O
onneton
Vieras
Vai miten sen nyt sanoisi, onnistuu aina nöyryyttämään kun muita ihmisiä on paikalla. Ja en kyllä suostu enää uskomaan, että vain kuvittelen!
Tänäänkin rautakaupassa oltiin tilaamassa kylpyhuonekalusteita ja laattoja ym. tavaraa, puhui koko ajan mun yli. Oltiin kotona sovittu mitä otetaan, mutat sitten alkoi siinä sen myyjän edessä kyselemään, että minkä levyinen ja kuinka syvä ja peilillä vai peilikaapilla kalusteet, ja kun vastasin hämmentyneenä sen, mitä oltiin jo valmiiksi katsottu, tokaisi aina vaan, että mutta tällainen olisi kyllä parempi. Ja sen sitten laittoi tilaukseen ja myyjälle sanoi vielä lopuksi, että ei tuo rouva nyt oikein osaa päättää mitä haluaa. Ja tätä koko hemmetin kauppareissu.
Nykyään meidän elämä on koko ajan tuota, jos minusta lapsi tarvii viedä lääkäriin, olen ylihysteerinen ja minnekään ei sitten lähdetä. Vasta tein ruokaa anopin ollessa meillä kylässä, ja laitoin reseptin mukaan kastikkeen hautumaan. Mies siihen tuli ja "otti homman haltuun", sanoi tekevänsä itse kun minulla kestää. Yritin siihen reseptiin vedota, mutta mies tiuskaisi että minä saan omat mössöni hauduttaa vaikka maailman tappiin, mutta hän ja äiti haluaa syödäkin joskus. Ja anoppi hykertelee vieressä. Eikä siinä erikseen pitänyt olla kiire mihinkään, ruoka-aikaan oli vielä ihan hyvästi aikaa.
Rakenteilla oleva talokin näyttää aivan miehen talolta, se kuitenkin tekee aina loppuviimein kaikki päätökset, joko suoraan minun yli kävellen tai sitten kun minä en ole paikalla. Ja auta armias jos vastustan siinä tilanteessa, alkaa sen paikalla olevan henkilön kuullen vaatimaan selitystä mun "kiukuttelulle".
Sitten se kieltää kaiken ja väittää mun kuvittelevan kaiken. Ei meillä aina ole tuollaista ollut, jossain välissä on muuttunut. Minä en kestä tätä enää, mulla on itsetunto aivan nollissa enkä ole enää aikoihin osannut puhua kenellekään mitään järkevää, tuntuu, että mies on aina puhumassa päälle ja nöyryyttämässä kun naureskelee tai pilkkaa minua muiden kuullen.
En tiedä miten tästä suosta enää noustaan, oli kaikki sitten kuvittelua tai ei. Minusta tuntuu, etten enää osaisi edes hoitaa omia asioitani, jos ikinä saisin erottua. Ja mitä sitten jos eroaisin, pahimmassa tapauksessa mies veisi lapset ihan vaan kostoksi jätetyksi tulemisesta, ei se niitä nytkään koskaan hoida, aina vaan kauhea valitus rahan menosta, ikään kuin se olisi minun ilkeyttäni, että tarvitsevat välillä uusia kenkiä tai vaatteita tai lääkkeitä tms. Sitten olisin yksin, lapset olisivat kauhealla isällä eikä mulla olisi enää mitään syytä elämiseen.
Olihan vähän sekavaa, mutta minä en taida olla enää ihan oma entinen itseni. Tunteet ottaa vallan liian helposti, kerran miehen tultua laivalta ryypättyään tilin miinukselle, mulla vihastutti niin kauheasti, että tuntui vaan että korvissa suhisee ja näkökenttä kapenee ja muu maailma hämärtyy ja olin sitten kävellä vahingossa auton alle vauva sylissä.
Voi itku, miten ihmisestä voi tulla tällainen kynnysmatto?
Tänäänkin rautakaupassa oltiin tilaamassa kylpyhuonekalusteita ja laattoja ym. tavaraa, puhui koko ajan mun yli. Oltiin kotona sovittu mitä otetaan, mutat sitten alkoi siinä sen myyjän edessä kyselemään, että minkä levyinen ja kuinka syvä ja peilillä vai peilikaapilla kalusteet, ja kun vastasin hämmentyneenä sen, mitä oltiin jo valmiiksi katsottu, tokaisi aina vaan, että mutta tällainen olisi kyllä parempi. Ja sen sitten laittoi tilaukseen ja myyjälle sanoi vielä lopuksi, että ei tuo rouva nyt oikein osaa päättää mitä haluaa. Ja tätä koko hemmetin kauppareissu.
Nykyään meidän elämä on koko ajan tuota, jos minusta lapsi tarvii viedä lääkäriin, olen ylihysteerinen ja minnekään ei sitten lähdetä. Vasta tein ruokaa anopin ollessa meillä kylässä, ja laitoin reseptin mukaan kastikkeen hautumaan. Mies siihen tuli ja "otti homman haltuun", sanoi tekevänsä itse kun minulla kestää. Yritin siihen reseptiin vedota, mutta mies tiuskaisi että minä saan omat mössöni hauduttaa vaikka maailman tappiin, mutta hän ja äiti haluaa syödäkin joskus. Ja anoppi hykertelee vieressä. Eikä siinä erikseen pitänyt olla kiire mihinkään, ruoka-aikaan oli vielä ihan hyvästi aikaa.
Rakenteilla oleva talokin näyttää aivan miehen talolta, se kuitenkin tekee aina loppuviimein kaikki päätökset, joko suoraan minun yli kävellen tai sitten kun minä en ole paikalla. Ja auta armias jos vastustan siinä tilanteessa, alkaa sen paikalla olevan henkilön kuullen vaatimaan selitystä mun "kiukuttelulle".
Sitten se kieltää kaiken ja väittää mun kuvittelevan kaiken. Ei meillä aina ole tuollaista ollut, jossain välissä on muuttunut. Minä en kestä tätä enää, mulla on itsetunto aivan nollissa enkä ole enää aikoihin osannut puhua kenellekään mitään järkevää, tuntuu, että mies on aina puhumassa päälle ja nöyryyttämässä kun naureskelee tai pilkkaa minua muiden kuullen.
En tiedä miten tästä suosta enää noustaan, oli kaikki sitten kuvittelua tai ei. Minusta tuntuu, etten enää osaisi edes hoitaa omia asioitani, jos ikinä saisin erottua. Ja mitä sitten jos eroaisin, pahimmassa tapauksessa mies veisi lapset ihan vaan kostoksi jätetyksi tulemisesta, ei se niitä nytkään koskaan hoida, aina vaan kauhea valitus rahan menosta, ikään kuin se olisi minun ilkeyttäni, että tarvitsevat välillä uusia kenkiä tai vaatteita tai lääkkeitä tms. Sitten olisin yksin, lapset olisivat kauhealla isällä eikä mulla olisi enää mitään syytä elämiseen.
Olihan vähän sekavaa, mutta minä en taida olla enää ihan oma entinen itseni. Tunteet ottaa vallan liian helposti, kerran miehen tultua laivalta ryypättyään tilin miinukselle, mulla vihastutti niin kauheasti, että tuntui vaan että korvissa suhisee ja näkökenttä kapenee ja muu maailma hämärtyy ja olin sitten kävellä vahingossa auton alle vauva sylissä.
Voi itku, miten ihmisestä voi tulla tällainen kynnysmatto?
