Tuttua minun lapsuudestani. Olin jo yhdeksänvuotiaana huolissani läskeistäni, koska äiti taputteli mahaani muistuttaen että pitäisi saada se pienemmäksi. Vanhoja kuviani katsellessani olin pikkaisen pyöreä, niin kuin jotkut lapset vaan ovat, mutta en todellakaan lihava saati olisin syönyt mitään epäterveellistä. Niin äitini ja kuin meitä hoitanut mummokin olivat kovan linjan salaatti-ihmisiä, eikä meillä saanut syödä makkaroita saati muutakaan rasvaista. Teini-iässä kärsin lievästä anoreksiasta ja ateriani oli esim. puolikas peruna ja teelusikallinen kastiketta. Mutta äiti vahti kilojani pitkälle aikuisuuteeni asti ja sitten sitä jatkoi pikkuveljeni. Nyt olen ylipainoinen noin 15 kg ja suhde ruokaan on himokas. En saa ruuasta kyllikseni ja pakenen sen pariin aina, jos ahdistaa. Nyt kukaan ei enää uskalla taputella mahaani, koska olen kovaan ääneen suuttunut ja lähtenyt kesken sukukekkereiden pois tai katkaissut välit joksikin ajaksi. Kyräily jatkuu, mutta siitä en enää välitä. Sukulaiseni palvovat kehojaan, juoksevat ulkomaita myöten maratoneja ja painottavat tervettä kehoa joka käänteessä. Koulutustasoltaan akateemisia, joten yhdistelmä on ällöttävä. Lihavuudesta puhutaan "asiantuntemuksella".
