Vähän samanlainen tilanne paitsi että lapsia vain kaksi ja niistä nuorempikin jo liki vuoden. Vanhempi on edelleen nuoremmasta mustasukkainen. Eivät kahta sekunttia voi olla samassa paikassa ennenkuin nuorempi alkaa huutamaan, koska isoveli on töninyt, pökkinyt, kaatanut tms. Lisäksi isoveli on uhmaiässä eikä oikein tahdo sopia naapurin lasten kanssa samoihin leikkeihin. Koko menneen vuoden olen ajatellut, että tämä on ohimenevää, että kyllä se tästä. Mutta nyt on alannut tuntumaan, että en kertakaikkiaan jaksa enää tätä jatkuvaa vääntämistä ja takkuamista. Lisäksi tuntuu, että päivät täällä kotona ovat yhtä juoksemista. Jos hetkeksi istahdan niin heti tulee kymmenen asiaa mieleen, jotka pitäis tehdä. Enkä siltikään ole mikään siivousintoilija, joten kämppä ei todellakaan ole tiptop.
Ja sitten sitä tietysti tuntee syyllisyyttä siitä, että ei nauti tästä ihanasta kotiajasta kun lapset ovat pieniä, enkä ehdi leikkimään tarpeeksi vanhemman lapsen kanssa, enkä seurustele tarpeeksi nuoremman lapsen kanssa. Ja sitten tunnen syyllisyyttä siitä että tunnen syyllisyyttä. Itkeä ei voi kuin iltaisin kun lapset ovat menneet nukkumaan ettei tartte taas tuntea syyllisyyttä siitäkin....
No joo ja kaiken tämän lisäksi koen itseni turhasta valittajaksi joka ei helvetti soikoon osaa nauttia elämästä vaikka juuri tätä ja noita lapsukaisia monta vuotta toivoin!