Q
"qAz"
Vieras
Asuin viime vuoden Shanghaissa. Suomeen tullessa kävi niin kuin usein käy: paluu oli hankalampi kuin vieraaseen ja jännittävään solahtaminen. Shanghai sai mielen sekaisin. Suomi tuntuu tuskaisen tasaiselta. Yritän kuitenkin nauttia siitä, että näen Suomen vielä hetken toisin kuin tavallisesti. Kun on ollut pitkään pois, katselee kotimaata vieraan silmin.
Miltä Suomi näyttää?
Istun parvekkeella ja tuijotan sitä, kun mitään ei tapahdu. On loppukesä, olen juuri palannut Suomeen. Kodissani Kalliossa on remontti, joten asun Töölössä. Se on okeeraavaa. En ole missään nähnyt tällaista verkkaisuutta, puhtautta ja tylsyyttä.
On kiiltäviä autoja, jotka ajavat kolmeakymppiä, noudattavat liikennevaloja ja ryhmittyvät, vaikka missään ei ole ketään. On istuimiin suojeltuja lapsia ja korokkeille köytettyjä koululaisia. On pyöräilijöitä ja sauvakävelijöitä, pyöräkypäröitä ja teknisiä asuja. On turvallista, käytännöllistä, maltillista, yhdenmukaista, tullimääräykset läpäisevää, ja ihan varmasti on heijastinnauha keskellä kesää.
Koirat, aurinkolasit ja piknikkikorit näyttävät niin kalliilta, että shanghailainen eläisi niillä kuukausia.
Suomi on käsittämättömän vauras maa.
Pyöräilen kesäöissä. Helsinki on puhdas ja kaunis luontoreservaatti. Shanghain läpi virtaavassa Huangpujoessa lilluu kuolleita kaloja ja roskaa. Kesällä Shanghai lämpenee kosteaksi saunaksi, ja aina haisee: ruoka, jätteet, autot, katupöly. Helsingissä käyn baarista tullessa meressä uimassa. Missään ei haise miltään. Missään ei ole ketään.
Mannerheimintie on öisin niin hiljainen, että voisi luulla olevansa seniorikodin sisäpihalla.
Joka paikkaan on lyhyt matka. Pyöräilen Taivallahden rantaan ja ihan vain hengitän.
Silti on hirveä ikävä taksimatkaa läpi Shanghain yön. Siellä on teitä viidessä kerroksessa ja ympärillä 23 miljoonaa ihmiskohtaloa. Perspektiivi, sitä Kiina tarjoaa.
Luen lehtiä. Näen pienen, vähän pelokkaan kansan, joka ihmettelee, mitä tehdä, kun maailma on tullut sen työpaikoille, katukuvaan, koulun kevätjuhlaan. Katselen paperitehtaalta potkitun miehen kuvaa Hesarista. Ei suomalaisten pelkoja ja voimattomuuden tunnetta ole vaikea ymmärtää. Voimmeko päättää enää mistään itse? Ainakaan emme halua tehdä kaikkea itse.
Toimituksen siivoojat ovat ulkomaalaisia. Tyttöjen illassa vertaillaan filippiiniläisen ja virolaisen kotisiivoojan eroja. Alepassa maahanmuuttajat myyvät kaljaa suomalaisille alkoholisteille.
Suomi tuntuu pysähtyneeltä ja hemmotellulta. Olemme museoesineitä vitriineissä, jumissa kolmikantaan, hallintohimmeleihin, tapaamme huutaa valtiota apuun, kun tuulee. Kuvittelemme itsevarmasti, että kaikki haluaisivat asua tässä hienossa ja hyytävässä maassa, mutta eivät raukat syntyneet tänne.
EK sanoo, että meiltä puuttuu kilpailukykyä. Minusta näyttää, että puuttuu kilpailuhalua. Miksi yrittäisi, jos luulee olevansa paras? Pitäisikö Suomen lähteä maailmalle oppimaan eikä opettamaan?
Joka jumalan teko tässä maassa on luvanvaraista.
Jos joku haluaa muuttaa tänne, se on poliisiasia.
Kuntavaaleissa teeskennellään, että nyt valitaan Suomelle suunta.
Tietenkin Suomi on metsäläisyydessään myös sympaattinen. Otan mediatorilla kuvan presidentin aviomiehestä, joka pyrkii villapaita päällä kaupunginvaltuustoon.
Käyn melkein joka päivä saunassa. Naisten kanssa ei puhuta miehistä vaan onnellisuudesta. Tämäkin on niin harvinaista: elämän valinnat ovat omissa käsissämme. Kun ei syntynyt riisipellon laitaan, voi miettiä, jatkaako proikkarin hommissa vai pitäisikö perustaa firma.
Ystävä Shanghaissa sanoi, että hänen elämässään kaikki on epävarmaa, mutta juuri siksi kaikki on mahdollista.
Kiina elää toivosta. Suomen turvallisuus turruttaa.
Meillä on vapaus, mutta käytämmekö sitä mihinkään?
Kiipeän Lintsin kallioille. Ei kai tarvitse edes sanoa, että saan olla yksin. Kirkas taivas, tyhjä taivaanranta. Jos olisin täällä matkoilla, rakastuisin Suomeen.
Shanghai on valomeri. Vailla kaupunkisuunnittelua noussut rakennustyömaa. Pilvenpiirtäjien seinissä vilkkuvat ikuiset jouluvalot. Energian tuhlaus on niin mielipuolista, ettei voi kuin nauraa.
Suomi on niin kohtuullinen ja Shanghai niin kohtuuton.
Ajamme siskon kanssa pohjoiseen. Kun metsät ja pellot muuttuvat soiksi, tiedän olevani kotona. Porovaroitusmerkki. Vaivaiskoivuja. Itku.
Katson autonikkunasta Suomea ja ajattelen Kiinaa. Kiina kuvitellaan usein pakkovallan alla kärvisteleväksi halpatuotantotehtaaksi. On se sitäkin. Mutta se on myös muuta. Esimerkiksi ikivanha sivilisaatio, käsittämätön yhteiskuntakokeilu, vapaa markkina, ja kansakunta, jolla on missio: takaisin suurvallaksi.
Suomesta on rakennettu sotien jälkeen hieno maa. Syödään avokadopastaa, ostetaan lapsille igluasumiseen sopivia vaatteita ja hoidetaan tasaisuudessa ilmeneviä häiriöitä perustamalla työryhmiä.
Mutta mikä on Suomen missio? Mitä aiomme seuraavaksi?
En minä ainakaan tiedä.
Remontti valmistuu. Kallio, tuo keskiluokan boheemiutopia, se on varsinainen vapaudenriisto. Taloyhtiö on laatinut pyörien säilyttämisestä aanelosen verran sääntöjä. Rappukäytävässä varoitetaan naapureita siitä, että on juhlat ja niissä ääntä. Anteeksi että on juhlat? Mitä siihen voi sanoa.
Parveketupakointi halutaan kieltää mutta lastensuojeluun ei riitä rahaa. Miten riittäisi, kun Suomi suojelee kaikkia elämänalueita samalla intensiteetillä?
Älä istu ikkunalaudalla, lukee postin ikkunalaudalla, joka on kuin tehty istumiseen.
Hakaniemen hallin myyjä pahoittelee, ettei voi leikata lohta siivuiksi, koska siitä tulisi kalajaloste, eikä sellaiseen ole lupia.
Portsari selittää, että tupakkaa ostetaan narikasta, koska muuten olisi pitänyt ostaa myyntilupa ravintolan kaikkiin kerroksiin.
Kun terassi suljetaan puoli kymmeneltä, edes tupakkaa ei saa polttaa loppuun, sillä tämä on Suomi, ja täällä tarjoilija huutaa asiakkaille: SISÄÄN, järjestyssääntöjen nimissä, SISÄÄN.
Kodin ikkunasta näkyy Pelastusarmeijan leipäjono. Lapset kysyvät, saako Suomessa skeitata sisäpihalla. Keskitymmekö me ollenkaan olennaiseen tässä maassa?
Tulee lämmin päivä. Tokoinranta ja terassit pasahtavat täyteen. Missä Kiinan humalaiset ovat, kysyi tokaluokkalainen Shanghaissa. Suomessa ei tarvitse kysyä samaa. Humalaiset ovat kaikkialla. Kalja on kaikkialla. Koko ajan juodaan.
On häkellyttävää, miten läpitunkevasti viina on osa Suomea.
Kun lähes jokainen jonossa valitsee aamupalaksi keskioluen, tietää olevansa Helsinki-Vantaalla.
