K
kohta kolkyt
Vieras
Voiko suhde selvitä naisen petettyä? Kahlasin tätä keskustelualuetta aika pitkälle, enkä löytänyt kuin pari mainintaa pettäjänaisista. Niinkö harvinainen olen vai ettekö syyllisyydeltänne kehtaa tunnustaa, edes anonyyminä? Olisi todella tervetullutta pieni vertaistuki.
Petin miestäni 10 v yhdessäolon jälkeen, yhden miehen kanssa useita kertoja muutaman kuukauden aikana. Annoin siihen itselleni vapauden, sillä oma suhde oli minun pääni sisällä väljähtynyt. En tuntenut miestäni kohtaan oikein mitään muuta kuin kiintymystä ja harmia siitä että tarinamme oli kääntynyt niin tylsäksi. En arvostanut historiaammekaan enää ja olin jo aiemmin pohdiskellut yksin ja parhaiden ystävieni kanssa että pitäisikö erota vai mitä.
Mutta en mieheni kanssa. Hän oli mietteistäni ja etääntymisestäni täysin pihalla, sillä olin pelkuruuttani teeskennellyt jo vuosia että viihdyn suhteessamme. Tämä teeskentely, omien rehellisten tunteiden (tai niiden puutteen) peittely sai minut hukkaamaan siinä samalla oman itseni. Alkoi ahdistaa vaikken tiennyt mikä. Enkä edelleenkään puhunut miehelleni vaan ajattelin että tämä nyt vain on sitä suhteen arkistumista, kaikissa suhteissahan tulee tylsää jossain vaiheessa. Olen perinteinen suomalainen mies, joka ei puhu, mutta olen nainen.
Tajusin lopulta että oma mies on kuitenkin se, jonka kanssa haluan olla ja tulla vielä onnelliseksi. Kerroin hänelle sivusuhteesta, joka oli hänelle iso järkytys. Hän ei olisi halunnut tietää, mutta itse koen ettei tätä suhdetta voi korjata jollei asioista voi puhua oikeasti ja niiden oikeilla nimillä.
Nyt en tiedä selviämmekö, molemmat niin toivovat mutta koville ottaa. Yhteinen suru on siitä että koko takana oleva suhteemme on tahrautunut. Luottamus on mennyt sekä minuun että häneen itseensä. En olekaan se ihminen jonka hän tunsi. On aloitettava alusta, vaikka eihän hän sitä tilannut. Oma taakkani on lisäksi syyllisyys ja huoli miehestä, jonka kamppailua pelon, uskonpuutteen, vihan, surun ja pettymyksen kanssa katson joka päivä.
Onneksi haluamme molemmat yrittää pelastaa tämän. olemme puhuneet ja puhuneet illat ja yökaudet, käyneet pariterapiassa. Tunnen olevani henkisesti häntä lähempänä kuin koskaan ennen. Surullista on, että hän ei uskalla tuntea mitään positiivista, koska pelkää että se kuitenkin otetaan kohta pois. Roolimme ovat vaihtuneet. Ennen hän tunsi, minä en, nyt minä tunnen rakastuneeni häneen uudelleen mutta hän on menettänyt tunteen.
Olemme tässä tosissamme mukana molemmat, mutta tälläistä emme kumpikaan jaksa rajattomasti. Emme hötkyile, mutta jos haavat ovat näin auki vielä vuodenkin päästä, on aika viheltää peli poikki. Olen oppinut tästä valtavasti, enkä vähiten tuntemaan itseäni. Yksi on kuitenkin varma. En enää koskaan petä miestäni, oli se tämä tai joku muu. Kaikki tämä puhuminen ja parisuhteen parantaminen olisi ollut mahdollista ilmankin, mutta heräsin vasta petettyäni. Toivottavasti en liian myöhään.
Petin miestäni 10 v yhdessäolon jälkeen, yhden miehen kanssa useita kertoja muutaman kuukauden aikana. Annoin siihen itselleni vapauden, sillä oma suhde oli minun pääni sisällä väljähtynyt. En tuntenut miestäni kohtaan oikein mitään muuta kuin kiintymystä ja harmia siitä että tarinamme oli kääntynyt niin tylsäksi. En arvostanut historiaammekaan enää ja olin jo aiemmin pohdiskellut yksin ja parhaiden ystävieni kanssa että pitäisikö erota vai mitä.
Mutta en mieheni kanssa. Hän oli mietteistäni ja etääntymisestäni täysin pihalla, sillä olin pelkuruuttani teeskennellyt jo vuosia että viihdyn suhteessamme. Tämä teeskentely, omien rehellisten tunteiden (tai niiden puutteen) peittely sai minut hukkaamaan siinä samalla oman itseni. Alkoi ahdistaa vaikken tiennyt mikä. Enkä edelleenkään puhunut miehelleni vaan ajattelin että tämä nyt vain on sitä suhteen arkistumista, kaikissa suhteissahan tulee tylsää jossain vaiheessa. Olen perinteinen suomalainen mies, joka ei puhu, mutta olen nainen.
Tajusin lopulta että oma mies on kuitenkin se, jonka kanssa haluan olla ja tulla vielä onnelliseksi. Kerroin hänelle sivusuhteesta, joka oli hänelle iso järkytys. Hän ei olisi halunnut tietää, mutta itse koen ettei tätä suhdetta voi korjata jollei asioista voi puhua oikeasti ja niiden oikeilla nimillä.
Nyt en tiedä selviämmekö, molemmat niin toivovat mutta koville ottaa. Yhteinen suru on siitä että koko takana oleva suhteemme on tahrautunut. Luottamus on mennyt sekä minuun että häneen itseensä. En olekaan se ihminen jonka hän tunsi. On aloitettava alusta, vaikka eihän hän sitä tilannut. Oma taakkani on lisäksi syyllisyys ja huoli miehestä, jonka kamppailua pelon, uskonpuutteen, vihan, surun ja pettymyksen kanssa katson joka päivä.
Onneksi haluamme molemmat yrittää pelastaa tämän. olemme puhuneet ja puhuneet illat ja yökaudet, käyneet pariterapiassa. Tunnen olevani henkisesti häntä lähempänä kuin koskaan ennen. Surullista on, että hän ei uskalla tuntea mitään positiivista, koska pelkää että se kuitenkin otetaan kohta pois. Roolimme ovat vaihtuneet. Ennen hän tunsi, minä en, nyt minä tunnen rakastuneeni häneen uudelleen mutta hän on menettänyt tunteen.
Olemme tässä tosissamme mukana molemmat, mutta tälläistä emme kumpikaan jaksa rajattomasti. Emme hötkyile, mutta jos haavat ovat näin auki vielä vuodenkin päästä, on aika viheltää peli poikki. Olen oppinut tästä valtavasti, enkä vähiten tuntemaan itseäni. Yksi on kuitenkin varma. En enää koskaan petä miestäni, oli se tämä tai joku muu. Kaikki tämä puhuminen ja parisuhteen parantaminen olisi ollut mahdollista ilmankin, mutta heräsin vasta petettyäni. Toivottavasti en liian myöhään.
Katu-uskottavuutta peliin riittävästi.
Miehen pettäessä syyllinen on mies itse. Kertoo jotakin rehellisyydestä ja juonikkuudesta sukupuolten välillä. Tulee mieleen ihan jutut omenasta...