mikä oikein riivaa?

Hei! Täällä kirjoittaa yksi täys luuseri! Olen yrittänyt laihduttaa synnytyksestä lähtien, ja nyt 8 kuukauden kuluttua olen onnistunut vain lihomaan. En vain jaksa tsempata. Ensin olin pitkän aikaa tiukalla ruokavaliolla, mutta kun se sai minut vaín lihomaan, heitin hanskat tiskiin... Vihaan oloani ja ulkonäköäni, mutta tyydyn vain ihmettelmään sitä. En saa mitään aikaiseksi, vaikka joka päivä päätän alkaa liikkua ja jumpata. Aamulla en jaksaisi mitenkään herätä, onneksi vauva ei ole myöskään aamuvirkku... Siihen saakka kun vauva menee ensimmäisille päiväunille, olen yöpaidassa ja koetan heräillä... Iltapäivällä käyn suihkussa ja laitan itseni kuntoon. Päivä menee haahuillessa ja tehdessä ei-mitään. Kämppä pääsee yleensä aina aika sekaiseksi ennen kuin jaksan täyttää tiskikoneen tai keräillä lelut ja pyykit lattioilta... Olen totaalisen saamaton! Ihmisten ilmoilla en halua liikkua, koska häpeän itseäni niin paljon, enkä kestä ajatusta siitä että joku tuttava näkisi millaiseksi possuksi olen lapsen saannin myötä itseni syönyt. Haaveilen siitä miten ihanaa olisi olla hoikka, ja miten seksielämäkin voisi palautua, kun en enää piilottelisi mieheltäni. Mutta miksi en sitten tee jotakin sen asian eteen??!! Olen uskomaton idiotti!! En vain pysty, tiedän että tahdonvoimani ei vain riitä siihen omin voimin! Mutta mistä apua? En varmaan ikinä rohkenisi kysyä asiasta lääkäriltä tms.. Minusta tuntuu että olen jollain tapaa masentunut - en vauvan takia vaan oman itseni takia... Vauvasta jaksan iloita ja touhuta hänen kanssaan, mutta muuten kaikki asiat...huooh. Nyttenkin istuin tähän koneelle vaikka piti alkaa touhuta jotakin kun vauva nukkuu. Tämä kirjoituskaan ei varmasti auta tätä tilannettani, mutta toivon josko saisi jonkinlaista kannustusta täältä tai jotain...?

 

Kuullostaisi kyllä jonki asteen masennukselta . MUTTA, onneksi siihen löytyy apua, mutta sitä ei kukaan sinulle tarjoa, se täytyy itse hakea. Se on varmasti vaikeaa, koska siinä vaiheessa viimeistään toteat asian "julkisesti" jollekin ja petyt ehkä itseesi lisää. Esim. oman tk:n ihan terveydenhoitajalle voi käydä jutustelee, jos ei lääkärille halua vielä, hän voi ohjata sinua eteenpäin. Monesti puhuminen on ainut keino selvitä, ja puhuminen nimenomaa vieraalle, olla vapaasti heikko jonku edessä ja purkautua.
Itselläni oli vaikea kriisi elämässäni, jossa jäin yksin vauvan ja taaperon kanssa, paloin loppuun, olin uupunut ja masentunut. Viimein huolestuin itse itsestäni ja soitin turvakotiin, sieltä ehdotettii paikallista kriisikeskusta, jonne sitten hakeuduin itse. Tiiviin terapian kautta pääsin jaloilleni, tajusin heikkouteni ja myös sen, että aina ei ole vika minussa ja kaikkea ei tarvitse jaksaa. Kasvoin henksiesti paljon koko prosessin aikana..Kun tarpeeksi syvälle vajoaa, ei ole tie kuin ylöspäin!

Uskon, että nyt sinulla on hankalaa ja kaikki tuntuu ylivoimaiselta! Mutta koita skarpata, ITSESI, mutta myös lapsesi ja miehesi, perheesi takia! Kukaan ei jaksa, jos yksi perheessä voi huonosti..Huomaat sen siinä vaiheessa kun lapsesi kasvaa, ja jos edelleen olet hunossa jamassa itse, lapsesi peilaa sen sinusta. Soita tai käy ekaks vaikka tk:lla terveydenhoitajalla puhumassa. Puhu miehesi kanssa ja pyydä jaksamista ja tukea häneltä, tee selväksi oma tilasi myös siis miehellesi. Kyllä se siitä, vaikka nyt voi toiselta tuntuakin.

Toivon kaikkea hyvää sinulle :heart: .
Elämä ottaa, mutta suurimmaksi osaksi se vain antaa =)