Yhdyn paljolti edelliseen.
Minun isäni on jo kuollut, maksakirroosiin eli suomeksi: Viinaan.
Isäni oli ihana ja lempeä mies, minä muistan vielä varhaislapsuudestani ne isän selvät ajat. Isäni oli "tyypillinen suomalainen mies", juro ja hiljainen ja pohjalaisittain kova tekemään töitä. Jossain vaiheessa hän alkoi viinan avulla helpottamaan työstä tullutta stressiä; paukku silloin tällöin, paukku joka ilta, käynnistysryyppy aamulla,... ja niin se kierre oli valmis. Äitini tämän kertoi.
Äiti oli yrittänyt auttaa, pyytänyt vähentämään töitä, kun ei ollut velkaa ja oli koti, kesämökki ja auto, mutta isän ylpeys ei kai antanut periksi.
Isäni ei ollut varsinainen "humalajuoja" varsinkaan alkuaikoina, se oli semmoista tissuttelua. Ja hän kyllä pysyi poissa kotoa humalassa eikä koskaan ollut väkivaltainen tmv. Silti minä kärsin isän juomisesta ja toivoin myös äitini jättävän hänet, vaikka... en kai minä sitä oikeasti toivonut, koska näin jälkikäteen olen onnellinen ettei niin tapahtunut. Isällä oli kuitenkin aina takanaan perhe, joka rakasti häntä ja vaikeina aikoina sairaalassa oli aina joku hänen kanssaan, joku perheestä tai ystävistä.
Alkoholismi kun on sairaus.
Ajallisesti isäni viinanhuuruinen aika ei ollut kauhean pitkä, reilut kymmenen vuotta eli kai meidän ihmisten maksan kestokyky on yksilöllinen.
Mikä sitten on alkoholisti?
Minun mielestäni ihminen joka ei pysty olemaan ilman viinaa (jonka täytyy ottaa useina päivinä vikossa/joka viikko) ja tekee sen humalahakuisesti tai jonka viinanotto jatkuu toistuvasti kerrallaan useita vuorokausia.