T
tyhmyri
Vieras
Olen parisuhteessa, avioliitossa. Ihan itse olen puolisoni valinnut, ja häneen palavasti silloin rakastunut ja jättänyt "kilpakosijan" lehdelle soittelemaan. Eräs ystäväni oli minuun silloin rakastanut, ollut jo useamman vuoden, ja minä keskenkasvuisena nautiskelin ihailusta mutta kiinnostunut en ollut.
Minuun rakastunut ystävä tapasi naisen, sitoutui ja minua vitutti ihan suunnattomasti. Siis oikeasti. Minä en häneen ollut rakastunut koskaan, mutta kuin keskenkasvuinen paskiainen ilmeisesti ajattelin, että hänen pitäisi aina pysyä rakastuneena minuun, vaikka minä annoin välillä ymmärtää että kiinnostaa ja sitten taas annoin pakit. Mä olin tosi tyytyväinen, kun tämä ystävä suhteensa aikana ilmaisi mulle vielä tunteitaan, kertoi suoraan että haluaa minut. Mutta en todellakaan halunnut mitään hänen kanssaan. Sitten kun tämä ystävä erosi, olin tosi tyytyväinen. Kun se tapasi uuden naisen, petyin taas. Petyin kun se meni naimisiin, ja sai lapsia.
Mä en tajua. Mä olen ihan kiva ihminen, yleensä. En ole koskaan ollut mitenkään erityisen suosittu, eikä mulla ole ollut montaa miestä. Aviomieheni oli oikeastaan ensimmäinen mies, johon rakastuin, hullaannuin ihan täysillä. En ole kilpailuhenkinen, tai pidä itseäni mitenkään ihanana, mulla on huono itsetunto. Ehkä sitten just siks olen niin koukuttunut siihen ajatukseen, että sen pitäis rakastaa mua aina, vaikka eihän se niin mene. Oikein ällöttää tällainen
Mä olen normaalisti empaattinen ja kiltti ihminen, mutta tän yhden pitäisi muka aina kärsiä yksipuoleisesti rakkaudesta minua kohtaan Yököttää oma reaktio, kun huomasin tulleeni kiukkuiseksi kun hän sai perheenlisäystä :ashamed:
Minuun rakastunut ystävä tapasi naisen, sitoutui ja minua vitutti ihan suunnattomasti. Siis oikeasti. Minä en häneen ollut rakastunut koskaan, mutta kuin keskenkasvuinen paskiainen ilmeisesti ajattelin, että hänen pitäisi aina pysyä rakastuneena minuun, vaikka minä annoin välillä ymmärtää että kiinnostaa ja sitten taas annoin pakit. Mä olin tosi tyytyväinen, kun tämä ystävä suhteensa aikana ilmaisi mulle vielä tunteitaan, kertoi suoraan että haluaa minut. Mutta en todellakaan halunnut mitään hänen kanssaan. Sitten kun tämä ystävä erosi, olin tosi tyytyväinen. Kun se tapasi uuden naisen, petyin taas. Petyin kun se meni naimisiin, ja sai lapsia.
Mä en tajua. Mä olen ihan kiva ihminen, yleensä. En ole koskaan ollut mitenkään erityisen suosittu, eikä mulla ole ollut montaa miestä. Aviomieheni oli oikeastaan ensimmäinen mies, johon rakastuin, hullaannuin ihan täysillä. En ole kilpailuhenkinen, tai pidä itseäni mitenkään ihanana, mulla on huono itsetunto. Ehkä sitten just siks olen niin koukuttunut siihen ajatukseen, että sen pitäis rakastaa mua aina, vaikka eihän se niin mene. Oikein ällöttää tällainen
Mä olen normaalisti empaattinen ja kiltti ihminen, mutta tän yhden pitäisi muka aina kärsiä yksipuoleisesti rakkaudesta minua kohtaan Yököttää oma reaktio, kun huomasin tulleeni kiukkuiseksi kun hän sai perheenlisäystä :ashamed: