Miksi keskenmeno ohitetaan? Tabu?

Miksi, miksi ihmiset

a. eivät reagoi km uutiseen millään lailla?

b. ohittavat sen "en tiedä mitä sanoa"-kommentilla?

c. alkavat pahimmassa tapauksessa kertoa omia "murheitaan" tai muita vaikkapa ihan mukavia kuulumisiaan heti perään?

Mun keskenmenosta on jo aikaa, ei mitään akuuttia hätää siis, mutta ihmetyttää tää suhtautuminen.

Mikä hiisvatin tabu tämäkin nyt sitten on? Onko se jotenkin pakko aina kertoa vaan hyviä asioita elämästään? VAI eivätkö ihmiset vain tajua kuinka isosta asiasta on kyse?

ja missä piilottelevat ne kaikki muut km kokeneet? KUKAAN, vaikka olen monelle joutunut kertomaan (raskaus ehti jo pidemmälle), ei ole sanonut kokeneensa samaa? Eiks sen niin pitänyt mennä että melkein kaikki niitä koko ajan kokee.

 

ihmiset ei oikeesti osaa sanoa mitään.

 

Mitä pahaa B- kommentissa on??? Jos ei tiedä mitä sanoa.:O

 

Itse kerroin avoimesti km:sta. Ja sain paljon tukea ja omia kokemuksia. Meidänkin työyksikössä (n.10 henkilöä) kolme kertoi omasta keskenmenostaa. Tilanteesi kuulostaa oudolta.

 

Mua taas ärsytti, kun olis pitänyt surra asiaa valtoimenaan tuttjen kanssa. Mua itketti valtoimenaan yhtenä iltana, sit kävin tyhjennyksessä ja arki jatkui. Km oli viikolla12.

 

Ei siihen oikein osaa sanoa mitään. Jotenkin se tilanne on hämmentävä, surullinenkin.

Kyllä mullakin lyö ihan lukkoon, jos joku keskenmenosta kertoo. Siltikin vaikka olen itse kokenut sen kolme kertaa. Ja siinä nousee omatkin muistot niin pintaan, että kurkkua alkaa kuristaa.

 

Ei se tabu ole, ihmiset vain eivät taida osata oikeastaan sanoa siihen mitään. Keskenmenoon ei osata ottaa osaa, eikä pahoitella, ehkä se ei ole niin konkreettinen 'kuolema' johon ottaa osaa.

 

Missä vaiheessa itse keskenmenon koit? Ensimmäisen kolmanneksen aikana ne on yleisiä, mutta myöhemmin sen verran harvinaisempia, että tuttavapiirissäsi ei kovin todennäköisesti ole vastaavan kokeneita. Eikä niistä varhaisista keskenmenoista ehkä viitsi edes mainita, kun eivät ole oikein verrannollisia. '

No minä en ole keskenmenostani juuri kenellekään maininnut, ja niillekin harvoilla vasta vuosia sen jälkeen. Silloin en toki mitään sympatiaa enää odottanut tai kaivannut. Eikä se asia oikeasti ole minulle enää iso, koska sain sen jälkeen terveen lapsen. Minulla ainakin keskenmenon suru hälveni viimeistään silloin tyystin. Minun keskenmenoni oli viikolla 12, mutta alkio oli lopettanut kehittymisen jo aiemmin. Varhaisultrassa oli kuitenkin sydän vielä sykkinyt.

Mutta millaista suhtautumista sitten kaipaat muilta? Akuutissa tapauksessa on varmaan luontevaa pahoitella, halata ja lohduttaa, mutta kertoessasi vanhemmasta tapauksesta ymmärrän hyvin nuo erilaiset suhtautumiset.

