Toggle sidebar

Miksi mua vituttaa ystävän lapsenhoitovalinnat?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "Malvis"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
M

"Malvis"

Vieras
Taas on morkkis, kun vittuunnun ystävän tavoista hoitaa lapsiaan. En sano ystävälle mitään, mutta kiehun.

En tajua itsekään, miksi kritisoin mielessäni ystävääni näin paljon, enkä voi vain suhtautua ymmärtävästi. Tilanteet on esimerkiksi tällaisia:

Ystävä on osittaisella hoitovapaalla, mutta lapset päivähoidossa täyden viikon. Ystäväni vielä kehuskelee tällä kätevällä tavalla saada vapaa-aikaa.

Ystäväni ei opeta itse lapsilleen kotona monia perusasioita, kuten haarukalla syömistä tai pukemista tai pottailua. Lapset opettelevat nämä päiväkodissa (siis esim. syövät itse vasta noin 2v eteenpäin).

Ystäväni pitää mielestäni moniin verrattuna kohtuullisesti nk. omaa aikaa. Lapsille on hoitaja kolme kertaa viikossa, että äiti pääsee harrastuksiin. Silti ystäväni VALITTAA koko ajan, miten omaa aikaa ei ole.

Ystäväni ei osallistu mihinkään tuttavapiirin nk. lapsiperherientoihin. Ei kerhoihin, ei retkiin, ei mennä Korkeasaareen, ei lastentapahtumiin. Liikaa vaivaa, kun lapset ei aina tottele ja saattaa käyttäytyä ikävästi (niinkuin kaikki pikkulapset joskus).

Nämä kaikki ärsyttävät minua TODELLA PALJON.

Olenko kauhea? Vai onko ystäväni? Vai onko vain niin, että olemme niin eri mieltä lastenkasvatukseen liittyvistä asioista, että ystväyys kärsii väistämättä?
 
Onko tuo muka ystävyyttä?

Jos niin moni asia niin kovasti ketuttaa.

Miksi nuo nyppii sua niin kovasti? Esim. se, ettei hän osallistu tuttavapiirin lapsiperherientoihin....onko pakko jos ei halua? :D
 
Just niin, en tiedä! Itsekin ihmettelen, miksi tämä mua niin kaivaa.

Rientoihin osallistumattomuudesta tulee paha mieli ystävän lasten puolesta: kun kutsutaan mukaan, eivätkä ikinä pääse. Siis onko pakko, jos ÄITI ei halua? Musta ehkä joskus on.

Mutta voin olla väärässä.
 
Lapsiperheriennot? Yrch... :x

Mut juu, muihin ärytyksiin voin samaistua. Kai sitä niinku odottais jotain "enemmän" ystäviltään? Kun pitää omaa tapaa oikeena, ni haluaa uskoa niiden kavereidenki tekevän "oikein" ja kun eivät tee, alkaa lapsettaa ja kiukuttaa.
 
[QUOTE="Malvis";27144469]
Rientoihin osallistumattomuudesta tulee paha mieli ystävän lasten puolesta: kun kutsutaan mukaan, eivätkä ikinä pääse. Siis onko pakko, jos ÄITI ei halua? Musta ehkä joskus on.
[/QUOTE]

Lapset ei koskaan pääse minnekään ns. lastenjuttuihin ja kivoihin paikkoihin, vai?

Se on kurjaa, jos näin on.

Mutta joo. Mulle kävi jossain vaiheessa siten, että hyvän ystävän näkeminen alkoi lähinnä vituttaa. Moni asia siinä ärsytti. Päätin ottaa kunnolla etäisyyttä, ja nyt, kun ystävyyssuhde on viilentynyt kaveruussuhteeksi, niin on hyvä :)
 
[QUOTE="rrrr";27144479]Herran jumala! Saahan sitä nyt _ystävänkin_ asiat tai piirteet joskus ottaa päähän tai vaikka koko ajan.[/QUOTE]

No ei mun mielestä. En kyllä ystävänä jaksaisi ihmistä, joka koko ajan ottaa pattiin. Eikä hän varmaan minua. Hyvänpäiväntuttu korkeintaan sellainen. Ellei sitten ole muulla tasolla (kuin tuo ap:n avaama) hyvä ja rakentava ystävyys.
 
