Miks en tule ihmisten kanssa toimeen?!?

Mikä minussa mättää?
Päätä särkee, niin olen miettinyt tätä.

Varauksellisten ihmisten kanssa en osaa oikein jutella, menen itsekin kankeaksi. Mutta jos ihminen on vapaa ja aito, aina riittää juttua!
Minua on sanottu aina hauskaksi ja vapaaksi.
Huumorintajua ei puutu.
Mutta oletan, että jos jonkun kanssa pääsen läheisemmäksi, viimeistään siinä vaiheessa mukaan tulee luottamusta.
Näin ei varmaan monikaan ajattele?
Alan siis luottaa, jos toinen vaikuttaa siltä, että vois vaikka luottaa.
Hitsin monesti olen saanut pettyä.
Tuntuu, että on valtavasti kaksinaamaisia ihmisiä, jotka ovat "ystäviä" naamatusten ja selän takana puhuvatkin sitten paskaa.
Minulle riittää yksi kerta, vain kerran tarvii pettää. En kykene sen jälkeen enää luottamaan, vaikka kuinka koittaisin. Olen hyvin haavoittuvainen.
Tekemisissä voi olla senkin jälkeen, mutta koen, että kaikelta on pohja pois ja sitten mennäänkin hyvääpäivääkirvesvartta-linjalla.
Jos taas toinen on oikeasti luotettava ja todellinen ystävä, olen suhteellisen pian valmis antamaan vaikka pikkusormeni sen toisen puolesta.
Tiedän itsekin, että olen varmaan harvinainen siinä mielessä, että tosi ystävälle voin antaa puolet omistani ja tarvittaessa enemmänkin.
Jos luottamus olisi molemminpuolista, antaisin kaikkeni, enkä missään nimessä kokisi sitä negatiivisesti, vaan sydämestäni sen tekisin.

Mutta mutta...tällaista ihmistä ei ole vielä löytynyt. Siis joka ei olisi pettänyt luottamustani tai johon tällä hetkellä voisin edes täysin luottaa.
Oma mieheni ei ole edes sellainen. Rakastamme toisiamme paljon, mutta luottamukseen on tullut särö ja se pysyy varmaan ikuisesti.

Tässä vaivaa se, että ihmiset, joiden kanssa voisin puhua muutakin kuin hyvääpäivääkirvesvartta, käyvät vähiin.
Ja herkästi sitten olen hyvin vähän tekemisissä, jos ei muusta voi puhua.
Sellasta pinnallista läppää saan harrastaa mielestäni ihan tarpeeksi.
Minussa täytyy olla joku vialla, kun homma menee näin lähes jokaisen kanssa? Luottamusta tuskin kuitenkaan voi takaisin pakottaakaan.

Jos tästä saa sen kuvan, että olen kamalan vakava ihminen, se johtuu varmaan siitä, että murehdin nyt tätä asiaa ihan oikeasti.
Voin kertoa, etten ole kovin vakava ihminen.:xmas:

 

No äkkiä se tippu.

 

Jotenkin tuntuu et kirjotat miun "suusta",samat fiilarit täälläkin.Mutta toisaalta en oo kylläkään lähiaikoina ollu hyvin sosiaalinen muutenku facebookissa ja sillon tällön tiällä.
Ja vakavaa ei miusta sua viäntämälläkään

 

no meillä työelämässä siis työkavereiden kesken tuo on arkipäivää, ja mun ainoot kontaktit tällä hetkellä on työssä. minä olen pitänyt itseäni noin suunnilleen kaikenlaisten ihmisten kanssa toimeentulevaksi mut nyt tuntuu etten kuitenkaan kenenkään kanssa toimeen edes alkeellisesti. selän takana puhutaan ihan toista kuin päin naamaa.

 

Olen tullut sanoihin ajatuksiin.

 

Onko se yksinkertaisestivain niin, että ihminen on paha? Harvasta on hyväksi?

 

Vika on muussa maailmassa. Sinä olet täydellisen sopiva oma itsesi.

 

Juu siis ihme jotta toisten pitää sitä pa**aa jauhaa vaikka aiheetta.Ja joka hiivatin työpaikassa(ala-aste,päiväkoti,iltapväkerho jne.)oon törmänny kiusaamiseen.Siis justiin noissa paikoissa pitäs olla parjaamatta muita,ihan jo periaatteesta,prkle!