 

B. kommentissa on se vika, että pitää alkaa itse selsotamaan, että eipä mitään hätää. älä mene paniikkiin, minä selviän kyllä. Miksi ei oi vain sanoa "olen pahoillani", "koita jaksaa", "se on rankkaa" tms. Ei kai kukaan jonkun läheisen menettäneellekään sano "en tiedä mitä sanoa" -sano. tai siis voi sanoa senkin, mutta kai nyt jotain muutakin saamari sanoo.
Ainoastaan ihan lähimmät ihmiset on uskaltaneet lähemmin kysellä fiiliksiä. Ja tosiaan, en minäkään mitään hulua säälimistä kaipaa aan mielummin suren juurikin yksin ja miehen kanssa, mutta silti... Jotenkin vituttaa kun tuntuu et pitää näytellä jollain tapaa yliurheaa ja lohdutella niitä joille uutisen kertoo.

 

Mitä pitäisi sanoa? otan osaa? harmi? kaameeta! voi kökkö. voi sua pientä?

Riippuu varmaan vähän siitä kuka kertoo ja missä tilanteessa, mutta jos työkaveri kahvipöydässä moisen pamauttaa, niin kyllä se vähän hiljaiseksi vetäisi. Vaikka itsekkin olen yhden kokenut..... Ei siihen varmaan edes ole mitään yhtä oikeaa vastausta juu, me ollaan kuitenkin niin erilaisia ja keskenmenojakin sattuu eri viikoilla ja eri tavoin.

Oma keskenmeno ei ollut kovinkaan traumaattinen juttu. Se oli vähän niinkuin "no voi kökkö, mut ei voi mitään, semmosta sattuu!". En kuitenkaan kehtais moista kertoa sille, joka omasta keskenmenostaan alkaa avautumaan... juuri siksi kun ei tiedä kuinka kova paikka se sille ihmiselle sitten onkaan ollut.

 

olen avoimesti puhunut raskauden puolivälissä tapahtuneesta keskeytyneestä keskenmenosta, mikä saatettiin loppuun lääkkeillä ja synnytin pienen menehtyneen pojan.

 

Ei tiedä miten keskenmenon saaja siihen suhtautuu. Kyse on kuitenkin viallisesta ihmisen alusta jonka luonto hoitaa pois, jos järjellä ajattelee. Ihminen kuitenkin suree sitä ajatusta siitä lapsesta. Niin mitä sanoa ihmiselle jonka sen hetkinen haave on romuuttunut?
Mä en ainakaan tiedä mitä sanoa...parempaa onnea seuraavalla kerralla??

 

Mun anopista ja äidistä murjotin turhaa kohtukuoleman viikolla 36 jälkeen.
Kun en sairaalasta päästyäni osallistunut sukukekkereille.
Ja keskenmenot olivat heistä kuin kummin kaiman ripsisilmässä.
Kaikki on suhteellista.

 

Mä en uskaltaisi sanoa varmaan mitään. jos yrittäisin sanoa jotain, tiedän että alkaisin itse itkeä. voisin yrittää halata, mutta silloinkin varmaan itkisin. Se voisi tuntua siitä keskenmenon kokeneesta tyhmältä ja ylimieliseltä, että itkisin, kun en ole itse joutunut kokemaan kumminkaan sellaista, enkä voi tietää miltä se tuntuu.

Haluaisin lohduttaa, mutta en tiedä, millä sellaista lohduttaa, ei siinä oo mitään järkevää sanottavaa. ne lohdutukseksi tarkoitetut jutut usein loukkaa vaan.

uskon, että moni haluaisi sanoa jotain, mutta kun ne ei osaa, kun ne menee ihan kädettömäksi siitä, kun se on niin suuri suru sille joka sen kokee. Eikä halua loukata.

 

Miksi sitten kerrot muille, jos toisten reaktiot vaan harmittaa ja mieluummin suret vaan miehesi kanssa?

 

Siis ajoin takaa että joskus on hyväkin jos ihmiset ovat hiljaa.

 

On aika vaikea tietää miten keskenmenon kokenut asiaan itse suhtautuu. Yksi suree alusta alkaen keskemenoa vauvan kuolemana. Toiselle kyseessä on vain valitettava tapahtuma.

