Miksi jäädä yhteen?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Harmautuen
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
H

Harmautuen

Vieras
Laitoin tämän jo toiseenkin ketjuun, mutta aloitan nyt kuitenkin oman.

Puhuminen oman miehen kanssa on raskasta, koska pitäisi itse jatkuvasti ylläpitää keskustelua ja osata tehdä "oikeita" kysymyksiä. Ei siis riitä, että kysyy esim. mieheltä lapsen hakemisen jälkeen, miten lapsen päivä meni tai sanoiko hoitaja mitään, koska vastaus on "joo, hyvin meni". Kuitenkin voi olla sellaista, että on tehty jotain rahakeräystä/lapset menee johonkin paikkaan tjms. eikä mulle ole kerrottu mitään. Kuulen tuosta sitten joko suoraan lapselta tai itse hakiessani hoidosta, että oli siellä ja siellä tosi kivaa ja hoitajan nähdessä mun ilmeen, kertoo mulle mitä on tapahtunut, koska mies ei vaan yksinkertaisesti informoi yhtään mitään. Olisi varmaan pitänyt osata kysyä "meneekö lapset lähipäivänä hoidosta johonkin tjms.", että tulisi vastauksia, eikä tuollaista kukaan tervejärkinen ihminen vain jaksa. Keskustelun täytyy lähteä molemmista.

Ja kyllä. Välit on kiristyneet paljon. Seksiä ei ole, yhteistä ei ole, eikä oikeastaan huvitakaan enää olla yhdessä. Ennemmin harrastaa tai on kavereiden/lapsen kanssa. Muutenkin keskustelu on miehen puolelta niin onnetonta nyhjäämistä ja katkeroitumista ilmassa senverran paljon, etten itsekään enää nykyään informoi ihan vain kostoksi toiselle. Tiedän, ei ole oikein, mutta eipä tarvi munkaan sanoa toiselle, koska toinenkaan ei sano, eikä siinä mitään, mies ei ees välitä, etten asioita sille enää puhu. Ai, miksi ollaan yhdessä. Jaa'a, erotakin voisi tunteiden puolelta, mutta katsoo nyt jos lapselle parempi, että olis vielä yhdessä, kun ei kuitenkaan juuri edes riidellä. Kunhan ollaan vain ilmaa toisillemme.
 
Noh, kokonaistilannetta on mahdotonta sanoa netin kautta. Ensin kun luin tuosta miehen puhumattomuudesta tuli mieleen eräs tuttu pariskunta, joka on ollut naimisissa jo yli 30 vuotta ja puhumisen tasoon on ilmeisesti totuttu eikä se käsittääkseni enää naista kummemmin häiritse. Kostolinja ei kyllä kuulosta hyvältä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Koodi-:
Noh, kokonaistilannetta on mahdotonta sanoa netin kautta. Ensin kun luin tuosta miehen puhumattomuudesta tuli mieleen eräs tuttu pariskunta, joka on ollut naimisissa jo yli 30 vuotta ja puhumisen tasoon on ilmeisesti totuttu eikä se käsittääkseni enää naista kummemmin häiritse. Kostolinja ei kyllä kuulosta hyvältä.

Voiko siihen siis tottua, siten ettei se häiritse? Tiedätkö yhtään miten nainen on oppinut tuttusi liitossa kestämään tuon?

Kostolinja helpottaa omaa oloa. Ei tarvitse sanoa toiselle mitään, niin ei tarvi pettyä jokakerta, kun vastaus on tosi lyhyt joo tai joku tuontyylinen. Eikä mies sitä kostona pidä, tykkää vain, ettei tarvi senkään vertaa keskustella.
 
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Voiko siihen siis tottua, siten ettei se häiritse? Tiedätkö yhtään miten nainen on oppinut tuttusi liitossa kestämään tuon?

En tarkkaan ottaen tiedä. Käsitykseni on se, että mies tosin vastaa, jos siltä älyää kysyä, mutta jotkut jututhan on tietysti sellaisia, ettei niitä tiedä kysyä, vaikka olisivat oleellisiakin. Jotenkin vain tottunut, kuitenkin. Teillä tosin on ilmeisesti muitakin ongelmia, että ei ehkä sikäli täysin vertailukelpoinen.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Koodi-:
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Voiko siihen siis tottua, siten ettei se häiritse? Tiedätkö yhtään miten nainen on oppinut tuttusi liitossa kestämään tuon?

En tarkkaan ottaen tiedä. Käsitykseni on se, että mies tosin vastaa, jos siltä älyää kysyä, mutta jotkut jututhan on tietysti sellaisia, ettei niitä tiedä kysyä, vaikka olisivat oleellisiakin. Jotenkin vain tottunut, kuitenkin. Teillä tosin on ilmeisesti muitakin ongelmia, että ei ehkä sikäli täysin vertailukelpoinen.

