Mikä synnytyksessä pelottaa?

Hei!
Olemme 4. vuoden kätilöopiskelijoita Pirkanmaan ammattikorkeakoulusta ja teemme opinnäytetyötä synnytyspelosta. Saatuja vastauksia käsittelemme ehdottoman luottamuksellisesti, valmiiseen opinnäytetyöhön ei tule esille kenenkään henkilön tietoja tai nimimerkkiä. Voitte vastata meille yksityisviesteillä, sähköpostitse (löytyy nimimerkin profiilista) tai vastaamalla keskusteluun. Toivoisimme Teidän vastaavan seuraaviin kysymyksiimme.
- Mitä pelkäät synnytyksessä?
- Mistä pelot mielestäsi johtuvat?

Ystävällisin terveisin Jenna Leppänen ja Taija Mäkitalo
 
Mulla ainaki pelotti synnytyksessä (ensimmäistä odotin, ja vauva syntyi 7.1.09) Kipu, ja mahdolliset repeämät. Ja luulen, että ruokin sitä pelkoa vielä lukemalla kaikkia synnytysjuttuja, ja kokemuksia niiltä joilla synnytys on mennyt pahemmin (tullut suuria repeämiä jne. )

Mutta kaikenkaikkiaan synnytys mulla meni hyvin, vaikkakin oli pitkä (28h) ja repeämiä tuli, ja tikkejä laitettiin, mutta normaalissa määrin...Ja kyllä voisin nähdä, että jossain vaiheessa pikku kakkonen on tervetullut :heart:
 
Minua esikoisen aikaa pelotti varmaan eniten kipu ja se että lapsi ei sovi tulemaan alakautta.
Tämä pelko tuli siitä kun itse olen syntynyt hätäsektiolla.
Nuorempana olen ollut todella kipuherkkä ja pelkäsin että menetän kontrollin ja pyörryn tms synnytysen aikana.
Synnytys meni hyvin eikä jäänyt pelkoa.

Nyt reiluviikko sitten tein toisen lapsen. Pelkoa ei niinkään ollut mutta myönnän että jännitti miten synnytyksessä käy, tuleeko repeämisiä tai jotain muuta että joutuu tikkejä laittamaan.
Jännitin myös sitä jos satun ponnistus vaiheessa ulostamaan.
Se tuntui todella hävettävältä asialta, vaikka kätilö sanoi että sitä sattuu mutta silti minusta todella inhottavalta.Kuitenkaan ei niin tapahtunut.
Mutta synnytys meni loppujen lopuksi todella hyvin.
Heti synnytyksen jälkeen kävi mielessä jo kolmas lapsi ;)
Ehkä sitte joskus tulevaisuudessa :D

Myös netistä tuli luettua kaikenlaisia synnytystapahtumia mitä muille on sattunut.
Siinä tulee helposti ajateltua että "minulla käy varmaan samanlailla" mutta onneksi
loppujen lopuksi olen asennoitunut synnytyksiini melko rauhallisesti ja
katsonut kuinka se etenee omalla tahdillaan.
 
hei!

odotan kolmatta vauvaa ja eniten tulevassa synnytyksessä pelkään sitä että vauva isokokoinen/yliaikainen ja jää kiinni.
tämä opelko juontaa juurensa edellisiin raskauksiin. esikoisemme oli sokeri vauva joka syntyi käynnistettynä enne la:ta ja oli normi kokoinen. toisessa raskaudessa diebetestä ei ollut joten odoteltiin että käynnistyis. eipä niin tehnyt ja 42+0 käynnistettin. syntyi nopeeta mutta mahtui nipin napin ulos. painoarvio oli 3,9kg . vauva oli syntyessään 4450g ja 55cm ja pää 37 cm. eli nyt pelkään että tämä kolmas menee myös yliaikaiseksi koska kehoni ei ole koskaan "käynnistänyt" itse synnytystä ja on "todennut" vauvojen poistuvan "itsetään". en tiedä onko pelko aiheellinen mutta ainakin vanhan kansan sanonnoissa elää vahvasti käsitys että joka kolmas lapsi on suuri. ja jos tämä tuleva on suurempi kuin edellinen niin ei mahdu enää alateitse ulos.

toivottavasti saatte jotain järkeä tästä selostuksestani.
 
Moikka!

Kolmosta odottelen, rv 41+2. molemmat aikaisemmat (poika 15w ja tyttö 12w) ovat syntyneet alakautta viikoilla 41+3 ja 37+0. Ensimmäinen käynnistettynä ja toinen luomuna, ensimmäisessä kivunlievityksenä ilokaasu, joku kipulääke lihakseen ja aquarakkulat, toinen luomuna.
nyt kolmatta odotellessa pelottaa, ettei kaikki menekkään niinkuin pitää, vauva jää jumiin, tai omat voimat ei riitäkkään, jos joudutaankin sektioon tai vauvalla onkin joku hätä (mulla sokerit ollut hieman koholla loppuraskauden) jos en saakkaan vauvaa rinnalle vaan vauva pitääkin viedä lastenosastolle tms. :/
luulen että pelot, tai jännitys jossain määrin kuuluu asiaan, aikaisemmat kokemukset kun ovat olleet positiivia ja mielestäni synnyttäminen on ollut helppoa, toivotaan että tämäkin menee pitkästä tauosta huolimatta niinkuin pitää..

 
Ihan ylivoimaisesti eniten pelkään synnytyksessä sitä, että vauvalle sattuu jotain. Esikoisen kohdalla pelkäsin sitä todella paljon jostain syystä. Pelkäsin, että joku tyrii pahasti ja vauva vammautuu ja minä saan salissa kauhean raivarin enkä voisi ikinä antaa siellä olleille anteeksi. Kait se on tavallaan sitä kontrollin menettämisen pelkoa. Jotenkin sitä oli niin varma, että jos joutuu antamaan muiden tehdä asioita niin väkisin menee pieleen.

Repeämät toinen pelko, tosin PAAAALJON pienempi. Kipu tulee sitten viimeisenä, sitä ehkä pelkään vähiten. Kivun kanssa tulen kyllä toimeen mutta sen kanssa en kyllä tulisi että jotain sattuisi mihin itse en ole voinut vaikuttaa. No, esikoinen sitten jouduttiin leikkaamaan. Toisen synnytys edessä huhtikuussa, nyt onneksi jo vähän luottavaisempi mieli, mutta kyllä ne pelot edelleen tuolla alitajunnassa jyllää...
 
Hei,
sain esikoiseni 10/08. Odotusaikana en pelännyt synnytystä oikeastaan yhtään. Odotin sitä jopa innokkaasti, sillä toivoin näkeväni lapseni "silmästä silmään" mahdollisimman nopeasti.

Pelot alkoivat tulla esiin vasta kun LA tuli ja meni. Aloin pelätä lapsen vammautumista, kohtukuolemaa ja sitten sitä, että synnytyksessä vauvalle tapahtuisi jotain pahaa. Pelot eivät siis liittyneet itseeni, kipuun tai omaan jaksamiseen vaan vauvan turvallisuuteen. Lopulta pelkäsin vauvan puolesta niin paljon etten saanut enää unta.

Synnytys käynnistettiin yliaikaisena rv 42+0 ja kaikki meni hyvin. Lapsi syntyi nopeasti sitten kun synnytys lähti käyntii. Erikoista oli, että sairaalassa ollessani synnytyspelot hävisivät. Luotin niin paljon henkilökuntaan, etten enää pelännyt vauvan kuolevan tai vammautuvan synnytyksen aikana.

Luulen, että pelot johtuivat osittain omasta turhautumisesta kun vauva ei syntynytkään LA lähellä. Minulla oli aikaa ajatella kaikkia mahdollisia kauheuksia joita vauvalle voisi tapahtua synnytyksen aikana. Osuin myös muutamalle keskustelupalstalle joissa oli surullisia tarinoita synnytyksessä kuolleista tai pahasti vammautuneista lapsista. Ne tietenkin vielä ruokkivat omaa pelkoa.
 
Odottaessani en pelännyt synnytystä lainkaan, odotin jo että pääsen tositoimiin (olinhan odottanut sitä jo niin kauan). Synnytys käynnistyi lapsivesien menolla ja kaikki meni ponnstamiseen asti hyvin. Ponnistin kauan, yli 2 h, ja siinä vaiheessa OIKEASTI pelkäsin jo lapseni ja oman turvallisuuteni puolesta. Koko raskauden ajan olin pelännyt kohtukuolemaa ja se siinä ponnistaessa vain kasvoi, varsinkin tuntien edetessä saamatta lasta kuitenkaan ulos.
Saimme terveen lapsen, pitkän ponnistamisen jälkeen tosin omat paikat täysin tohjona.

Seuraavaa lasta en välttämättä lähde alateitse synnyttämään. Vieläkään ei häntäluu ole toipunut yli vuoden takaisesta ja se pelko siitä että kaikki toistuu on liian pinnassa. Mullahan epäiltiin jo sitäkin että pystynkö pidättämään kunnolla sulkijalihaksen säikeiden revettyä. Sitä mahdollisuutta ne halua enää uusia.

Joten siis, meni aiheen vierestä, mutta nyt pelottaa paljon lähinnä se ponnistaminen ennen ensimmäistä synnytystä en osannut pelätä mitään. Enkä uskonut että kukaan voi ponnistaa niin kauaa.
 
Mulla yksi lapsi (1v6kk)Synnytys rupesi jännittämään ja pelottamaan vasta raskauden loppupuolella, n.30 viikosta eteenpäin. Eniten pelotti se, että menetän tajuntani synnytyksessä yms. tai voimat eivät riitä synnyttämiseen, tai että vauvalle tapahtuu jotain synnytyksessä.

Kipua ja repeytymistä mietin myös, vaikka tieto kivunlievitysmahdollisuuksista rauhoitti mieltä. Sain juuri ennen ponnistusvaihetta kohdunkaulanpuudutteen, mikä oli todella tehokas kipuun, ponnistusvaihetta en pitänyt kovin kivuliaana.

Ehkä pelot johtuivat osaksi aiemmin netistä luetuista synnytysjutuista, ja muiden äitien pelotteluista ja puheista, mutta kyllä varmaan jokainen äiti hieman pelkää synnytystä etukäteen, koska kipuahan siihen aina liittyy, ja kivuntunne ei ole mieluisa tunne.
 
Minä pelkään erittäin paljon synnytys kipua ja sitä miten henkisesti pystyn siitä selviämään. Syy tähän pelkäämiseen on se että olen 3 vuotta ennen raskaaksi tulemista sairastanut erittäin kivuliasta endometrioosia mikä on aiheuttanut minulle helvetillisiä kipuja ja niiden seuerauksena olen syönyt kovia kipulääkkeitä, kipukynnyksen nosto lääkkeitä sekä neuropaattiseen kipuun lääkkeitä. Olen ollut hoidossa kipupolilla tilanteen takia. Nyt myös raskausaika onkin erittäin kivulias joten oma mittani kivuista on täynnä. Kerran tiedän jo omasta kokemuksesta mitä on helvetillinen kipu ja mihin vain oxanest suoneen annettuna auttaa ja kuulemma hoitajien mukaan nuo endometrioosikivut eivät ole vielä mitään verrattuna synnytyskipuihin.

Toisena pelkään repeämistä synnytyksessä ja myöskin siitä aiheutuvaa kipua sekä repeämis hetkellä että paranemis prosessin aikana.
 
Eniten pelottaa se, että minulle tehdään toimenpiteitä vasten tahtoani eikä anneta luonnon hoitaa hommaa kotiin. Seuraavaksi eniten pelottaa repeäminen. Tai ei oikeastaan se itse repeäminen, mutta se elämä synnytyksen jälkeen niiden vaurioiden kanssa. Pelkään myös, että masennun synnytyksen jälkeen, jos yllä mainitut pelkoni toteutuvat. Vähän pelottaa myös se, että jos rupean hyperventiloimaan ja/tai oksentamaan. Kipua en pelkää.

Pelot johtuvat realismista. :p

Ja taustatietona, että ensimmäinen on tulossa.
 
Minua pelotti ennen synnytystä eniten että lapselle tapahtuu jotakin, mutta pelko ei ollut mitenkään koko ajan mielessä, välillä käväisi vain. Synnytyksen aikana ponnistusvaiheessa alkoi pelottaa että en saa mitenkään punnerrettua vauvaa ulos koska häntäluu oli edessä vanhan vamman takia ja vaihdettiin asentoa moneen otteeseen mutta mikään ei meinannut auttaa ja tuntui että en enää pysty ponnistamaan enemmän ja aloin epäillä että en osaa ponnistaa oikein. Happivajeen vuoksi vauva vedettiin ulos imukupilla 45 min ponnistamisen jälkeen, ja olin onnellinen kun homma oli ohi ja vauva kaikesta huolimatta kunnossa.
 
Ekassa en osannut pelätä mitää. Ja eka synnytys meni ohan ok, mut kivunlievitystä en vaan saanut. Olin kovissa tuskissani ja muiss maailmoissa useamman tunnin sikiöasennossa lavitsalla. En kuullut/ ymmärtänyt mitään, osastolla oli niin kiire, et kukaan ei reagoinut asiaan millään tavalla. Kätilöni piti tulla seuraavana päivänä juttelemaan kanssani synnytyksestä, muta eipä näkynyt. Kukaan ei kysynyt mikä mielli jäi synnytyksestä.

Tokaa odottaessa siis pelkäsin KIPUA. Ja syy oli ilmeinen eli huono ensimmäinen synnytyskokemus. Jos synnytys olisi rauhassa käyty läpi, olisin ehkä ollut luottavaisempi toisella kertaa. Itkin sitä joka neuvolakäynnillä.

Nyt kolmas 1kk sisään tulossa, nyt ei suurempia pelkoja ole.
 
ekaa odotan ja hirvittävä synnytyspelko oli ensimmäinen mitä ajattelin raskautta jo epäillessäni. ensin eniten pelotti kipu noin yleensä. surffattuani tuntikaupalla netissä useiden viikkojen ajan, luottamus oman kehon toimintaan ja kykyyn synnytystilanteessa kasvoi tyyliin "kyllä luonto hoitaa" ja pelko siirtyi siihen, ettei synnytyksen aikana minua kuunneltaisi tai mielipiteitä kunnioitettaisi, vaan että painostettaisiin suostumaan esim lapsivesipussin rutiininomaiseen puhkomiseen tai episiotomiaan, vaikka olisin jo aikaisemmin ilmoittanut etten kyseisiä toimenpiteitä halua, mikäli ne vain on vältettävissä.

nyt 24 raskausviikolla luottamus omaan määräyskykyyn ja henkiseen vahvuuten synnytyksen hetkellä on kasvanut, mutta nykyisin pääpelko ei enää ole sairaalan henkilökunnan mahdollinen painostus, vaan se, että painostuksen hetkellä tuleva isä on niiden puolella. pelkään, että ilman henkistä tukea ja ryhmäpainostuksen alla taivun toimenpiteisiin, mitä en etukäteen halunnut ja mitkä eivät jälkikäteen ajateltuna olleetkaan niin välttämättömiä kuin mitä tekohetkellä annettiin ymmärtää.
 
Suzyanne
Odotan esikoistani rv 33+5, ja kyllä voin sanoa että pelottaa. Kipua en pelkää juuri ollenkaan, koska tiedän että minulla on korkea kipukynnys, ja minulla on ollut paljon kipuja, joskus todella koviakin.

Eniten pelkään sitä, että lapselle käy jotain, tai varsinkin niin, että itse teen jotain väärin, ja jotenkin aiheutan vahinkoa lapselle. Pelkään myös, että panikoidun ja tulen hysteeriseksi, jos joku meinaa mennä vikaan, enkä osaa toimia niinkuin käsketään.
 
Keiju07
Ennen ensimmäistä synnytystä en varsinaisesti pelännyt, jännitin jonkin verran sitä, miten siedän kipua, jännitin mahdollisia repeämiä ja ylipäätänsä omaa käyttäytymistä synnytystilanteessa. Synnytys meni varsin hyvin, kivunlievityksenä ilokaasu, ponnistus nopea 15 min eikä mitään pahempia repeämiä. Pientä pelkoa muistan tunteneeni kun laskettuaika tuli täyteen ja kuulin juttuja kohtukuolemista "yliviikoilla".

Nyt toisen synnytyksen lähestyessä olen ruvennut ihan eri tavalla pelkäämään, että vauvalle tapahtuu jotain synnytyksen aikana. Omasta puolesta ei pelota, lähinnä jännittää, että meneekö kaikki yhtä hyvin kuin viimeksi. Jostain syystä olen myös alkanut pelkäämään sektioon joutumista, vaikka se varmasti epätodennäköistä onkin aiemman kokemuksen valossa. Kipua en tällä kertaa pelkää, se on koettu ja todettu "luonnolliseksi".
 
En pelännyt synnytystä, koska luotin suomalaiseen korkeaan lääketieteen osaamiseen ja mahdollisuuteen saada puudutusta.

Nyt synnytyksestä on 1v3kk ja lähes päivittäin mietin sitä kipua ja paniikkia synnytyksessä. Kyseessä oli siis imukuppisynnytys, jossa tarvittiin lisäksi kätilöä painamaan mahasta. Mulle ei kerrottu mitään miksi ilmeisesti oli kiire saada vauva ulos tai miksi vauvaa ei meinattu saada ulos monen vedon jälkeenkään. Eppari tehtiin ja repeytymiä tuli. Sain juu epiduraalin, mutta vaikutuksen lakattua en saanut mitään puudutusta pyynnöistä huolimatta vaikkei paikat ollut niin paljoa auki etteikö olisi voinut antaa.. Kätilö oli inhottava ja töykeä.
Kävelin 2kk synnytyksen jälkeen kuin jööti pöksyssä. Alapäätä jomotti ja kirveli koko ajan. Lopulta menin lääkäriin ja sain apua tuohon.

Synnytys todellakin kalvaa mieltäni välillä ihan ahdistumiseen asti. Nyt ukkoni on alkanut puhumaan toisesta lapsesta, toisaalta itsekin haluaisin, mutta synnytys kummittelee mielessäni. Pelkään sitä kipua ennenkaikkea ja vauvan kiinnijäämistä. Myös kohtukuolema mietityttää, no ylipäätään menettämisen pelko on suuri.
Lisäksi olen tullut suorastaan vainoharhaiseksi erään tutun takia, joka oli hilkulla kuolla synnynnäisen sydävian takia. Oli siis saanut vauvan ja sairastanut synnytksen jälkeen pitkään flunssaa. Sydän ei kestänyt ja oli koomassa pitkään ennen kuin sai uuden sydämen. Kuukausien sairalassaolon jälkeen on päässyt kotiin.. Tämä mietityttää siksi, koska mulla on ollut lapsena sydämen sivuääni, joka tosin loppui ollessani 6v.
 
Eniten pelkään leikkauskipua. Ensimmäisessä synnytyksessä kaksi vuotta sitten minulle tehtiin episiotomia, ja puudutuksesta huolimatta tunsin lähestulkoon kaiken, myös ompelemisen. Vaikka tuosta synnytyksestä kaikesta huolimatta jäi hyvä mieli, nyt viimeisilläni (rv 40+0) pelko on vallannut alaa. Syy siihen löytyy luultavasti siitä, että vauva on arvioitu syntymäkooltaan esikoista isommaksi sekä henkisesti etäisestä ja työlääntyneestä neuvolan tädistä, jolta en ole suurempaa tukea saanut.
 
Odotan kolmattamme rv 25+2 ja synnytys pelottaa, enemmän kun kahdelta aiemmalta konsanaan ja miksikö pelottaa? Aiemmat synnytykseni ovat olleet pitkiä ja kivuliaita, epiduraalin olen saanut molemmilta, mutta se ei vienyt kipua - ilokaasua sain, mutta se sai oksentamaan, muuta lievitystä en ole saanut ja etenkin kakkosen syntymä oli kivulias ja repesin kunnolla, tuntui että synnytys oli yhtä kipua - tikkaukseen saakka. Nyt siis mieleen on palannut synnytysten kivuliaisuus, joka nostaa pelon pintaan, samaten olen työskennellyt viimeiset 5 vuotta erityislasten kuntoutusosastolla ja monet hoidettavista lapsista ovat mm:ssa vammautuneet synnytyksessä - tieto lisää tuskaa, siis kun tietää oman työn puolesta mitä kaikkea voi mennä pieleen ja mitkä ovat seuraukset. Synnytys on takaraivossa kauhistuksena :/
 
vauvakuume on kova mutta en ole raskaana tällä hetkellä ja yksi syy siihen on tuo synnytyspelko. Minulla on takana kolme: 41+6, 41+5 ja 41+6 raskausviikoilla ilman käynnistystä alkanutta synnytystä.

1.Ihanne synnytys 8h+15 min ponnistus, paraservikaali puudutus ja olisin vaikka heti synnyttänyt uudestaan.Ponnistus vaihe kivulias mutta epistomian ompelu ei edes tuntunut.

2.synnytys 8,5+18 ponnistus, spinaali joka ei vaikuttanut enää lopussa ja ponnistaminen oli kauheaa ja epistomian ompelu sattui alyttömästi ja kätilö oli kamala ja harjoittelija ramppasi tarjoilemassa mehua enkä saanut olla miehen kanssa rauhassa.

Tästä kaikesta johtuen jouduin/pääsin käymään kolmannen odotus aikana pelkopolilla josta oli apua varsinkin kätilön kanssa juttelusta ja synnytyksen läpikäymisestä, tuli jopa itkettyäkin.

3 synnytys oli hieno ja jännittävä kokemus kun kärvistelimme vuorokauden sairaalassa ja menimme 7 tunniksi kotiin ja supistukset hiipuivat pois kunnes tunsin yhtä äkkiä ponnistus tarvettä ja kerkesimme olla sairaalassa 15 min ennen kuin lapsi oli syntynyt. Ponnistus vaiheeseen en taaskaan kerennyt saada mitään ja se oli todella kivuliasta kuten myös epistomian ompelukin.

Pelkään siis ehdottoman paljon ponnistus vaiheen kipua ja synnytyksen jälkeistä ompelua ja jos joskus raskaudun vielä niin pelottaa myös se että voisiko neljäs kerta mennä vielä näin että lapsi syntyy terveenä eikä mikään mene isommin pieleen.
Synnytykset on minulla melkein päivittäin mielessä vaikka edellisestä synnytyksestä on jo kohta vuosi kun yritän miettiä uskaltaisiko vielä kerran :)
 
Minä pelkään siksi, että lääkäreillä ei näytä olevan mitään yhtenäistä hoitolinjaa, vaan kaikki tekevät suosituksia ja päätöksiä ihan omien mielipiteidensä mukaan. Kun TAYSin äitiyspolilla asioi, mielipiteet muuttuvat joka käyntikerralla sen mukaan, kuka lääkäri ottaa vastaan. Yhden mielestä sektio on ehdottomasti tarpeen, toisen mielestä alatiesynnytyksessä ei ole mitään riskiä. Tällainen käytös ei ole omiaan herättämään luottamusta henkilökuntaan. Synnytystilanteessa äiti itse on aika avuton jos jotain tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuu, ja äidin pitäisi voida luottaa siihen että vauva hoidetaan maailmaan turvallisesti, eikä jonkun lääkärin henkilökohtaisen mielipiteen vuoksi esim. pitkitetä sektioon menoa tms.
 
ekaa synnytystä en osannut edes pelätä.jännitin vaan että kuinka kestän kipua ja onko lapsi terve.
toisella kerralla pelkäsin jonkin verran johtuen ekasta synnytyksestä...edelleenkään en pelännyt kipua vaan sitä mitä kaikkea siinä voi sattua.eka synnytys kun oli aikas kamala.
 
En ensimmäisen synnytyksen kohdalla pelännyt mitään, mutta nyt toisen kohdalla pelottaa, että joudun kokemaan samanlaisen synnytyksen kuin ekalla kerralla tai ehkä paremminkin se, että lapselle käy jotain itse kyllä kestän kivut yms. Pelkään myös sitä, ettei minua kuunnella vaan olen muiden armoilla kuten ensimmäisessä synnytyksessäni. Pitkän synnytyksen takia minua hoisi monta kätilöä ja jokaisella tuntui olevan omanlaisena linja siinä, mitä tehdään kun synnytys ei etene ja aina kätilön vaihtuessa hoitolinja ja aiemmat suunnitelmat muuttuivat. Lisäksi päätöksiä lykättiin monta kertaa, koska vuoro oli loppumassa esim. parin tunnin päästä ja uuden kätilön annettiin tehdä päätös. Minulle ja miehelleni ei annettu tarpeeksi tietoa, vaikka sitä kyselimme, esim. mitä tehdään jos synnytys ei lähdekään etenemään ja aina vaan vastattiin kyllä se siitä lähtee, odotellaan vielä.

Pelkoni johtuvat aiemmista kokemuksista. Synnytykseni oli todella pitkä, hankala ja päätyi kiireelliseen sectioon. Minä ja lapseni selvisimme onneksi ehjinä kokemuksesta, mutta onnea oli paljon mukana.
 
Ensimmäistä synnytystä en osannut oikein pelätä millään tavalla. Kipua pelkäsin vähän. Ajattelin, että kyllä se sieltä ulos tulee ja lääkärit ja kätilöt osaavat kyllä asiansa.
Ja niinhän siinä kävikin. Avautumisvaihe oli pitkä ja sainkin kivunlievitykseen jos vaikka mitä. Lopulta synnytys piti käynnistää kun se ei edennyt enää mihinkään ja selvästi oli kuitenkin jo alkanut. Ponnistusvaiheen alla aloin pelätä kipua! Ihana kätilö kuitenkin osasi tarjota pudendus puudutusta ja se olikin pelastukseni 55min ponnistuksessa.

Toinen lapsi syntyi 1v4kk myöhemmin. Pelkäsin lähes koko raskausajan synnytystä ja lähinnä taas vaan sitä kipua ja että kestääkö se taas monta vuorokautta. Lapsivedet meni kotona yöllä ja lapsi syntyi aamulla 7min ponnistuksen jälkeen. Tälläkertaa pyysin itse pudendusta eikä ponnistaminen sattunut lainkaan.
 
milli ja vauvahaave

Pelkään montaakin asiaa.

Ensinnäkin pelkään kipua. Mulla on todella kovat kuukautiskivut enkä meinaa selvitä edes niistä. Kuinka ikipäivänä tulen kestämään synnytyksen?

Pelkään myös etten osaa tai että tulen kivusta hulluksi tai hysteeriseksi. Pelkään jääväni yksin ja ettei kukaan osaa auttaa tai ehkä edes välitäkään. Tuntematon pelottaa.

Pelkään että lapsi jää jumiin koska olen pieni enkä kovin vahva.

Pelkään erityisesti myös itse kätilöitä... Pelkään, että hoitohenkilökunta ei kuuntele eikä usko eikä osaa auttaa. Pelko juontuu aiemmista kokemuksistani erityisesti naistentautien klinikalla. Sain erittäin kovakouraista kohtelua, minulle ei kerrottu mistään mitään eikä kukaan osannut auttaa. Jäin yksin ongelmineni ja kipuineni ja se oli todella ahdistavaa. Sen jälkeen on ollut mahdotonta luottaa lääkäreihin tai hoitajiin.

Pelkään myös hetkeä, jolloin vauva tulee ulos. Mitä jos olen kivusta ja kauhusta niin sekaisin, etten osaa enää rakastaa lastani?
 

Yhteistyössä