Miksi en pysty itkemään, vaikka mieheni ja lapsemme isä tekee sairaalassa kuolemaa?

  • Viestiketjun aloittaja "Vaimo"
  • Ensimmäinen viesti
"Vaimo"
Yleensä, herkistyn vaikka kuunnellessani lapsemme kaunista laulua. Nyt kyyneleet ovat kuivuneet täysin.
Osaako kukaan kertoa syytä tällaiseen? Tulevatko kyyneleet myöhemmin? Voiko käydä niin, etten enää ikinä itkekään?
 
Ne tulee sitten myöhemmin. Ihmiskeho on siitä mielenkiintoinen, että se venyy äärimmäisen kovaksi ja tunteettomaksi silloin, kun ne tunteet on kaikista kipeimpiä. Voi olla, että oma mieli suojelee sen verran, että on vain pakko jaksaa eteenpäin niin kauan, kunnes kaikki on ohi perunkirjoja myöden.

Sen jälkeen mun maailma vasta romahti, ku perunkirjan olin saanu alta pois.
 
a.p.
Ne tulee sitten myöhemmin. Ihmiskeho on siitä mielenkiintoinen, että se venyy äärimmäisen kovaksi ja tunteettomaksi silloin, kun ne tunteet on kaikista kipeimpiä. Voi olla, että oma mieli suojelee sen verran, että on vain pakko jaksaa eteenpäin niin kauan, kunnes kaikki on ohi perunkirjoja myöden.

Sen jälkeen mun maailma vasta romahti, ku perunkirjan olin saanu alta pois.
En ole sairastellut vuosiin, mutta sairastuin sitkeään kuumeeseen ja kuivaan yskään. Lääkäri kielsi minua käymästä sairaalassa. Podin tautiani kolme viikkoa, jona aikana mieheni kuihtui. Minä en ollut häntä syöttämässä! Minun syyni! Näin koen.
 
En ole sairastellut vuosiin, mutta sairastuin sitkeään kuumeeseen ja kuivaan yskään. Lääkäri kielsi minua käymästä sairaalassa. Podin tautiani kolme viikkoa, jona aikana mieheni kuihtui. Minä en ollut häntä syöttämässä! Minun syyni! Näin koen.
Ei se ole sun syys, että olet sairastunut. Sinäkin olet vain ihminen, etkä voi ratketa joka paikkaan joka hetkellä. Ymmärrän syyllisyydentunnot ihan täysin, koska koin itsekin niitä valtavasti aikoinaan. Mun äidillä oli haimasyöpä, ja olin hänellä omaishoitajana viimeisen vajaan vuoden hänen elämästään. Oli rankkaa katsoa rakkaan ihmisen kuihtuvan omissa käsissään, vaikka kaikkensa yritti, syöttää, juottaa.. Kaikkea. Mulla meni valtavan pitkään ymmärtää niin yksinkertainen asia, että haimasyövästä ei ole kukaan selvinnyt hengissä, enkä minä voi sitä parantaa vaikka oman henkeni olisin ollut valmis uhraamaan sen vuoksi. Ajoittain koen vieläkin syyllisyyttä joistakin asioista, mut tärkein on se että tein parhaani.

Tärkeintä sun elämässä on nyt se, että yrität myös päästä kiinni siitä ajatuksesta. Sinä teet varmasti kaikkes, ja venyt äärirajoja myöden perheen eteen. Siinä ei ole mitään, mistä pitäisi syyllisyyttä tuntea.
 
"vieras"
Shokkitilassa ihminene ajattelee monesti ensin muita ihmisiä kuin itseään. Todellisuus tulee sitten myöhemmin, kun antaa itsensä surra. Voit olla niin jännittynyt, ettei itku vain tule. mutta missään nimessä älä syytä itseäsi, ole vain läsnä kuolevalle niin hyvin kuin voit.
 

Yhteistyössä