Oon yrittänyt miettiä omia tunteitani ja vitutuksen syytä. Se liittyy ehkä siihen, että ystävällä on lähinnä kielteisiä ajatuksia äitiydestä ja lapsista. Ärsyttää jatkuva valittaminen ja optimointi, miten saisi enemmän aikaa ILMAN lapsia - kun vastapainoksi MIKÄÄN ei tunnu olevan hänestä ikinä lasten kanssa kivaa.

Eihän pikkulapsiperheen elämä mitään helppoa ole, tiedän sen. Mutta mun ja ystävän halut ja tarpeet on niin erit: Itse olen vähän surullinen, kun työ vie paljon aikaa lapsilta. En sitten osaa eläytyä ystävän haluun esim. käyttää osittainen hoitovapaa aikaan ilman lapsia.
 
[QUOTE="Malvis";27144511]Oon yrittänyt miettiä omia tunteitani ja vitutuksen syytä. Se liittyy ehkä siihen, että ystävällä on lähinnä kielteisiä ajatuksia äitiydestä ja lapsista. Ärsyttää jatkuva valittaminen ja optimointi, miten saisi enemmän aikaa ILMAN lapsia - kun vastapainoksi MIKÄÄN ei tunnu olevan hänestä ikinä lasten kanssa kivaa.[/QUOTE]

Ehä sinä olet ainoa, jolle hän voi vuodattaa noita negoja tuntemuksiaan? Siksi ne sinusta tuntuvat korostuvan.
 
[QUOTE="Malvis";27144511]Oon yrittänyt miettiä omia tunteitani ja vitutuksen syytä. Se liittyy ehkä siihen, että ystävällä on lähinnä kielteisiä ajatuksia äitiydestä ja lapsista. Ärsyttää jatkuva valittaminen ja optimointi, miten saisi enemmän aikaa ILMAN lapsia - kun vastapainoksi MIKÄÄN ei tunnu olevan hänestä ikinä lasten kanssa kivaa.

Eihän pikkulapsiperheen elämä mitään helppoa ole, tiedän sen. Mutta mun ja ystävän halut ja tarpeet on niin erit: Itse olen vähän surullinen, kun työ vie paljon aikaa lapsilta. En sitten osaa eläytyä ystävän haluun esim. käyttää osittainen hoitovapaa aikaan ilman lapsia.[/QUOTE]
Eli arvomaailmanne eroavat?
Ja elämänasenne: hän ruikuttaa ja rutisee asioista, joita sinä pidät ihan normaaleina tai jopa mukavina?
 
Alkuperäinen kirjoittaja Lilii lisänimetön;27144503:
No ei mun mielestä. En kyllä ystävänä jaksaisi ihmistä, joka koko ajan ottaa pattiin. Eikä hän varmaan minua. Hyvänpäiväntuttu korkeintaan sellainen. Ellei sitten ole muulla tasolla (kuin tuo ap:n avaama) hyvä ja rakentava ystävyys.
Click to expand...

Teillä noin, toisilla toisin :)
 
Alkuperäinen kirjoittaja Anatolia:
Lapset ei koskaan pääse minnekään ns. lastenjuttuihin ja kivoihin paikkoihin, vai?

Se on kurjaa, jos näin on.

Mutta joo. Mulle kävi jossain vaiheessa siten, että hyvän ystävän näkeminen alkoi lähinnä vituttaa. Moni asia siinä ärsytti. Päätin ottaa kunnolla etäisyyttä, ja nyt, kun ystävyyssuhde on viilentynyt kaveruussuhteeksi, niin on hyvä :)
Click to expand...



Ihan mielenkiinnosta vaan et miten käytännössä otit sitä etäisyyttä??
Oletan nyt siis, että olitte paljon tekemisissä ensin ja sit päätit ottaa sitä etäisyyttä.
Kerroitko ystävällesi rehellisesti et mistä kenkä puristaa vai rupesitko vaan jättämään tapaamisia ja soitteluja vähemmälle??
Ja kuinka ystäväsi reagoi asiaan? Jos siis kerroit mikä "ärsyttää" tai jos et kertonut niin miten reagoi sit teidän tapaamisten hiipumiseen?

Ja minkälainen teijän kylmä kaverisuhde nyt on?

Ihan vaan kun itselläni olis yks heivattava, mutta en tunnu osaavan tätä sen diskaamista elämästäni.
Kerran yritin, 3-4kk meni ja sit ui takaisin hiukan kieroillen ja sepitellen satuja.
Ja nyt taas vituttaa, ketuttaa ja ärsyttää se.
 
Tuo arvomaailmojen ero on varmaan aika hyvä kiteytys. En olisi arvannut, että näin käy. Äitiys on ensimmäinen elämänvaihe, jossa olen ajautunut tämän ystävän kanssa näin eri linjoille. Olemme olleet ystäviä kauan.

Kateutta en kyllä itsessäni tunnista! Minullakin on vapaa-aikaa :-)

Ja ennen kaikkea tällä hetkellä kaipaan lisäaikaa juuri lasten kanssa. Kun työ on raskasta, joka hetki kotona tuntuu entistä ihanammalta, omemmalta, oikeammalta, siltä että kotona on joku järkevä tarkoitus elämälle uuvuttavan mutta turhan työn sijaan.
 
Alkuperäinen kirjoittaja kirpasee:
Ihan mielenkiinnosta vaan et miten käytännössä otit sitä etäisyyttä??
Oletan nyt siis, että olitte paljon tekemisissä ensin ja sit päätit ottaa sitä etäisyyttä.
Kerroitko ystävällesi rehellisesti et mistä kenkä puristaa vai rupesitko vaan jättämään tapaamisia ja soitteluja vähemmälle??
Ja kuinka ystäväsi reagoi asiaan? Jos siis kerroit mikä "ärsyttää" tai jos et kertonut niin miten reagoi sit teidän tapaamisten hiipumiseen?

Ja minkälainen teijän kylmä kaverisuhde nyt on?

Ihan vaan kun itselläni olis yks heivattava, mutta en tunnu osaavan tätä sen diskaamista elämästäni.
Kerran yritin, 3-4kk meni ja sit ui takaisin hiukan kieroillen ja sepitellen satuja.
Ja nyt taas vituttaa, ketuttaa ja ärsyttää se.
Click to expand...

Vähensin yhteydenpitoa ja tapaamisia ihan todella radikaalisti.

En sanonut mitään. Mitä olisin voinut sanoakaan; "sori, sun näkeminen aiheuttaa nykyään minussa vitutusta, joten aattelin ettei nähtäis enää niin usein?". Kun ei toinen mitenkään väärin kuitenkaan tehnyt, tms, mua vaan alkoi tökkimään pari asiaa hänessä. Asiat, jotka oli ristiriidassa mun arvojeni ja tapojeni kanssa.

Ennen siis oltiin läheisiä ystäviä, nähtiin liki päivittäin ja vietettiin tosi paljon aikaa yhdessä. Nyt ollaan vaan kavereita. Nähdään satunnaisesti tarkoituksella, sattumalta kun törmäillään niin moikataan ja jutellaan. Muttei hengata sen enempää yhdessä. Ehkä joskus taas, mutta näin on nyt hyvä :)
 
[QUOTE="Malvis";27144430]Taas on morkkis, kun vittuunnun ystävän tavoista hoitaa lapsiaan. En sano ystävälle mitään, mutta kiehun.

En tajua itsekään, miksi kritisoin mielessäni ystävääni näin paljon, enkä voi vain suhtautua ymmärtävästi. Tilanteet on esimerkiksi tällaisia:

Ystävä on osittaisella hoitovapaalla, mutta lapset päivähoidossa täyden viikon. Ystäväni vielä kehuskelee tällä kätevällä tavalla saada vapaa-aikaa.

Ystäväni ei opeta itse lapsilleen kotona monia perusasioita, kuten haarukalla syömistä tai pukemista tai pottailua. Lapset opettelevat nämä päiväkodissa (siis esim. syövät itse vasta noin 2v eteenpäin).

Ystäväni pitää mielestäni moniin verrattuna kohtuullisesti nk. omaa aikaa. Lapsille on hoitaja kolme kertaa viikossa, että äiti pääsee harrastuksiin. Silti ystäväni VALITTAA koko ajan, miten omaa aikaa ei ole.

Ystäväni ei osallistu mihinkään tuttavapiirin nk. lapsiperherientoihin. Ei kerhoihin, ei retkiin, ei mennä Korkeasaareen, ei lastentapahtumiin. Liikaa vaivaa, kun lapset ei aina tottele ja saattaa käyttäytyä ikävästi (niinkuin kaikki pikkulapset joskus).

Nämä kaikki ärsyttävät minua TODELLA PALJON.

Olenko kauhea? Vai onko ystäväni? Vai onko vain niin, että olemme niin eri mieltä lastenkasvatukseen liittyvistä asioista, että ystväyys kärsii väistämättä?[/QUOTE]

Kyllä, kyllä ja kyllä :) ja vielä kyllä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Anatolia:
Vähensin yhteydenpitoa ja tapaamisia ihan todella radikaalisti.

En sanonut mitään. Mitä olisin voinut sanoakaan; "sori, sun näkeminen aiheuttaa nykyään minussa vitutusta, joten aattelin ettei nähtäis enää niin usein?". Kun ei toinen mitenkään väärin kuitenkaan tehnyt, tms, mua vaan alkoi tökkimään pari asiaa hänessä. Asiat, jotka oli ristiriidassa mun arvojeni ja tapojeni kanssa.

Ennen siis oltiin läheisiä ystäviä, nähtiin liki päivittäin ja vietettiin tosi paljon aikaa yhdessä. Nyt ollaan vaan kavereita. Nähdään satunnaisesti tarkoituksella, sattumalta kun törmäillään niin moikataan ja jutellaan. Muttei hengata sen enempää yhdessä. Ehkä joskus taas, mutta näin on nyt hyvä :)
Click to expand...


Ok. Kiitos.
Me kans paljon tekemisissä kun itse olen yh ja meillä saman ikäset lapset.
Se aika yksin pyörittää hommaa vaikka siis mieskin ja siksi on myös mieluusti varmasti mun kanssa kun tietää, että mä tukehdun kovin helposti yksinäisyyteeni.

Mä kyl sanoin ystävälleni aika suoraan, ei ollu hyvä, koska sain tietty kauheet haukut kun asia ei mulle kuulunut.
Suurin ongelma mulle oli hänen, mun mielestä, ilkeä..karmiva..väkivaltainen..alistava..masentunut...miehensä, jonka käytöksen takia koko muukin perhe käyttäytyi oudosti ja se taas vaikutti mun lapsiini sitten.
+ et olin tietty ihan tosi huolissani ja peloissani heidän puolestaan.
Sanoin etten jaksa tätä ja koska ei ole mun ystävä tämä hänen miehensä niin ei mun ole pakko katella sitä menoa enää.
Tein ystävälleni selväksi et olen aina jossain olemassa ja jos tuntuu et haluaa erota niin aina löytyy apua ja katto pään päälle silloin.
No kun 4kk oli menny, tekstasi et vieläkö tarjous voimassa?
Vastasin et tottakai ja nyt ollaan sit kesäkuusta asti oltu uudestaan tekemisissä,mutta erosta ei ole puhunut enää kahteen kuukauteen vaikka kysyisin.

Ja asia ei mulle kuulu, mutta en jaksa sitä touhua siellä. Menee vaan kauheemmaks koko ajan.
Ja niiden lapset musta oireilee pahasti ja purkavat sitten mun ja muihinkin(päiväkodin lapsiin).

Tulipa sepustus. Oon vaan niin pihalla ja vittuuntunu tästä jutusta.
 

Nappaa liput koko perheen ilmaiseen leffanäytökseen Helsingissä tai Oulussa!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa