Mikä muuten on diagnoosin taakse menemistä?

Tuli tuota yhtä ketjua selaillessa mieleen että milloin laskette vanhemman menevän diagnoosin taakse piiloon ja milloin ylipäätään on sopivaa tai ehkä toivottavaakin kertoa vieraille lapsen erityisyydestä?

Se nyt on varsin selvä klassikko-tapaus kun se kuuluisa Nico-Petteri siellä hiekkalaatikolla viskoo hiekkaa muiden lasten päälle, vie Mikolta tämän auton, lyö Maijaa lapiolla päähän ja kamppaa ohikulkevan Liisan eikä äitinsä puutu asiaan. Kun joku muista vanhemmista puuttuu, on äidin vastaus että "sillä on adhd, sitä pitää ymmärtää!"

Entä jos se erityislapsi saa jossain julkisella paikalla huutokohtauksen ja joku vieras tulee siihen neuvomaan. Onko silloin ok kertoa että kyseessä on erityislapsi?

Entä kun joku tulee päivittelemään että "mitä ihmettä noin iso lapsi vielä rattaissa istuu?"

Tai jos joku vieras tulee juttelemaan lapselle joka ei osaa puhua tai ei vaikka autisminsa takia vastaa vieraalle ja loukkaantuu kun lapsi ei vastaa ruveten kovistelemaan tätä "on kohteliasta vastata kun toinen kysyy".

Tai äitinä teet lapsen puolesta jotain mihin tämän ikänsä puolesta pitäisi itse olla kylenevä ja siihen puututaan "kyllä noin ison tytön pitäisi jo itse..."

Autistinen 3-4v lapsi leikkii siellä puistossa ja toinen lapsi tulee tekemään tuttavuutta. Se oma lapsi ei vastaa toisen lähestymisyrityksiin mitenkään ja toinen lapsi alkaa ihmetellä.

Lapsi pitää omaa ääntelyään (ei kiljumista, huutoa tms vaan esim murinaa, muminaa tms mikä ei ole edes kovaäänistä) ja joku siitä häiriintyneenä pyytää lasta olemaan hiljaa.

Tai vaikka ne mummot uimahallin pukuhuoneessa alkavat ihan ystävällisesti jutella lapselle jonka puheenkehitys on selkeästi jäljessä eikä tämä osaa vastata. Mummot eivät toru tms mutta ovat selvästi ihmeissään.

Perhekerhossa pienemmän lapsen kanssa ollessa tulee puhetta aamuista ja muut valittavat kuinka raskasta on saada kaksi alle kouluikäistä puettua aamulla ulos. Itselläsi on sen pienen lisäksi kouluikäinen erityislapsi joka on täysin autettava/ohjattava aamutoimissaan ja siksi paljon vaativampi kuntoonlaitettava kuin se taapero. Toteat siinä että teilläkin aamut on rankkoja mutta lapsesi iän kuultuaan muut naurahtavat että eihän tuon ikäisessä enää mitään laittamista ole.

Elikkä missä tapauksissa (näistä tai muista) olisi ok kertoa lapsen erityisyydestä vai onko se aina diagnoosin taakse menemistä?

 

Minusta "diagnoosin taakse menemisellä" tarkoitetaan sitä, kun diagnoosia käytetään tekosyynä jollekin asialle. Eli esim se Nico-Petteri -esimerkkisi. Mä käytän omaa diagnoosiani (nivelreuma) tekosyynä mm sille, että en käy juoksulenkeillä. Juokseminen sattuu nilkka- ja polviniveliini, mutta kyllä mä oikeasti voisin juosta, kun nappaisin vaan riittävästi särkylääkettä ensin. Menen siis diagnoosini taakse, kun tulee puhetta liikunnasta

 

Nico-Petterin tapauksessa kyse diagnoosin taakse menemisestä. Omalla kohdallani taas oli sellainen, että "en mä laihdu, kun mulla on kilpirauhasen vajis". Juu, se piti paikkansa siinä kohtaa, kun lääkitys ei ollut tasapainossa (tosin tasapainon löytäminen ei mikään helppo tehtävä, ei välttämättä riitä pelkästään se, että saadaan arvot viitealueen sisäpuolelle), mutta sitten kun lääkitys oli kondiksessa, niin mulla oli mahdollisuus laihtua ihan normaalisti. En vaan heti jaksanut laihduttaa.

 

Jos ajatellaan sitä eilistä esimerkkiä missä ap kertoi lapsensa saaneen raivarit kaupassa ja kun ulkopuolinen tuli huomauttamaan/neuvomaan asiasta niin ap sanoi heti että kyseessä on erityislapsi ja perään kertoi että kyseinen huomauttaja oli mennyt hiljaiseksi.

Se on minun mielestäni diagnoosin taakse menemistä. Jos ap:lla on niin hyvä tilanne että lapsi on viimeksi pari vuotta sitten saanut kauppakohtauksen ja nytkin kohtaus oli kestänyt alle minuutin niin miksi heti pitää tuoda ilmi että lapsi on erityinen? Kun ihan normaalitkin lapset saavat tuollaisia kohtauksia. Eri asia sitten jos lapsen kanssa painittaisiin vartti lattialla että saadaan aisoihin tai muuten olisi huomattavan hankalaa.

 

Minäkin painotan myös tuota tekosyytä mistä Keittiönoita puhui. Vaikka minusta kyllä enemmän tuntuu, että tekosyytä (tekosyynä siis näissä merkityksissä: tekosyy luovuttaa, tekosyy olla välittämättä, tekosyy olla kasvattamatta) käytetään enemmänkin palstaretoriikassa närkästyneiden palstalaisten toimesta kuin oikeassa elämässä erityislasten vanhempien suusta kuultuna. Itse asiassa en sitä oikeassa elämässä kuule käytettävän tekosyynä oikeastaan mihinkään. Selittävänä tekijänä jollekin asialle kyllä, ei tekosyynä.

 

Okei eli tekosyy on selkeästi diagnoosin taakse menemistä. Tietty sekin menee vähän veteenpiirreryksi viivaksi, jos siis perustelee vaikka lapsen kykenemättömyyttä tehdä jotain (puhua, kävellä tms) vammalla koska aina löytyy ihmisiä joiden tutuilla on saman diagnoosin omaava lapsi ja se kyllä tuossa iässä jo puhui/käveli/tms. Ehkä tuokin lapsi pystyisi samaan jos vanhempansa olisivat treenanneet häntä yhtä paljon.

Mutta jos nyt oletetaan ettei se lapsi esim osaa puhua (ainakaan lähellekään ikätasoaan) eikä siis vastaa toisen ihmisen kysymyksiin. Onko silloin ylipäätään ok sanoa että kyse on erityislapsesta? Ja onko merkitystä missä tilanteessa ja millä syyllä sen sanoo?

Siis sanooko sen vähän ärtyneellä mielellä sille tädille joka kovistelee lasta käytöstapojen puutteesta vai hyväntahtoisesti selittäen sille toiselle tädille joka vaan jää vähän "onnettomana" ihmettelemään kun lapsi ei vastaa ystävälliseen kysymykseen?

 

mun mielestä se on sitä, että sanotaan vaikka näin: mun lapsella on ADHD, siksi se käyttäytyy noin ja voi voi kun sille asialle ei voi tehdä mitään. ei siis edes yritetä kasvattaa lasta vaan annetaan hänen elää kuin pellossa

 

Okei eli tekosyy on selkeästi diagnoosin taakse menemistä. Tietty sekin menee vähän veteenpiirreryksi viivaksi, jos siis perustelee vaikka lapsen kykenemättömyyttä tehdä jotain (puhua, kävellä tms) vammalla koska aina löytyy ihmisiä joiden tutuilla on saman diagnoosin omaava lapsi ja se kyllä tuossa iässä jo puhui/käveli/tms. Ehkä tuokin lapsi pystyisi samaan jos vanhempansa olisivat treenanneet häntä yhtä paljon.

Mutta jos nyt oletetaan ettei se lapsi esim osaa puhua (ainakaan lähellekään ikätasoaan) eikä siis vastaa toisen ihmisen kysymyksiin. Onko silloin ylipäätään ok sanoa että kyse on erityislapsesta? Ja onko merkitystä missä tilanteessa ja millä syyllä sen sanoo?

Siis sanooko sen vähän ärtyneellä mielellä sille tädille joka kovistelee lasta käytöstapojen puutteesta vai hyväntahtoisesti selittäen sille toiselle tädille joka vaan jää vähän "onnettomana" ihmettelemään kun lapsi ei vastaa ystävälliseen kysymykseen?

Minusta se on ihan tilannekohtaista. Ensimmäisenä ajattelen, että pitää miettiä, onko ylipäätään tarpeen ärtyneenä huomauttaa kenellekään yhtään mistään. Siis vaikkei lapsi olisi erityislapsikaan. Sen sijaan hyväntahtoisesti selittäminen on mielestäni monesti paikallaan, koska sillä tavalla voi lisätä ihmisten tietoisuutta erilaisista vammaryhmistä. Kyllä mä aikoinaan kerroin ihmisille esikoisen dysmeliasta ja käsiproteesista, jos katsoin sen kertomisen juuri siihen tilanteeseen sopivan.

 

Okei eli tekosyy on selkeästi diagnoosin taakse menemistä. Tietty sekin menee vähän veteenpiirreryksi viivaksi, jos siis perustelee vaikka lapsen kykenemättömyyttä tehdä jotain (puhua, kävellä tms) vammalla koska aina löytyy ihmisiä joiden tutuilla on saman diagnoosin omaava lapsi ja se kyllä tuossa iässä jo puhui/käveli/tms. Ehkä tuokin lapsi pystyisi samaan jos vanhempansa olisivat treenanneet häntä yhtä paljon.

Mutta jos nyt oletetaan ettei se lapsi esim osaa puhua (ainakaan lähellekään ikätasoaan) eikä siis vastaa toisen ihmisen kysymyksiin. Onko silloin ylipäätään ok sanoa että kyse on erityislapsesta? Ja onko merkitystä missä tilanteessa ja millä syyllä sen sanoo?

Siis sanooko sen vähän ärtyneellä mielellä sille tädille joka kovistelee lasta käytöstapojen puutteesta vai hyväntahtoisesti selittäen sille toiselle tädille joka vaan jää vähän "onnettomana" ihmettelemään kun lapsi ei vastaa ystävälliseen kysymykseen?

Toisten mielipiteillehän ei mitään voi. Jos naapurin Peran tuttavan lapsi kävelee samalla diagnoosilla kuukausia aikaisemmin, niin se on heidän ongelmansa jos he eivät ymmärrä. Luultavasti naapurin Peran tuttava ymmärtää, kuten moni muukin ymmärtää lapsien erilaisuutta ja yksillöllisyyttä diagnoosilla tai ilman.

Ja yleensä pidemmälle pääsee, kun selittää asian ystävällisesti ja avoimesti. Ei kai se ole diagnoosin taakse piiloutumista? Kun nimenomaa tämä on sitä palstaretoriikkaa. Erityislapsi on kuin kirosana. Sitä tunnutaan pitävän synninpäästönä. Tosielämässä mikään ei taida olla niin mustavalkoista kuin täällä.

 

mun mielestä se on sitä, että sanotaan vaikka näin: mun lapsella on ADHD, siksi se käyttäytyy noin ja voi voi kun sille asialle ei voi tehdä mitään. ei siis edes yritetä kasvattaa lasta vaan annetaan hänen elää kuin pellossa

Entä se että yrittää kyllä kasvattaa sitä lasta, puuttuu tämän huonoon käytökseen mutta tilanteissa joissa lapsi on toiminut väärin ja sitä paheksutaan "selittää" lapsen toimintaa diagnoosilla?

 

Mutta jos nyt oletetaan ettei se lapsi esim osaa puhua (ainakaan lähellekään ikätasoaan) eikä siis vastaa toisen ihmisen kysymyksiin. Onko silloin ylipäätään ok sanoa että kyse on erityislapsesta? Ja onko merkitystä missä tilanteessa ja millä syyllä sen sanoo?

Minä yleensä mainitsin, että lapsella on puheenkehityksen viivästymä, jos lapsi jäi ihmetyttämään jotakuta, kun ei isokokoisena nelivuotiaana puhunut juurikaan alkutavuja enempää, kädet kyllä kävivät, kun käytti tukiviittomia jopa lausetasolla Erityislapsesta en ole mitään puhunut muualla kuin täällä palstalla. Nykyään puhuu aika normaalisti, kiitos miljoonien ja miljoonien harjoitusten ja 7 vuoden puheterapian.

 

Entä se että yrittää kyllä kasvattaa sitä lasta, puuttuu tämän huonoon käytökseen mutta tilanteissa joissa lapsi on toiminut väärin ja sitä paheksutaan "selittää" lapsen toimintaa diagnoosilla?

Miksi sitä tarvitsee selittää? Kyllä, lapset käyttäytyvät välillä huonosti, kokeilevat vanhempiaan, kiukuttelevat väsyneinä jne, mutta ei mun mielestä sitä tarvitse alkaa muille selittämään...olipa sitten erityislapsi tai ei.

 

Miksi sitä tarvitsee selittää? Kyllä, lapset käyttäytyvät välillä huonosti, kokeilevat vanhempiaan, kiukuttelevat väsyneinä jne, mutta ei mun mielestä sitä tarvitse alkaa muille selittämään...olipa sitten erityislapsi tai ei.

Eihän sitä tarvi mutta jos toinen vieressä papattaa että kyllähän tämänikäisen lapsen pitäisi osata tässä toimia oikein, vanhempien kuuluu opettaa lapsilleen tapoja ja minullakin oli viisi lasta joiden kanssa kuljin jokapaikassa eikä kukaan koskaan käyttäytynyt noin niin kuinka siinä toimitaan? Vastataan vaan että "no, tämä käyttäytyy", "sovitaanko että sinä hoidit omat lapsesi ja minä omani?" vai ei vastata mitään?

Kun välillä on tilanteita joissa tuntuu ettei niitä oikeita toimintatapoja edes ole.

 

Eihän sitä tarvi mutta jos toinen vieressä papattaa että kyllähän tämänikäisen lapsen pitäisi osata tässä toimia oikein, vanhempien kuuluu opettaa lapsilleen tapoja ja minullakin oli viisi lasta joiden kanssa kuljin jokapaikassa eikä kukaan koskaan käyttäytynyt noin niin kuinka siinä toimitaan? Vastataan vaan että "no, tämä käyttäytyy", "sovitaanko että sinä hoidit omat lapsesi ja minä omani?" vai ei vastata mitään?

Kun välillä on tilanteita joissa tuntuu ettei niitä oikeita toimintatapoja edes ole.

No edelleen tuo on minusta ihan tilannekohtaista eikä mitään "tee aina näin" -ohjetta ole olemassakaan. Jonkinlaisena ohjenuorana voisi pitää, että jos jotain asiaa ei selittelisi terveen lapsen kohdalla, ei sitä ole tarpeen selitellä erityislapsen kohdallakaan. Esim jos 5 v kiukuttelee kaupassa, niin ei paheksujille tarvitse alkaa syitä selittelemään. Ollaanhan me aikuisetkin välillä huonolla tuulella.

 

Ulkopuolisille (satunnaisille kohtaamisille ) olen selittänyt vain, kun ovat tulleet meuhkaamaan invapaikalle pysäköinnistä. Ei muuten tajunnut, totesi vain että hyvinhän tuo kävelee. Juu, mutta toiseksi vanhin pelkäsi autoja ja syöksähteli sinne tänne vilkkaassa parkkihallissa piiloon peloissaan, onneksi jäi vain pyörän alle kerra (pahasti).

Kaveri on "mennyt diagnoosin taakse piiloon", hänen poikansa onb väkivaltainen ja töykeä, onhan hänellä ADHD. Juu, niin on, ja myös 6v saakka ei nukkumaanmenoaikoja, ei mitään ikärajoja peleihin (k-18 pelit menny jo monta vuotta, nyt 12v) yms yms.
On meilläkin esikoisella mm. ADHD, mutta ei ole väkivaltainen, vaan erittäin hyväkäytöksinen, nyt jo 17v ( eikä edes juo eikä polta, eikös se ole se "normaali") seuraamus?)

Minusta ei ikätasoa vastaamattoman toiminnnan selittäminen ole diagnoosin taakse menemistä, vaan asiaan liittymättömän selittäminen diagnoosilla.

 

Mun lapsellani on yksi krooninen, vakava sairaus, joka ei kuitenkaan näy sillä tavalla ulkopuolisille. Okei, saattavat ehkä huomata "jotain erikoista", mutta varmana eivät voi tehdä mitään diagnoosia lapsen olemuksen perusteella.

Välillä musta tuntuu, että menen vähän diagnoosin taakse, kun kerron lapsen terveydestä vaikka koulun tai harrastusten henkilökunnalle. En kerro sitä siksi, että lasta pitäis kohdella jotenkin eri tavalla, lähinnä kerron sen siksi, että tila vaatii myös sen, että vastuussa oleva tietää ko. sairauden olemassaolon ja ehkä myös sen, että vaikka kotonakin lapselta vaaditaan samaa, kuin terveiltä sisaruksilta, niin fakta on, ettei lapsi usein jaksa samalla tavalla. Olen huomannut, että osa aikuisista sitten alkaa kohdella lasta kokonaan eri tavalla, eli antavat anteeksi tarpeettoman paljon enemmän kuin perusterveille lapsille. En siis varsinaisesti hakeudu silloin sinne diagnoosin taakse, mutta se tuntuu silti musta siltä.

Muille en juuri kerrokaan, just sen takia että rasittaa, kun ihmiset kohtelevat häntä silkkihansikkain turhissakin tilanteissa.

 

Ulkopuolisille (satunnaisille kohtaamisille ) olen selittänyt vain, kun ovat tulleet meuhkaamaan invapaikalle pysäköinnistä. Ei muuten tajunnut, totesi vain että hyvinhän tuo kävelee. Juu, mutta toiseksi vanhin pelkäsi autoja ja syöksähteli sinne tänne vilkkaassa parkkihallissa piiloon peloissaan, onneksi jäi vain pyörän alle kerra (pahasti).

Kaveri on "mennyt diagnoosin taakse piiloon", hänen poikansa onb väkivaltainen ja töykeä, onhan hänellä ADHD. Juu, niin on, ja myös 6v saakka ei nukkumaanmenoaikoja, ei mitään ikärajoja peleihin (k-18 pelit menny jo monta vuotta, nyt 12v) yms yms.
On meilläkin esikoisella mm. ADHD, mutta ei ole väkivaltainen, vaan erittäin hyväkäytöksinen, nyt jo 17v ( eikä edes juo eikä polta, eikös se ole se "normaali") seuraamus?)

Minusta ei ikätasoa vastaamattoman toiminnnan selittäminen ole diagnoosin taakse menemistä, vaan asiaan liittymättömän selittäminen diagnoosilla.

Juuri näin :flower: