Meille hankittiin vuosien tauon jälkeen koira, kun poika täytti kax vuotta.
Olen entinen(ja ikuinen) bokseri-ihminen, mutta tiesin, mutta tiesin, ettei lapsen ohella aika riitä touhuta koiran kanssa niin paljoa, kun touhukas bokseri vaatisi. Halusin kuitenkin ison koiran, ja päädyttiin newfoundlandin koiraan. Pomminvarma lapsikoira! Pitkäpinnaisuus lukee rotumääritelmässäkin, ja sitä sillä kyllä on. Ja se uskomaton rauhallisuus, mikä koiran luonteessa vallitsee.. se ei hätkähdä mistään! Muuten ei kyllä mikään flegmaattinen tapaus, vaan ihan aktiivinen.
Ollut pojalle hirmusti seurana. Ja se mikä on aina ollut mukavaa, että koira on niin iso, että sen kanssa voi surutta painia ja maata päällä ilman, että se suurinpiirtein edes huomaa. Ainoa miinuspuoli, että nöffi ei itse tajua olevansa 65kg iso, vaan pitää itseään sylikoirana,ja joskus pihalla on koollaan juossut muksun kumoon ihan vaan ohimennen.
Nyt lisäksi 5kk ranskanbulldoggi-vauva, mikä rakastaa lapsia ja yleensäkin ihmisiä ylikaiken. Tästä pikkukaverista poikani, nyt 4,5v. on aivan haltioissaan. Tämän kanssa kun voi taas leikkiä eri leikkejä kuin ison kanssa. pussaavat, juoksevat, makoilevat, ovat kuin paita ja peppu.
Ja siinä olen kyllä eri mieltä joidenkin kirjoittajien kanssa, että kaikista koirista EI saa lapsirakkaita, vaikka kuinka pennusta asti olisi yhdessä. Joillekin koirille ei vaan muodostu sellaista mieltymystä lapsiin.
