Pahasti eksyksissä
Olen ollut ja asunut kaksi vuotta avomieheni kanssa, joka kihlasi minut reilun puolen vuoden seurustelun jälkeen. Ihana, samanhenkinen, täydellisen suloinen ja hyväkäytöksinen avomieheni kuitenkin yllätti minut täysin pitkän riitaisan jakson päätteeksi haukkumalla minua huoraksi uudenvuoden aattona h-hetkellä. En ole koskaan kuvitellut että kukaan voisi puhua toiselle noin ja järkytyin siitä syvästi. Itse pystyn riitelemään loputtomiin menemättä henkilökohtaisuuksiin ja pyrin aina rakentamaan argumentointiin riitelytilanteessa. Samoihin aikoihin alkoivat aggressiiviset impulssit ja itsemurhalla uhkailut joiden ansiosta vietin unettomia öitä, joskus viikkoja putkeen peläten pahinta, käyden samalla normaalisti töissä joutuen viimein soittamaan kriisipuhelimeen pelätessäni oman mielenterveyteni puolesta. Kävin juttelemassa asiasta myös eri ammattilaisten luona saadakseni itkettyä ja käsiteltyä asiaa jonkun täysin objektiivisen ulkopuolisen kanssa. Toivoin tuon kuulemani sanan ja häiriintyneen käytöksen loppuvan suulliseen sopimukseemme. Järjen ääni sanoi jo tuolloin että suhteesta pitäisi lähteä eikä sopimus tule pitämään mutta päätin olla luovuttamatta ja tehdä töitä, ja uskoa hänen lupaukseensa. Suhteessamme oli tosin jo aiempi luottamusongelma hänen kerrottuaan erinäisistä asioista valheellisesti. Puoli vuotta yritin toipua ja unohtaa koko h-sanan ja itsetuho ja muun häiriintyneen käytöksen aiheuttaman trauman mutten ollut enää sama huoleton hassutteleva, nauravainen ihminen. Hän tuskastui lopulta siihen etten pystynyt muuttumaan entiselleni ja kesän jälkeen kuulin huora-sanan uudelleen, vielä rumemmassa lauseessa kuin aiemmin. Itsemurhauhkailut alkoivat uudelleen. Ja puhelimeni täyttyi ääniviesteistä joissa minulle jätettiin hyvästit. Sitä kauhua en osaa sanoin kuvata. Uskon että elämäni on konkreettisesti lyhentynyt, koettuani kuukausia putkeen paniikinomaista järjetöntä pelkoa ja kauhua, ja pitänyt itseni kasassa töissä päivästä toiseen, nukuttuani sohvalla koiranunta, valmiina soittamaan poliisin ja ambulanssin tilanteen vaatiessa. Sain hänet kerran psykiatriseen päivystykseen jossa vannottivat hänet lopettamaan. Nyt puoli vuotta myöhemmin, itsemurhapuheet ovat jatkuneet, samoin kuin huorittelu, ja hän on mm. maanitellut minua kuin koiraa luokseen käyttämällä muotoa "hei huooraaa" ja kaivanut lompakostaan minulle rahaa. Olen myös kuullut että olen "huora mikä huora" jonka lisäksi häntä nauratti kovasti minun loukkaamiseni. Puhumattakaan sadoista, kyllä, sadoista eri nimittelymuodoista, hullusta ja sairaasta idioottiin ja apinaan. Jotka olen ansainnut yrittämällä rakentavaa keskustelua hänen kanssaan. Itsemurhauhkailut ovat jatkuneet on/off koko vuoden, ja hän kieltäytyy lähtemään työstämään ongelmiaan terapiaan. Hänen ratkaisunsa on se etten minä "provosoisi ja ajaisi häntä käyttäytymään niin". Pariterapiassa kävimme, mutta liian myöhään ja käynnit veivät asiat huonompaan suuntaan, jopa terapeutti vaikutti olevan neuvoton kanssamme. Mieheni on myös hajottanut omaisuuttani raivotessaan ja heittänyt sitä mm. rappukäytävään. En itse ole koskaan turvautunut henkilökohtaisuuksiin tai kajonnut toisen omaisuuteen. Pahin mitä olen tehnyt on huutanut ja kiroillut. Sitäkin loppujen lopuksi aika vähän. Pettynyt ja ärtynyt olen ollut ja siitä olenkin sitten saanut kuulla kunniani. Hänen lempitapojaan on koko syksyn ollut kutsua minua sairaaksi, hulluksi, v**** ämmäksi ja hän mielellään pyörittelee silmiään, pudistelee päätään, laittaa sormet korviin jos yritän puhua hänelle ja keskittyy tekemään kaikkea mahdollisimman epäkunnioittavaa minua kohtaan, yrittäessäni katsoa häntä ja puhua hänelle. Jos pyydän häntä rauhallisesti katsomaan tilannetta ulkopuolisen silmin ja tyydyn huokailemaan harmitustani, olen häntä kohtaan "epäkunnioittava" ja minun putäisi katsoa peiliin. Olen kirjoittanut hänelle kirjeitä, saadakseni viestittyä ilman riitaa mutta myös yrittänyt peräänantamattomasti (mutta useimmiten turhaan) keskustella hänen kanssaan. Hän on itse koko syksyn puhunut haluavansa päättää suhteen ja pitkin vuotta käskenyt minun lähteä (asunto on hänen) mutta sitten syyllistänyt minut siitä kun olen käynyt asuntonäytöissä ka yrittänyt toimia toiveidensa ja pyyntöjensä mukaan. Silloin minusta tuleekin hänen "elämänsä pilaaja". Hän alkaa syyttää minua siitä että heitän suhteen pois eikä se ole koskaan merkinnyt minulle mitään. Hän alkaa väittää etten ole koskaan rakastanut häntä. Hän käskee minua vähän väliä lähtemään elämästään ja sanoo aika ajoin suhteen olevan "näillä puheilla ohi" mutta saa raivokohtauksen ja lähtee moottoritielle "tappamaan itsensä" kun alan selata asuntoilmoituksia tai siirtämään tavaroita muualle. Myöhemmin hän kertoo ettei ole koskaan tarkoittanut sanojaan tai ajatellut haluavansa erota, mutta pari päivää myöhemmin hän saattaa taas kertoa vakavasti ajatelleensa suhteen lopettamisen olevan parasta. Mielipiteet vaihtuvat miten sattuu tilanteen mukaan. Yritän pysyä perässä ja jaksaa sitä etten koskaan tiedä mikä on totta. Sen lisäksi hän on valehdellut minulle keksimällä asioita päästään eikä ole sen tultua esille ollut millänsäkään. Hän ei tunnu yleensäkään tuntevan häpeää eikä osoita katumusta yleensä mistään. Edes huora-sanan käytöstä, vaikka näki miten pois tolaltani siitä menin, ei hän koskaan tullut kertomaan tajunneensa miten pahasti on sanonut. En ole saanut muuta anteeksipyyntöä kuin pahoittelut "ikävästä käytöksestä". Olen erouhkailun tai huorittelun seurauksena ottanut kihlasormukseni pois josta olen saanut kaikkein raivoisimmat syytökset. Samoin kuin siitä etten "osoita rakastavani häntä". Selitykseni sivuutetaan kun kysyn miten hän voi olettaa rakkaudenosoituksia huoriteltuaan ja puhuttuaan jatkuvasti eroamisesta tai jättämisestäni. Tätä hän ei ymmärrä lainkaan vaan minä olen hänen mielestään välinpitämätön. Hän puolestaan välttelee minun kanssani keskustelua kaikin keinoin ja sulkeutuu pelaamaan nettipelejä johon on selvästi kehittynyt jo riippuvuus. 33-vuotiaana lapsettomana naisena en edelleenkään ole halunnut luovuttaa tämän ihmisen kohdalla, jonka kanssa paremman vaiheen aikana ehdimme yrittää lastakin. Olen ajatellut tämän ihmisen olevan se oikea minulle kaiken sen hyvän johdosta mitä hänessä on ja perhe on ollut yhteinen haaveemme alusta asti. Hän on ollut silti elämäni suurin rakkaus, kaikesta huolimatta. Ymmärrän olevani erittäin pahasti sairastuneessa suhteessa ja tiedän että kukaan kuka tätä lukee ei siihen ajattelisi jäävän. En ole koskaan aiemmin kirjoittanut tai kysynyt netissä lausettakaan. Nyt vain tuntuu että ulkopuoliset mielipiteet olisivat tarpeen tuuppaamaan minua oikeaan suuntaan. Kuvaus ei tietenkään kerro kuin murto-osan tarinasta ja kaikki hyvä jää huomiotta mutta onko tällaisessa suhteessa ja tilanteessa ainoa oikea valinta luovuttaa ja lähteä vai näettekö vielä jotain olevan tehtävissä? Kannattaako vielä vuoden jälkeen toivoa ja uskoa? Kannattaako yrittää tehdä töitä?