No samalle kuulostaa. Vastaa JOS kysyn oikein. Jos kysyn pääpiirteittäin, tulee vaan joku pääpiirteittäinen vastaus. Menikö töissä hyvin. JOO. Totuus voikin olla, että meni töissä hyvin, mutta pomo ilmoitti yt-nevotteluista. Tai töissä meni pääpiirteittäin hyvin, mutta tapahtui vaikka mitä (esim. seuraavana päivänä on työpaikkajuhlat). Jos kysyisin, onko työpaikka tiedossa juhlia, niin vastaisi, että joo huomenna on. Mutta eihän sitä voi osata kysyä tuollaisia jokapäivä, eikä kyllä jaksakaan.

Mies ei kysy ikinä miten mulla menee.

Olen miettinyt, että voisiko vain olla parempi erota. Ei riidellä kyllä, kun ei puhutakaan.
 
Meinasin kommentoida jo edelliseen ketjuun, sitten aattelin pitää turpani kiinni, mutta kun kommentteja kaipaat niin sanotaan suoraan; sä olet niitä marttyyriäitejä jotka jää "lapsen takia" paskaan liittoon, katkeroituu pikkuhiljaa ja lopulta, kun se mies sut joka tapauksessa jättää, oot jo niin vihanen maailmalle että sun lapsetkin sen huomaa.
Kertomuksen perusteella en paljoa tuossa suhteessa rakkautta näe - ite oon elänyt samanlaisessa joten sillä perusteella uskaltaisin väittää että ero tulee joka tapauksessa, joskus. Viimeistään kun se mies tapaa jonkun joka saa sen tuntemaan intohimoa ja rakkautta taas - sinä oot ilmeisesti yrittänyt jo, mutta häntä ei kiinnosta.

En pystyis elämään tuollaisessa suhteessa "lasten takia". Äitiys ei poista sitä tosiasiaa että sulla on edelleen elämä elettävänä, ja vain se yksi. Jossain vaiheessa ne lapsetkin kasvaa aikuisiksi ja tajuaa äidin tuhlanneen elämänsä onnettomana heidän vuokseen. Onko tää sitten parempi?
 
Eilen juuri riideltiin. Oon aivan mielettömän uupunut ja väsynyt koko tilanteeseen. Tuntuu, ettei ulospääsyä ole ja oon epäonnistunut jälleen kerran. Mitä pahaa oon tehnyt, että oon ansainnu tän kaiken välinpitämättömyyden.
Oon eronnut lähes neljä vuotta sitten ja mulla on yksi lapsi edellisestä liitosta. Lähes kahdeksan vuotta siedin perheväkivaltaa ym. kauheuksia. Toki yritin päästä pois suhteesta, mutta se ei niin vaan onnistu, vaikka apua tilanteeseen hainkin. Pääsin lopulta eroon ja päätin, etten ikinä enää halua kokea mitään vastaavaa. Kolmen vuoden jälkeen luulin löytäneeni unelmieni miehen, jonka kanssa muutin yhteen ja perustin perheen. Toki uusioperheessä kaikenlaisia vaikeuksia on, mutta sain viime joulukuussa tietää, että hän piti toista naista selkäni takana. Siis seksi suhdetta ei ole, mutta kaikenlaista muuta kyllä. Tuntuu, että kaikelta kauniilta ja merkitykselliseltä on pudonnut pohja pois. Olemme mm. menneet kihloihin, keväällä meille syntyi vauva, puhumattakaan raskausajasta.Koen, että minua ja perhettä ei ole arvostettu ja kunnioitettu tarpeeksi, kun tällaiseen selän takana vehtaamiseen alkaa.
Olin yhteydessä tähän naiseen ja kysyin, mitä hän on aatellu perheellisenä ihmisenä näin tehdessään. Omaa miestään ja perhettään hänkin rumasti kohteli. Kävi ilmi, että oma äijäni oli valehdellut, että hän on perheetön sinkku ja hänen takiaan muuttanut samalle paikkakunnalle. Tämän naisen mieheltä vielä yhteystiedot tiedustellu. Mielestäni todella törkeää ja eikä enää rumemmin paljon voi minua loukata.


 
Aika paljon kuulostaa samalta kun meidän suhde. Mies ei puhu kotona mitään, jos jotain kysyy niin vastaus on lähes poikkeksetta 'en tiiä'. Jos sanon jotain ilman sitä kysymystä, korkeintaan hymähtää. Illat menee niin että toinen kattoo telkkaria ja toinen on koneella. Varmaan sanomattakin selvää, että seksiä ei ole ihan äsken ollut eikä mitään fyysistä kontaktia.

Mies ei myöskään tee mitään kotitöitä, ei vie taaperoa ulos, ei lenkkeilytä koiraa (vaikka yhdessä se otettiin ja haluttiin), se on ihan kuin vieras ihminen. Ja kaikki meni hirveen äkkiä huonoks, en voi ymmärtää. Siksi juuri en ole valmis luovuttamaan, jos kaksi ihmistä on kerran tuntuneet Oikeilta toisilleen ja olleet niin onnellisia että on perhe perustettu, en ymmärrä mihin se kaikki voi kadota. Jospa tää vielä tästä...
 
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Meinasin kommentoida jo edelliseen ketjuun, sitten aattelin pitää turpani kiinni, mutta kun kommentteja kaipaat niin sanotaan suoraan; sä olet niitä marttyyriäitejä jotka jää "lapsen takia" paskaan liittoon, katkeroituu pikkuhiljaa ja lopulta, kun se mies sut joka tapauksessa jättää, oot jo niin vihanen maailmalle että sun lapsetkin sen huomaa.
Kertomuksen perusteella en paljoa tuossa suhteessa rakkautta näe - ite oon elänyt samanlaisessa joten sillä perusteella uskaltaisin väittää että ero tulee joka tapauksessa, joskus. Viimeistään kun se mies tapaa jonkun joka saa sen tuntemaan intohimoa ja rakkautta taas - sinä oot ilmeisesti yrittänyt jo, mutta häntä ei kiinnosta.

En pystyis elämään tuollaisessa suhteessa "lasten takia". Äitiys ei poista sitä tosiasiaa että sulla on edelleen elämä elettävänä, ja vain se yksi. Jossain vaiheessa ne lapsetkin kasvaa aikuisiksi ja tajuaa äidin tuhlanneen elämänsä onnettomana heidän vuokseen. Onko tää sitten parempi?

Jotenkin toivoisin, että mies jättäisi, koska itse en saa sitä aikaiseksi ja näin voisi vierittää myös miehen syyksi sen lopullisen eron. Saisin siis omatuntoni puhtaaksi siitä. Sisimmissäni toivon, että kaikki muuttuisi, mutta tiedän, ettei se vaan muutu. Enkä itse pysty tekemään asialle yhtään mitään. Surullista. Tekstisi sai kyyneleet silmiini. Jotenkin tiedostan tuon kaiken.
 
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Kertomuksen perusteella en paljoa tuossa suhteessa rakkautta näe - ite oon elänyt samanlaisessa joten sillä perusteella uskaltaisin väittää että ero tulee joka tapauksessa, joskus. Viimeistään kun se mies tapaa jonkun joka saa sen tuntemaan intohimoa ja rakkautta taas - sinä oot ilmeisesti yrittänyt jo, mutta häntä ei kiinnosta.

Rakkautta ei ole. Ei ainakaan omalta puoleltani enää. Haluaisin rakastaa, mutta olen senverran katkeroitunut tuohon passiivisuuteen, ettei se vaan onnistu. Mies väittää rakastavansa, mutta mitenkään se ei näy. Luultavasti puhuu vain, kuten alkuhuumassa lupasi kuut ja tähdet taivaalta, kuitenkaan mitään tekemättä.

Olen alkanut vain elämään omaa elämääni. Harrastan ja teen oman elämäni kivaksi ilman miestä. Miehen kanssa vaan sama katto, yhteinen talous ja sama kahvinkeitin. Muuta ei ole.

Ehkä tähänkin tottuu.
 
:hug:
Teidän molempien elämä valuu tuota menoa hukkaan. En halunnut loukata, mutta jotenkin tuntuu kuin haluaisitkin olla uhri, että voit syyttää miestä kurjasta olosta? Eikö elämä olisi parempaa, kun voisi vaan elää sitä niin kuin haluaa, nauttia syyttelemättä ketään? Ja tuosta päästään seuraavaan asiaan joka pisti silmään; eron laittaminen miehen syyksi. Ei se ole kenenkään syy, ei sinun jos lähdet, ei miehen jos hän sen tekee! Sulla taitaa olla aika vanhoilliset periaatteet...? Yhdessä on pysyttävä kun lapset on tehty ja jos ero tulee siihen on aina "syyllinen"?
 
Meillä oli kans tuollaista. Kumpikaan ei puhunut toisilleen mitään, en enää jaksanut yrittää puhua kun ei saanut vastakaikua. Miehellä oli suhde mun selän takana... erohan siinä tuli. Meillä oli kaikenlaista muutakin ongelmaa.
 

Yhteistyössä