikkuvat liikaa vanhempiensa helmoissa. Mielestäni jokaisen siis kuuluu itsenäistyä. Että jos ei ole sitä sateenvarjoa mukaan ottanut, niin sitten saa kastuakin.
"vieras"
Jos se" paapominen" meinais sitä, että koko ajan kytätään ja vihjaillaan, etten itse osaa tehdä mitään, niin sitten vastustaisin, mutta ei se valmis aamiainen tai sontsasta muistuttaminen yleensä kyllä ihan sitä tarkoita...
"mamma"
JUST näin! Ja lisäisin tähän, et mun mielestä paapominen ja hössääminen on yksinkertaisesti vaan ärsyttävää! Se napanuora on jo poikki.
Mulle tulee siitä semmonen olo, etten ole täysvaltainen aikuinen, vaan mua pidetään jotenkin älyllisesti jälkeenjääneenä, jolle pitää tolkuttaa itsestäänselvyyksiä, aivan kuin en itse ymmärtäisi mitään
Lisäks mun äiti on semmonen, et jos sille "antaa pikkusormen", eli päästää sen vähimmässäkään määrin sekaantuun mun asioihin, kohta se hämmentää aivan kaikessa. Sit vielä se tyyli, millä tuo asiat esiin, mulle tulee siitä semmonen olo et joo taaskaan en osannut tehdä äidin mielestä "oikein" jotain asiaa.
Siks en siedä paapomista, en halua enää aikuisena elää symbioosissa äitini kanssa, se on ahdistavaa!
"northern soul"
Mun mielesta on ihan huippua, kun saan ruuan nenan eteen valmiina ja jos vahan valitan kylmyytta niin heti tarjotaan villapaitaa ja saarystimia. Jos sanon, etta tekee mieli tuoretta sampylaa, niin tunnin paasta myos saan tuoretta sampylaa.
On ihanaa saada vahan erikoiskohtelua, kun kayn vanhempieni luona. Valitettavasti kaymiset on aika vahissa. Kahdesti vuodessa on normi.
On ihanaa saada vahan erikoiskohtelua, kun kayn vanhempieni luona. Valitettavasti kaymiset on aika vahissa. Kahdesti vuodessa on normi.
"Piia"
Mun mielestä se on ihanaa kun äiti (ja isä) huolehtii ja hössöttää. Pärjään itsekin, mutta just siksi se onkin vaan ihanaa kun ne huolehtii, rakkaudesta. <3 Ja mä myös huolehdin niistä, eli menee se toisinpäinkin...
Pärjään itsekin, mutta just siksi se onkin vaan ihanaa kun ne huolehtii, rakkaudesta. <3 Ja mä myös huolehdin niistä, eli menee se toisinpäinkin...
Urseele
[QUOTE="mamma";27240466]
Lisäks mun äiti on semmonen, et jos sille "antaa pikkusormen", eli päästää sen vähimmässäkään määrin sekaantuun mun asioihin, kohta se hämmentää aivan kaikessa. Sit vielä se tyyli, millä tuo asiat esiin, mulle tulee siitä semmonen olo et joo taaskaan en osannut tehdä äidin mielestä "oikein" jotain asiaa.
Siks en siedä paapomista, en halua enää aikuisena elää symbioosissa äitini kanssa, se on ahdistavaa![/QUOTE]
Minulla on se käsitys, että jos on irtautunut vanhemmistaan, niin sen jälkeen pystyy taas ottamaan sitä apua vastaan. Sen onnistumineen irtautumisen jälkeen on tavallaan yhdentekevää, ajatteleeko äiti että et siivoa itse kunnolla ja auttaa siksi siivoamisessa - koska saat ilmaista siivousapua, niin sen voi ottaa vastaan kun ei tarvitse todistella omaa pärjäävyyttään.
Irtautumisen ohella kasvaa myös käsitys siitä, että aikuinenkin on erehtyväinen. Siksi myös varamuistina toimiva äiti on ehkä aikuisena vain hyvä juttu - se, että hän muistuttaa aamulla tekstarilla että bussiin pitää ottaa opiskelijakortti mukaan. Aikuisena tuntuu hyvältä, että ei sittenkään ole yksin vaan saa tukea ja turvaa, peräseinää.
Lisäks mun äiti on semmonen, et jos sille "antaa pikkusormen", eli päästää sen vähimmässäkään määrin sekaantuun mun asioihin, kohta se hämmentää aivan kaikessa. Sit vielä se tyyli, millä tuo asiat esiin, mulle tulee siitä semmonen olo et joo taaskaan en osannut tehdä äidin mielestä "oikein" jotain asiaa.
Siks en siedä paapomista, en halua enää aikuisena elää symbioosissa äitini kanssa, se on ahdistavaa![/QUOTE]
Minulla on se käsitys, että jos on irtautunut vanhemmistaan, niin sen jälkeen pystyy taas ottamaan sitä apua vastaan. Sen onnistumineen irtautumisen jälkeen on tavallaan yhdentekevää, ajatteleeko äiti että et siivoa itse kunnolla ja auttaa siksi siivoamisessa - koska saat ilmaista siivousapua, niin sen voi ottaa vastaan kun ei tarvitse todistella omaa pärjäävyyttään.
Irtautumisen ohella kasvaa myös käsitys siitä, että aikuinenkin on erehtyväinen. Siksi myös varamuistina toimiva äiti on ehkä aikuisena vain hyvä juttu - se, että hän muistuttaa aamulla tekstarilla että bussiin pitää ottaa opiskelijakortti mukaan. Aikuisena tuntuu hyvältä, että ei sittenkään ole yksin vaan saa tukea ja turvaa, peräseinää.
"vieras"
Oi, musta on ihanaa mennä äidin tai anopin paapottavaksi! Valmis ruoka pöydässä, saa nukkua pitkään ja lastakaan ei tarvitse jaksaa itse hoitaa. Meitä on 4 sisarusta (3 tyttöä ja poika) ja kaikki me käydään vuorotellen perheinemme vanhempien luona paapottavana.
Meitä on 4 sisarusta (3 tyttöä ja poika) ja kaikki me käydään vuorotellen perheinemme vanhempien luona paapottavana.
ok
Tuo kuulostaa kivalta. mutta ei, mun äidin tyyli on erilainen. "Ja eikö sulla ollut sateenvarjoa, ei tietenkään" "et sä tietenkään mitään ruokaa ole taas tehnyt, mun täytyy sitten tehdä" jne.. pieni mutta merkittävä ero.
Urseele
Totta - tuo on ihan jotain muuta. Täysin, täysin jotain muuta.
Paapominen: "Haluaisitko Urseele tuoreita omenoita, just ostin kaupasta" U: "No, (lukee lehteä)..." Äiti: "Anna minun, haluaisin kuoria sulle." (ja vielä sellainen odottava ilme että pääsee taas katsomaan kun oma ikuinen pikkuvauva mussuttaa tyytyväisenä ja lukee paksua tenttikirjaa.
"vieras"
Niin, voihan tuolle nyt vaikka mitä pyskologisia syitä keksiä, mutta jospa kyse nyt vain on yksinkertaisesti mitään merkitsemättöimien ja arkipäiväisten asioiden puhumisesta.
Kyllä meillä ystäväporukassa monesti höpötetään vanhemmista ja muista perheenjäsenistä turhan korostettuun tyyliin. Jos joku puhuu äidistään, kuinka saa esim raivon partaalle kun soittelee liian usein, niin ei sitä muut samantien tulkitse niin ettei toinen ole itsenäistynyt tai ei arvosta äitiään. Kaikkihan me vaan ollaan ihmisiä, ja iso osa puhetta on sellaista mitä sylki suuhun tuo.
Kyllä meillä ystäväporukassa monesti höpötetään vanhemmista ja muista perheenjäsenistä turhan korostettuun tyyliin. Jos joku puhuu äidistään, kuinka saa esim raivon partaalle kun soittelee liian usein, niin ei sitä muut samantien tulkitse niin ettei toinen ole itsenäistynyt tai ei arvosta äitiään. Kaikkihan me vaan ollaan ihmisiä, ja iso osa puhetta on sellaista mitä sylki suuhun tuo.
Mä annan kyl äitini paapoa ja anoppi se tykkää miestäni paapoa sekä minua ja lapsiammekin. Asumme kaukana molemmista isovanhemmista, joten harvinaista herkkuahan se on. Mutta ymmärrän kyllä, että jossain se raja menee. En mäkään jaksaisi, jos kysellään sateenvarjon perään tai syötettäisiin etten vain laihdu jne. Napanuora pitää katkaista viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsi muuttaa kotoaan ja liika hyysääminen sen jälkeen on liikaa.
Urseele
[QUOTE="vieras";27240804]Niin, voihan tuolle nyt vaikka mitä pyskologisia syitä keksiä, mutta jospa kyse nyt vain on yksinkertaisesti mitään merkitsemättöimien ja arkipäiväisten asioiden puhumisesta.
Kyllä meillä ystäväporukassa monesti höpötetään vanhemmista ja muista perheenjäsenistä turhan korostettuun tyyliin. Jos joku puhuu äidistään, kuinka saa esim raivon partaalle kun soittelee liian usein, niin ei sitä muut samantien tulkitse niin ettei toinen ole itsenäistynyt tai ei arvosta äitiään. Kaikkihan me vaan ollaan ihmisiä, ja iso osa puhetta on sellaista mitä sylki suuhun tuo.[/QUOTE]
Jos mietin tätä omalta kannaltani, niin puhunko isoksi osaksi "sellaista mitä sylki suuhun tuo"?
Puhun paljon esim. lasten päivähoidon järjestelyistä, mikä liittyy omaan elämäntilanteeseen. Puhun paljon työn kuormittavuudesta ja palkkausasioista, koska ne ovat työuran alussa tärkeitä. Minulla puheenaiheet eivät valikoidu "sattumalta" (jos tätä vieras tarkoitit?), vaan tarpeen ja kiinnostuksen mukaan. Kun eilen tuttavat purnasivat miestensä siivoustaitoja, kyllä siellä oli ollut oikeita riitoja aiheesta pariskuntien kesken. Kyllä heitä oikeasti vaivasi, että miehet eivät siivonneet.
Eilinen illanvietto käsitteli näitä aiheita, ja näiden lisäksi siis kolmessa eri pöytäryhmässä oli joku, joka puhui äidistään ja siitä, kuinka äiti oli soittanut/tekstannut/vienut bussiasemalle tyttärensä ennen illanviettoa. Kiinnitin tähän asiaan huomiota, koska kaikki puhuivat asiasta antaen ainakin kuvan, että heitä nolotti/turhautti/ärsytti kun äiti paapoi. En sano, että jokainen näistä olisi paasannut oikein tosissaan, mutta sävy oli enemmän sellainen "kiittämätön" kuin "kiitollinen", enemmän "turhautunut" kuin "ilahtunut".
Yritänköhän selittää liian pitkästi tai jankkaavasti?
Tarkoitan, että en usko että kukaan pystyy systemaattisesti small talkissa kääntämään oman tunteensa päälaelleen tai tekemään neutraalista asiasta kiusallista. Esimerkiksi sanomaan, että "mies pussasi taas eilen, ja mä olin että joo mitä ihmettä sä yrität, ei sun tarvis nyt pussata JOOKO, mä osaan kosketella huuliani ihan itse"
Kyllä meillä ystäväporukassa monesti höpötetään vanhemmista ja muista perheenjäsenistä turhan korostettuun tyyliin. Jos joku puhuu äidistään, kuinka saa esim raivon partaalle kun soittelee liian usein, niin ei sitä muut samantien tulkitse niin ettei toinen ole itsenäistynyt tai ei arvosta äitiään. Kaikkihan me vaan ollaan ihmisiä, ja iso osa puhetta on sellaista mitä sylki suuhun tuo.[/QUOTE]
Jos mietin tätä omalta kannaltani, niin puhunko isoksi osaksi "sellaista mitä sylki suuhun tuo"?
Puhun paljon esim. lasten päivähoidon järjestelyistä, mikä liittyy omaan elämäntilanteeseen. Puhun paljon työn kuormittavuudesta ja palkkausasioista, koska ne ovat työuran alussa tärkeitä. Minulla puheenaiheet eivät valikoidu "sattumalta" (jos tätä vieras tarkoitit?), vaan tarpeen ja kiinnostuksen mukaan. Kun eilen tuttavat purnasivat miestensä siivoustaitoja, kyllä siellä oli ollut oikeita riitoja aiheesta pariskuntien kesken. Kyllä heitä oikeasti vaivasi, että miehet eivät siivonneet.
Eilinen illanvietto käsitteli näitä aiheita, ja näiden lisäksi siis kolmessa eri pöytäryhmässä oli joku, joka puhui äidistään ja siitä, kuinka äiti oli soittanut/tekstannut/vienut bussiasemalle tyttärensä ennen illanviettoa. Kiinnitin tähän asiaan huomiota, koska kaikki puhuivat asiasta antaen ainakin kuvan, että heitä nolotti/turhautti/ärsytti kun äiti paapoi. En sano, että jokainen näistä olisi paasannut oikein tosissaan, mutta sävy oli enemmän sellainen "kiittämätön" kuin "kiitollinen", enemmän "turhautunut" kuin "ilahtunut".
Yritänköhän selittää liian pitkästi tai jankkaavasti?
Tarkoitan, että en usko että kukaan pystyy systemaattisesti small talkissa kääntämään oman tunteensa päälaelleen tai tekemään neutraalista asiasta kiusallista. Esimerkiksi sanomaan, että "mies pussasi taas eilen, ja mä olin että joo mitä ihmettä sä yrität, ei sun tarvis nyt pussata JOOKO, mä osaan kosketella huuliani ihan itse"
Olisipa minullakin tuollainen äiti, voi sua onnellista.