 

Ei tiedä miten keskenmenon saaja siihen suhtautuu. Kyse on kuitenkin viallisesta ihmisen alusta jonka luonto hoitaa pois, jos järjellä ajattelee. Ihminen kuitenkin suree sitä ajatusta siitä lapsesta. Niin mitä sanoa ihmiselle jonka sen hetkinen haave on romuuttunut?
Mä en ainakaan tiedä mitä sanoa...parempaa onnea seuraavalla kerralla??

No, tuo on klishee. Voihan se johtu akohdun rakenteesta ja ties mistä, eli sikiö on saattanut olla aivan terve. Oma km todettiin juuri ja juuri ekan kolmanneksen puolella. Oli ultrissa käyty jne. Tavallaanhan se on lohduttava ajats, mutta ei aivan totta.

Ja mulla ei oo ollut parempi onni seuraavillakaan kerroilla, eli olen kertonut myös usein sen, että tämä on meille tuttu asia. Tosin on meillä elävääkin jälkikasvua.

Mutta siis. Mitä nyt sanoisit jos joku vaikka menettäis haaidensa opiskelupaikan tai työnsä? Onhan siinäkin haaveet romuttuneet, tosin vähemmän fyysistä kipua ja tuskaa? Tuskin nyt kohottelisit olkapäitä ja näyttäisit hämmentyneeltä?

 

On aika vaikea tietää miten keskenmenon kokenut asiaan itse suhtautuu. Yksi suree alusta alkaen keskemenoa vauvan kuolemana. Toiselle kyseessä on vain valitettava tapahtuma.

Niin, ja jotkut tiedostaa, että keskenmenolle on yleensä hyvä "syy" eli eivät sinänsä sitä edes sure. Minua ainakin lohdutti ajatus, että hyvin todennäköisesti alkiossa oli jotain pahasti vialla, joten itse asiassa parempi, että raskaus keskeytyi luonnostaan. Mutta tuolla jutulla ei kyllä uskalla ketään muuta lohduttaa.

Itse en kertonut raskaudesta, enkä seuraavastakaan raskaudesta, kenellekään muulle kuin miehelle ennen np-ultraa juuri siksi, että en halua keskenmenoa käsitellä muiden kanssa. Uskon hyvin, että se olisi lähinnä kiusallista kaikille osapuolille.

 

[QUOTE="vieras.";29297964]Miksi sitten kerrot muille, jos toisten reaktiot vaan harmittaa ja mieluummin suret vaan miehesi kanssa?[/QUOTE]

Kerron niille jotka luuevat mun edelleen olevan raskaana.

 

[QUOTE="a.p.";29298023]
Mutta siis. Mitä nyt sanoisit jos joku vaikka menettäis haaidensa opiskelupaikan tai työnsä? Onhan siinäkin haaveet romuttuneet, tosin vähemmän fyysistä kipua ja tuskaa? Tuskin nyt kohottelisit olkapäitä ja näyttäisit hämmentyneeltä?[/QUOTE]
Jos joku "tuttu", vaikkapa työkaveri kertoisi menettäneensä haaveidensa opiskelupaikan, tulisi asia varmasti minulle yllätyksenä - siis koko opiskelupaikkahaave - joten tuskin osaisin siihen mitään älykästä sanoa. (Miten haaveiden opiskelupaikka "menetetään") Ehkä juurikin näyttäisin hämmästyneeltä. Ehkä osaisin sanoa "parempi onni ensi kerralla", mutta se jos mikä on klisee, joka ei välttämättä pidä paikkaansa sen paremmin lastensaantihaaveiden kuin opiskelupaikkahaaveidenkaan kohdalla.

Työpaikan menetys taas voisi saada minut varovasti kysymään, miten henkilö/perhe tulee taloudellisesti toimeen, ja tavan vuoksi myös kysäisemään, onko näköpiirissä mitään uutta työpaikkaa.

Mistään tabusta ei ole kyse.

Älä puhu ihmisten kanssa arkaluontoisista asioistasi, jos haluat sanoittaa vuoropuhelussa myös keskustelukumppanisi repliikit itse.

 

Mä kerroin eräälle ihmiselle siitä, että jouduin keskeyttämään raskauden koska vauva oli vakavasti sairas (viikkoja silloin 22+2), niin hänpä rupesi kertomaan omasta tuulimunaraskaudestaan. Joo, oli varmaan ihan sama asia. Sitä paitsi, on mullakin ollut tuulimunaraskaus aiemmin, eikä ole tullut mieleen että siitä erityisesti kertoisin muille tai surisin.

 

Jos joku "tuttu", vaikkapa työkaveri kertoisi menettäneensä haaveidensa opiskelupaikan, tulisi asia varmasti minulle yllätyksenä - siis koko opiskelupaikkahaave - joten tuskin osaisin siihen mitään älykästä sanoa. (Miten haaveiden opiskelupaikka "menetetään") Ehkä juurikin näyttäisin hämmästyneeltä. Ehkä osaisin sanoa "parempi onni ensi kerralla", mutta se jos mikä on klisee, joka ei välttämättä pidä paikkaansa sen paremmin lastensaantihaaveiden kuin opiskelupaikkahaaveidenkaan kohdalla.

Työpaikan menetys taas voisi saada minut varovasti kysymään, miten henkilö/perhe tulee taloudellisesti toimeen, ja tavan vuoksi myös kysäisemään, onko näköpiirissä mitään uutta työpaikkaa.

Mistään tabusta ei ole kyse.

Älä puhu ihmisten kanssa arkaluontoisista asioistasi, jos haluat sanoittaa vuoropuhelussa myös keskustelukumppanisi repliikit itse.

En mä nyt niitä itse halua sanoittaa. Mutta siis hämmästelen sitä sanattomuutta. Ihmisillä ei ehkä ole kykya sitten vaan kohdata ikäviä asioita. Mutta mielestäni kuuluisi minusta kysellä toisen vointia tms. Ehkä minulla on aan ollut huonoja kokemuksia sattumalta. Yksikin, itse lapsettomuudesta kärsinyt lohsutteli mua "onhan teillä tuo yksi", no voi vittu.
Ja tosiaan, minusta jo ihan huomasi että olen raskaana ja siten tuli asiasta kerrottua monelle joten pakkohan se on jotain vastata kun ihmiset kyselee että miten mahassa voidaan ja milloin olikaan laskettu.

Nämä nyt eivät ole mitenkään sellaisia "pidä sisälläsi ja vaikene jos et halua puhua asioita", jos maha jo näkyi mutta eipä enää olekaan siinä. Eikä pitäisi ollakaan.

Olen sitä mieltä että kyseessä on myös tabu, kuten kuolema ja moni muu naisellisiin elimiin kuuluva asia. Ihan jo sen perustella kuinka sitä puhumattomuutta täällä kaksplussalla puolustellaan.


Ja nimierkki Siljalle, kuulostaa kamalalta tuo sun anoppisi.

 

Kaikki kokee niitä koko ajan? Miten niin?

Itse olen saanut yhden keskenmenon. Mä osaan huolehtia ehkäisystä silloin kun en yritä raskautua joten en ole koko ajan raskaana ja saa keskenmenoja.

 

Minä olin juuri kokenut keskenmenon. Tämä oli todella vaikeaa sillä raskautta oli yritetty pitkän aikaa ja tapahtuma oli todella vaikea vaikka varhaisessa vaiheessa tapahtuikin. Samoihin aikoihin törmäsin tuttuun kaupassa ja hän kertoi keskenmenostaan. Kuuntelin melkein vedet silmissä ja pystyin niin samaistumaan häneen mutta en pystynyt ja halunnut kertoa omastani sillä koin sen niin henkilökohtaiseksi asiaksi. Äitini suhtautui omaani tyylillä: luonto korjaa pois sellaiset joista ei eläjäksi ole. En siis halunnut puhua asiasta muille, sillä pahan mielen vain saa sama mitä ihmiset sanovat tai jättävät sanomatta. Ei vain oikeita sanoja ole, ei toiset voi tietää mitä haluat tasan tarkkaan kuulla.