 

ihan samoihin tuloksiin olen tullut kuin ap. ja siksi en ihmisiin enää niin luotakaan.

 

Vika on muussa maailmassa. Sinä olet täydellisen sopiva oma itsesi.

Siis kettuiletko...? Mielelläni koittaisin muuttua, jos keksisin, mistä kenkä puristaa. Ja ei, en edes luule olevani täydellinen. Mutta suuri sydän minulla taitaa olla.

 

Luotan mieheeni já lapsiini 100%. Koskaan ei kukaan näistä ole jäänyt kiinni valheesta tai pettänyt luottamusta.

Sen sijaan itse menetän kiinnostuksen ja luottamuksen toisiin ihmisiin jo heti kättelyssä, jos he esim. puhuvat jostain toisesta ihmisestä negatiivista minulle, selän takana. Tällöin tiedän jo, että koskaan en tule ystävystymään tai luottamaan. Ja suurin osa ihmisistä puhuu toisista heti kättelyssä paskaa.
Paljastaa todellisen luonteensa.
Oikeastaan olen pettynyt ihmisiin liian monta kertaa ja liian monta kertaa vedetty matto, en etsi ystäviä enkä luotettavaa seuraa enää. riittää oma perhe. ja lapsuuden ystävä jota näen tosi harvoin.
Mies nauroi ennen naiiviudelleni ja kuinka edes kuvittelin että jos joku on ystävällinen ja vaikuttaa avoimelta, minä kerron heti kaiken. Nyt nelikymppisenä olen alkanut oppia.

 

Ei kai kukaan halua ystävystyä tai pysyä ystävänä epäluotettavan ihmisen kanssa? Kun kerran juoruaa ja pettää luottamuksen, se muistetaan aina. Kannattaa siis pitää mielessä, ennenkuin turpansa väärässä paikassa avaa.

 

AP, toi oli kuin mun kirjottama. Mä kyllä "tulen toimeen", mutta just tolleen pinnallisella tasolla. Lisäksi aistin hyvin herkästi, jos joku ei pidä musta. Mutta olen myös sellanen, etten viitsi kauheen herkästi aiheuttaa kohtausta ja ottaa jotakin ikävää asiaa puheeksi toisen kanssa (paskan puhuminen selän takana), ei siksi, ettenkö siihen pystyisi, vaan siksi, että tiedän, ettei se maksa vaivaa.

Mulla on vain kavereita, ei yhtään ystävää, eikä ainuttakaan ihmistä tällä planeetalla (ei kyllä muillakaan), johon luottaisin 100%.

 

Vika on muussa maailmassa. Sinä olet täydellisen sopiva oma itsesi.

Siis kettuiletko...? Mielelläni koittaisin muuttua, jos keksisin, mistä kenkä puristaa. Ja ei, en edes luule olevani täydellinen. Mutta suuri sydän minulla taitaa olla.

En takuulla kettuile. En.
:hug:

Mutta ei sinun tarvitse muuttua, joudut vain odottelemaan, ehkä kauankin, että oikeita ystäviä alkaa luoksesi löytää tiensä. Ja silloin olet maailman rikkain ihminen ystävissä mitattuna.

 

Sama tilanne , viimeksi pyysin yhtä ystävää perh. miehen syntymäpäivä kahville ,hän kysy että onko paljonvieraita,soitin ja sanoin että ei nyt ole kuin mun 3 aik.poikaa.ja neki taitaa tehdä lähtöä kun pihalla ovat. niin katoin kaikki taas pöytään tarjottavat ja menin pihalle vastaan näin kun tämä perhe kurvas autolla ohi ,ja kääntyivät ja taas ohi ehdin huitoa ,mut he ei pysähtynyt, soitin perään että mikä kun ette tulleet..sanoi että valehtelin että pihalla oli pukupäällä vieraita ,he ei tule. .. no, selitän että ei ollut kuin mun pojat ja nekin lähdössä ,enkä ole pukua käskenyt laittaa kenenkään heillä nyt ,vaan oli kun hekin luuli että paljon vieraita... no, sen jälkeen en ole ystävään ottanut yhteyttä. suututti kun valehtelijaksi sano . eli useanpi ystävistä jus tuon tyyppisten väärinkäsityksin. ovat olleet mulle vihaisia. en jaksa enään. en mene en, soita kukin saa olla rauhassa.ja yleensä aina olen pyytänyt mun luo ja tarjoan kahvit ym, en odota vastakutsua. enkä mene pyytämättä ketään häiritsemään. niin että joku kutsuu kylään on kyllä aina pyytäneet jotain palvelua ompelemista,siivoamista ym,,palkatta) olen tehnytkin mielelläni .mut, haukkuja en syyttä enään ota, se on kerrasta poikki.

 

No. Ehkä sulla on rima liian korkealla. Minäkin tunnistan itseni tuosta kuvauksesta, mutta pitää muistaa sellaiset asiat kuin anteeksiantaminen. Siis ihmiset tekevät virheitä. Kaikki, sinäkin. Joten jos joku tekee yhden virheen ja se pilaa alkavan ystävyyden kuulostaa kyllä tosi kovalta. Vähän armollisuutta. Ehkä ihmisiin kannattaa suhtautua niin, että ottaa hyvät ja huonotkin puolet pakettina, mutta keskittyy niihin hyviin. Ja juoruilun saa loppumaan, kun sanoo, että kuule minua ei toisten asiat kiinnosta. Joistain kyllä on kiva pikkasen juorutakin, kunhan ei mene henkilökohtaisuuksiin tai ilkeilyyn. Mulla on paljon kavereita, eikä kukaan niistä ole täydellinen. Yksi on muuten ihana, mutta joskus töksähtää tyhjästä. Yksi on joskus liian negatiivinen. Yksi on itsestään epävarma ja juoruiluun taipuvainen ja sarkastinen. Yksi on huomionkipeä. jne. Mutta kaikki ovat mulle rakkaita. Mullakin on ihan hirveesti huonoja tapoja ja huonoja puolia. Niistä kaverit saavat mulle huomauttaakin, ja ovat sanoneetkin. Ei onneksi ole ystävyys siihen vielä kaatunut. Kato kavereiden kesken ei tarvi olla täydellinen.

 

AP, toi oli kuin mun kirjottama. Mä kyllä "tulen toimeen", mutta just tolleen pinnallisella tasolla. Lisäksi aistin hyvin herkästi, jos joku ei pidä musta. Mutta olen myös sellanen, etten viitsi kauheen herkästi aiheuttaa kohtausta ja ottaa jotakin ikävää asiaa puheeksi toisen kanssa (paskan puhuminen selän takana), ei siksi, ettenkö siihen pystyisi, vaan siksi, että tiedän, ettei se maksa vaivaa.

Mulla on vain kavereita, ei yhtään ystävää, eikä ainuttakaan ihmistä tällä planeetalla (ei kyllä muillakaan), johon luottaisin 100%.

Tismalleen näin. Voi että ois ihana törmätä tällaiseen ihmiseen, joka tietää just, miten tunnen.
Pinnallista löpinää osaan kyllä herkästi vetää lähes kaikkien kanssa ja sillä saralla olen ihan tykättykin. Ehkä sekin on sitä "toimeentuloa", mut mielestäni vain pintaraapaisu siitä.

 

Mä viimeksi tänään ajattelin, et voisko kaverisuhteet irtisanoa. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Harmittaa, kun on itse usein auttamass, tarjoamassa apua, kun sitä pyydetään ja josku muutenkin, mutta jos mä tartten apua ja saan apua, niin koen olevani maailman suurimmassa kiitollisuudenvelassa. Eli ehkä vika onkin siis vaan mussa ja kaikki muut on hyviä ja jaloja.

 

No. Ehkä sulla on rima liian korkealla. Minäkin tunnistan itseni tuosta kuvauksesta, mutta pitää muistaa sellaiset asiat kuin anteeksiantaminen. Siis ihmiset tekevät virheitä. Kaikki, sinäkin. Joten jos joku tekee yhden virheen ja se pilaa alkavan ystävyyden kuulostaa kyllä tosi kovalta. Vähän armollisuutta. Ehkä ihmisiin kannattaa suhtautua niin, että ottaa hyvät ja huonotkin puolet pakettina, mutta keskittyy niihin hyviin. Ja juoruilun saa loppumaan, kun sanoo, että kuule minua ei toisten asiat kiinnosta. Joistain kyllä on kiva pikkasen juorutakin, kunhan ei mene henkilökohtaisuuksiin tai ilkeilyyn. Mulla on paljon kavereita, eikä kukaan niistä ole täydellinen. Yksi on muuten ihana, mutta joskus töksähtää tyhjästä. Yksi on joskus liian negatiivinen. Yksi on itsestään epävarma ja juoruiluun taipuvainen ja sarkastinen. Yksi on huomionkipeä. jne. Mutta kaikki ovat mulle rakkaita. Mullakin on ihan hirveesti huonoja tapoja ja huonoja puolia. Niistä kaverit saavat mulle huomauttaakin, ja ovat sanoneetkin. Ei onneksi ole ystävyys siihen vielä kaatunut. Kato kavereiden kesken ei tarvi olla täydellinen.

Kiitos näistä sanoista! Tätä olen pohtinut.
Tiedän, mitä on anteeksiantaminen ja osaan antaa anteeksi ja pyytääkin anteeksi (tosin se on vaikeampaa).
Mutta olen hyvin haavoittuvainen...jos minussa joku menee rikki, särön se jättää luultavasti lopullisesti. Paitsi ehkä, jos toinen aidosti katuu ja pyytää anteeksi, luulen että se voi korjata sen särön.
Joskus näinkin on käynyt, kunnes toinen on tehnyt taas saman kepposensa...sitten en oikein enää jaksa...

 

AP, toi oli kuin mun kirjottama. Mä kyllä "tulen toimeen", mutta just tolleen pinnallisella tasolla. Lisäksi aistin hyvin herkästi, jos joku ei pidä musta. Mutta olen myös sellanen, etten viitsi kauheen herkästi aiheuttaa kohtausta ja ottaa jotakin ikävää asiaa puheeksi toisen kanssa (paskan puhuminen selän takana), ei siksi, ettenkö siihen pystyisi, vaan siksi, että tiedän, ettei se maksa vaivaa.

Mulla on vain kavereita, ei yhtään ystävää, eikä ainuttakaan ihmistä tällä planeetalla (ei kyllä muillakaan), johon luottaisin 100%.

Tismalleen näin. Voi että ois ihana törmätä tällaiseen ihmiseen, joka tietää just, miten tunnen.
Pinnallista löpinää osaan kyllä herkästi vetää lähes kaikkien kanssa ja sillä saralla olen ihan tykättykin. Ehkä sekin on sitä "toimeentuloa", mut mielestäni vain pintaraapaisu siitä.

Hauskaa huomata, että mun kaltaisia ihmisiä on muitakin. Mua pidetään iloisena ja huumorintajuisena. Itse en koskaan kuvailisi itseäni niillä sanoilla. Siis juu, ihan hyvä huumorintaju mulla on, mutta se iloisuus ja muu on usein aika päälleliimattua, muut ei sitä vaan ehkä huomaa, koska en ole ns. "yli-iloinen". Itse kuvailisin itseäni realistiseksi (negatiiviseksi/kyyniseksi?) ja alakuloon taipuvaiseksi.

 

No. Ehkä sulla on rima liian korkealla. Minäkin tunnistan itseni tuosta kuvauksesta, mutta pitää muistaa sellaiset asiat kuin anteeksiantaminen. Siis ihmiset tekevät virheitä. Kaikki, sinäkin. Joten jos joku tekee yhden virheen ja se pilaa alkavan ystävyyden kuulostaa kyllä tosi kovalta. Vähän armollisuutta. Ehkä ihmisiin kannattaa suhtautua niin, että ottaa hyvät ja huonotkin puolet pakettina, mutta keskittyy niihin hyviin. Ja juoruilun saa loppumaan, kun sanoo, että kuule minua ei toisten asiat kiinnosta. Joistain kyllä on kiva pikkasen juorutakin, kunhan ei mene henkilökohtaisuuksiin tai ilkeilyyn. Mulla on paljon kavereita, eikä kukaan niistä ole täydellinen. Yksi on muuten ihana, mutta joskus töksähtää tyhjästä. Yksi on joskus liian negatiivinen. Yksi on itsestään epävarma ja juoruiluun taipuvainen ja sarkastinen. Yksi on huomionkipeä. jne. Mutta kaikki ovat mulle rakkaita. Mullakin on ihan hirveesti huonoja tapoja ja huonoja puolia. Niistä kaverit saavat mulle huomauttaakin, ja ovat sanoneetkin. Ei onneksi ole ystävyys siihen vielä kaatunut. Kato kavereiden kesken ei tarvi olla täydellinen.

Kiitos näistä sanoista! Tätä olen pohtinut.
Tiedän, mitä on anteeksiantaminen ja osaan antaa anteeksi ja pyytääkin anteeksi (tosin se on vaikeampaa).
Mutta olen hyvin haavoittuvainen...jos minussa joku menee rikki, särön se jättää luultavasti lopullisesti. Paitsi ehkä, jos toinen aidosti katuu ja pyytää anteeksi, luulen että se voi korjata sen särön.
Joskus näinkin on käynyt, kunnes toinen on tehnyt taas saman kepposensa...sitten en oikein enää jaksa...

Kuulostat helposti haavoittuvaiselta. Olen siitä onnekas, että minulla on yksi lapsuusajan ystävä, jonka kanssa olemme vieläkin parhaita ystäviä. Ja ystävyys on jatkunut nyt yli 20 vuotta. Ja se ystävyys on juuri sellaista, että tiedämme molemmat, ja olemme sen usein sanoneet, että ikinä ei tule olemaan toista sieluntoveria. Mutta siinäkin ystävyydessä on ollu riitansa, ja erimielisyydet ja toistensa sanomisista loukkaantumiset. Mutta sitten ne unohtuu, kun jutellaan taas, ja nauretaan jollekin yhteiselle vitsille.

Mutta jos joku satuttaa sinua tai hyväksikäyttää tai on ilkeä, niin ei semmonen ystävyys ole minkään arvoista.

 

Samaa oon ihmetelly. Kaikki jotenkin hermostuu, kun ne puhuu mun kaa. En osaa olla mieliks.

 

No. Ehkä sulla on rima liian korkealla. Minäkin tunnistan itseni tuosta kuvauksesta, mutta pitää muistaa sellaiset asiat kuin anteeksiantaminen. Siis ihmiset tekevät virheitä. Kaikki, sinäkin. Joten jos joku tekee yhden virheen ja se pilaa alkavan ystävyyden kuulostaa kyllä tosi kovalta. Vähän armollisuutta. Ehkä ihmisiin kannattaa suhtautua niin, että ottaa hyvät ja huonotkin puolet pakettina, mutta keskittyy niihin hyviin. Ja juoruilun saa loppumaan, kun sanoo, että kuule minua ei toisten asiat kiinnosta. Joistain kyllä on kiva pikkasen juorutakin, kunhan ei mene henkilökohtaisuuksiin tai ilkeilyyn. Mulla on paljon kavereita, eikä kukaan niistä ole täydellinen. Yksi on muuten ihana, mutta joskus töksähtää tyhjästä. Yksi on joskus liian negatiivinen. Yksi on itsestään epävarma ja juoruiluun taipuvainen ja sarkastinen. Yksi on huomionkipeä. jne. Mutta kaikki ovat mulle rakkaita. Mullakin on ihan hirveesti huonoja tapoja ja huonoja puolia. Niistä kaverit saavat mulle huomauttaakin, ja ovat sanoneetkin. Ei onneksi ole ystävyys siihen vielä kaatunut. Kato kavereiden kesken ei tarvi olla täydellinen.

Kiitos näistä sanoista! Tätä olen pohtinut.
Tiedän, mitä on anteeksiantaminen ja osaan antaa anteeksi ja pyytääkin anteeksi (tosin se on vaikeampaa).
Mutta olen hyvin haavoittuvainen...jos minussa joku menee rikki, särön se jättää luultavasti lopullisesti. Paitsi ehkä, jos toinen aidosti katuu ja pyytää anteeksi, luulen että se voi korjata sen särön.
Joskus näinkin on käynyt, kunnes toinen on tehnyt taas saman kepposensa...sitten en oikein enää jaksa...

Kuulostat helposti haavoittuvaiselta. Olen siitä onnekas, että minulla on yksi lapsuusajan ystävä, jonka kanssa olemme vieläkin parhaita ystäviä. Ja ystävyys on jatkunut nyt yli 20 vuotta. Ja se ystävyys on juuri sellaista, että tiedämme molemmat, ja olemme sen usein sanoneet, että ikinä ei tule olemaan toista sieluntoveria. Mutta siinäkin ystävyydessä on ollu riitansa, ja erimielisyydet ja toistensa sanomisista loukkaantumiset. Mutta sitten ne unohtuu, kun jutellaan taas, ja nauretaan jollekin yhteiselle vitsille.

Mutta jos joku satuttaa sinua tai hyväksikäyttää tai on ilkeä, niin ei semmonen ystävyys ole minkään arvoista.

Sen verran olen saanut kokea aitoa ystävyyttä, että tiedän sen tunteen, kun oikeasti voi antaa kaiken anteeksi ja aloittaa alusta. Oman mieheni kanssa toimii pitkälti näin, mutta täydellinen luottamus puuttuu. Mutta joskus olen jonkun muunkin kanssa saanut kokea sitä, vielä täydellisemmin.
Tiedän, että se on olemassa ja se on mahdollista.
Ehkä olisi parempi olla tietämättä, niin ei tarvitsisi haikailla sellaisen perään!:saint:

Sanoin aiemmin, että se särö jää minuun herkästi, kyllä se jää, se on totta, mutta sen VOI saada korjattuakin. Silloin se on aitoa ystävyyttä.
Se on hitsin hieno tunne, kun ne viat ja kaikki paskatkin ovat ystäville kuitenkin vain asioita, joista voi mennä yli...ja sen jälkeen tuntuu, että ollaan vielä tiukemmin yhdessä. Jos vielä joskus löytäisin sellaisen ihmisen. :heart:

Se, miksi joidenkin (ja suurimman osan) kanssa se särö tulee jäädäkseen, johtuu varmaan vain siitä, että siinä välillä ei ole sitä aitoa sielunkumppanuutta. Jonkun harvan kanssa kun sen tuntee heti kättelyssä, tietää jo silloin, että "kaiken se kestää"...tai ainakin melkein kaiken.
Minulla on kokemusta vain tuosta jälkimmäisestä, mutta olen kuitenkin saanut maistaa oikeaa ystävyyttä.

 

AP, toi oli kuin mun kirjottama. Mä kyllä "tulen toimeen", mutta just tolleen pinnallisella tasolla. Lisäksi aistin hyvin herkästi, jos joku ei pidä musta. Mutta olen myös sellanen, etten viitsi kauheen herkästi aiheuttaa kohtausta ja ottaa jotakin ikävää asiaa puheeksi toisen kanssa (paskan puhuminen selän takana), ei siksi, ettenkö siihen pystyisi, vaan siksi, että tiedän, ettei se maksa vaivaa.

Mulla on vain kavereita, ei yhtään ystävää, eikä ainuttakaan ihmistä tällä planeetalla (ei kyllä muillakaan), johon luottaisin 100%.

Mä haeskelin vanhoja ketjuja ja huomasin, että onhan muitakin samoin ajattelevia eli ap ja pöö. Mä oon tosi sosiaalinen, positiivinen ja tykkään ihmisten seurasta, mutta aina saa kokea ihmisten epärehellisyyttä. Mä oon tarkka kenen kanssa haluan ystävystyä syvemmin ja musta tuntuu, etten löydä luotettavia ystäviä. Yksi ystäväperhe meillä on, joka itseasiassa on kullan arvoinen. Tarvii pitää siitä kiinni. Olisi ihana, jos vain olisi sellainen hieman lähempänä asuva sydänystävä, johon voisi täysin luottaa.

 

Tuntuu, että on valtavasti kaksinaamaisia ihmisiä, jotka ovat "ystäviä" naamatusten ja selän takana puhuvatkin sitten paskaa.
Minulle riittää yksi kerta, vain kerran tarvii pettää. En kykene sen jälkeen enää luottamaan, vaikka kuinka koittaisin.
Tekemisissä voi olla senkin jälkeen, mutta koen, että kaikelta on pohja pois ja sitten mennäänkin hyvääpäivääkirvesvartta-linjalla.

Sama juttu. Aika pientä varmaan monen mielestä, ja moni varmaan luottaisi pian uudestaankin. Kyllä minäkin osaan vahinkoja antaa anteeksi, mutta onko juoruaminen jotenkin "vahinko"? En ymmärrä miten joku voi "vahingossa" jauhaa *askaa ja kertoa väritettyjä juttuja eteenpäin. Ehkä ne ymmärtäisivät sitten, kun se rikkinäinen puhelin osuisi omalle kohdalle.
:headwall: