Miksi monista naisista tulee herkempiä lapset saatuaan?

["a p"]

Itse olen samanlainen. Sen jälkeen kun sain lapseni, minusta on tullut itkupilli. Voiko kyseessä olla hormonit, jos lapsen saamisesta on aikaa kaksi vuotta? Olen kuullut monta kertaa, että joku on sanonut, että hänestä on tullut herkkä itkemään lapset saatuaan. Kyseessä on pysyvä muutos, eikä vaan hormonien heilahtelu synnytyksen jälkeen.

Olen kyllä aina ollut herkkä itkemään, mutta parin vuoden aikana herkkyyteni on kivunnut uusiin ulottuvuuksiin. Kohdallani on kyllä kyse kyllä siitäkin, että nämä pari vuotta on ollut henkisesti ja fyysisesti rankkoja. Mutta ihan yleisesti kiinnostaisi, miksi monista naisista tulee herkempiä lapset saatuaan. Vai onko kyse siitä, että rankat kokemukset liittyen lasten saamiseen herkistävät pysyvästi ja alkaa ajatella asioita jotenkin syvällisemmin.

Itseäni ainakin esimerkiksi kaikenlaiset onnettomuudet, mistä kuulee vaikka uutisissa, koskettaa nykyisin paljon syvemmin. Tunteet on enemmän pinnassa. Se on tosi rasittavaakin, kun saattaa yhtäkkiä herkistyä, eikä se katso paikkaa. Vai onko kyseessä masennus?

Tietääkö joku, mistä puhun, ja mistä on kyse? En kysele nyt vaan omalta kohdaltani vaan yleisesti.

 

["vieras"]

Kyllä se vähän noin tahtoo olla, koko maailmankuva muuttuu, elämää katsoo ihan eri tavoin tultuaan äidiksi.

 

["vieras"]

Olen huomannut aivan saman jo nyt raskausaikana ja tuntuu että kaikki on jotenkin muuttunut, että tulen olemaan herkkä vastaisuudessakin. Asiat näkee aivan eri tavalla kuin ennen. Ehkä tarkoituksena on että on mahdollisimman herkkä kuuntelemaan myös lapsensa viestejä ja tarpeita. Tosin onhan se välillä aika rasittavaa kun tunteet vaihtelee ja on aina tippa linssissä.

 

["Vieras"]

Musta tuli herkempi kun olen seurannut läheisten sairastelua ja kuolemaa...lapset on yksi tapa oppia herkkyyttä, ei ainut. Yhden runon sanoin elämää voi kokea "eri tavoin mutta yhtä syvältä."

 

["Lellu"]

Kyllä minusta on tullut hyvin paljon herkempi lapsen saatuani. Ennen en itkenyt, eikä "maailman pahuus" minua sattuttanut. Nykyään herkistyn tuon tuostakin, ihan liikaakin, se ärsyttää. Erityisesti lapisiin kohdistuva kaltoinkohtelu ahdistaa, onnettomuudet itkettää. Luulen, että ainakin omalla kohdallani taustalla on jonkinlainen perustavanlaatuinen kiitollisuus omasta lapsesta, mutta myös menettämisen pelko. Ympärillä olevaa kuolemaa ja tuskaa suree oman elämänsä kautta.