Syksyn viileyteen, mainostaa Hakaniemen Alko. Hyllyssä on Jaloviina-pulloja.
Etsin marketista yksittäisiä kolmosoluita, ristiäisten jatkoille. Ei löydy. Myös sixpack on käynyt pieneksi. Kaljaosastoilla on läjäpäin yli puolen litran pinttejä, ja jättimäisiä lootia, laareja, mäyriä.
Ei voi olla miettimättä, mitä Suomi pakenee viinaan.
Istun baarissa itsekin. On se hetki illasta, kun tunnustetaan, lohdutetaan, halataan, suukotellaan tyttöjen kesken. Otamme valokuvia ja suunnittelemme matkaa Berliiniin. Meidän huolemme ovat niin pieniä ja arkemme niin yksinkertaista. Otetaan vielä yhdet. Aamulla pitää jaksaa nousta laittamaan lapsille telkkari päälle.
Entä jos me suomalaiset olemme kaikkein onnellisimpia, kaikkein vauraimpia ja pääsemme kaikkein helpoimmalla juuri nyt?
Sodasta ja köyhyydestä on jo aikaa, eivätkä kiinalaiset ole vielä tulleet.
Reetta Rätyn kolumni hesarista: Mikä tämä tällainen maa on? - Viikon lopuksi - Sunnuntai - Helsingin Sanomat
Miltä Suomi näyttää?
Istun parvekkeella ja tuijotan sitä, kun mitään ei tapahdu. On loppukesä, olen juuri palannut Suomeen. Kodissani Kalliossa on remontti, joten asun Töölössä. Se on okeeraavaa. En ole missään nähnyt tällaista verkkaisuutta, puhtautta ja tylsyyttä.
On kiiltäviä autoja, jotka ajavat kolmeakymppiä, noudattavat liikennevaloja ja ryhmittyvät, vaikka missään ei ole ketään. On istuimiin suojeltuja lapsia ja korokkeille köytettyjä koululaisia. On pyöräilijöitä ja sauvakävelijöitä, pyöräkypäröitä ja teknisiä asuja. On turvallista, käytännöllistä, maltillista, yhdenmukaista, tullimääräykset läpäisevää, ja ihan varmasti on heijastinnauha keskellä kesää.
Koirat, aurinkolasit ja piknikkikorit näyttävät niin kalliilta, että shanghailainen eläisi niillä kuukausia.
Suomi on käsittämättömän vauras maa.
Pyöräilen kesäöissä. Helsinki on puhdas ja kaunis luontoreservaatti. Shanghain läpi virtaavassa Huangpujoessa lilluu kuolleita kaloja ja roskaa. Kesällä Shanghai lämpenee kosteaksi saunaksi, ja aina haisee: ruoka, jätteet, autot, katupöly. Helsingissä käyn baarista tullessa meressä uimassa. Missään ei haise miltään. Missään ei ole ketään.
Mannerheimintie on öisin niin hiljainen, että voisi luulla olevansa seniorikodin sisäpihalla.
Joka paikkaan on lyhyt matka. Pyöräilen Taivallahden rantaan ja ihan vain hengitän.
Silti on hirveä ikävä taksimatkaa läpi Shanghain yön. Siellä on teitä viidessä kerroksessa ja ympärillä 23 miljoonaa ihmiskohtaloa. Perspektiivi, sitä Kiina tarjoaa.
Luen lehtiä. Näen pienen, vähän pelokkaan kansan, joka ihmettelee, mitä tehdä, kun maailma on tullut sen työpaikoille, katukuvaan, koulun kevätjuhlaan. Katselen paperitehtaalta potkitun miehen kuvaa Hesarista. Ei suomalaisten pelkoja ja voimattomuuden tunnetta ole vaikea ymmärtää. Voimmeko päättää enää mistään itse? Ainakaan emme halua tehdä kaikkea itse.
Toimituksen siivoojat ovat ulkomaalaisia. Tyttöjen illassa vertaillaan filippiiniläisen ja virolaisen kotisiivoojan eroja. Alepassa maahanmuuttajat myyvät kaljaa suomalaisille alkoholisteille.
Suomi tuntuu pysähtyneeltä ja hemmotellulta. Olemme museoesineitä vitriineissä, jumissa kolmikantaan, hallintohimmeleihin, tapaamme huutaa valtiota apuun, kun tuulee. Kuvittelemme itsevarmasti, että kaikki haluaisivat asua tässä hienossa ja hyytävässä maassa, mutta eivät raukat syntyneet tänne.
EK sanoo, että meiltä puuttuu kilpailukykyä. Minusta näyttää, että puuttuu kilpailuhalua. Miksi yrittäisi, jos luulee olevansa paras? Pitäisikö Suomen lähteä maailmalle oppimaan eikä opettamaan?
Joka jumalan teko tässä maassa on luvanvaraista.
Jos joku haluaa muuttaa tänne, se on poliisiasia.
Kuntavaaleissa teeskennellään, että nyt valitaan Suomelle suunta.
Tietenkin Suomi on metsäläisyydessään myös sympaattinen. Otan mediatorilla kuvan presidentin aviomiehestä, joka pyrkii villapaita päällä kaupunginvaltuustoon.
Käyn melkein joka päivä saunassa. Naisten kanssa ei puhuta miehistä vaan onnellisuudesta. Tämäkin on niin harvinaista: elämän valinnat ovat omissa käsissämme. Kun ei syntynyt riisipellon laitaan, voi miettiä, jatkaako proikkarin hommissa vai pitäisikö perustaa firma.
Ystävä Shanghaissa sanoi, että hänen elämässään kaikki on epävarmaa, mutta juuri siksi kaikki on mahdollista.
Kiina elää toivosta. Suomen turvallisuus turruttaa.
Meillä on vapaus, mutta käytämmekö sitä mihinkään?
Kiipeän Lintsin kallioille. Ei kai tarvitse edes sanoa, että saan olla yksin. Kirkas taivas, tyhjä taivaanranta. Jos olisin täällä matkoilla, rakastuisin Suomeen.
Shanghai on valomeri. Vailla kaupunkisuunnittelua noussut rakennustyömaa. Pilvenpiirtäjien seinissä vilkkuvat ikuiset jouluvalot. Energian tuhlaus on niin mielipuolista, ettei voi kuin nauraa.
Suomi on niin kohtuullinen ja Shanghai niin kohtuuton.
Ajamme siskon kanssa pohjoiseen. Kun metsät ja pellot muuttuvat soiksi, tiedän olevani kotona. Porovaroitusmerkki. Vaivaiskoivuja. Itku.
Katson autonikkunasta Suomea ja ajattelen Kiinaa. Kiina kuvitellaan usein pakkovallan alla kärvisteleväksi halpatuotantotehtaaksi. On se sitäkin. Mutta se on myös muuta. Esimerkiksi ikivanha sivilisaatio, käsittämätön yhteiskuntakokeilu, vapaa markkina, ja kansakunta, jolla on missio: takaisin suurvallaksi.
Suomesta on rakennettu sotien jälkeen hieno maa. Syödään avokadopastaa, ostetaan lapsille igluasumiseen sopivia vaatteita ja hoidetaan tasaisuudessa ilmeneviä häiriöitä perustamalla työryhmiä.
Mutta mikä on Suomen missio? Mitä aiomme seuraavaksi?
En minä ainakaan tiedä.
Remontti valmistuu. Kallio, tuo keskiluokan boheemiutopia, se on varsinainen vapaudenriisto. Taloyhtiö on laatinut pyörien säilyttämisestä aanelosen verran sääntöjä. Rappukäytävässä varoitetaan naapureita siitä, että on juhlat ja niissä ääntä. Anteeksi että on juhlat? Mitä siihen voi sanoa.
Parveketupakointi halutaan kieltää mutta lastensuojeluun ei riitä rahaa. Miten riittäisi, kun Suomi suojelee kaikkia elämänalueita samalla intensiteetillä?
Älä istu ikkunalaudalla, lukee postin ikkunalaudalla, joka on kuin tehty istumiseen.
Hakaniemen hallin myyjä pahoittelee, ettei voi leikata lohta siivuiksi, koska siitä tulisi kalajaloste, eikä sellaiseen ole lupia.
Portsari selittää, että tupakkaa ostetaan narikasta, koska muuten olisi pitänyt ostaa myyntilupa ravintolan kaikkiin kerroksiin.
Kun terassi suljetaan puoli kymmeneltä, edes tupakkaa ei saa polttaa loppuun, sillä tämä on Suomi, ja täällä tarjoilija huutaa asiakkaille: SISÄÄN, järjestyssääntöjen nimissä, SISÄÄN.
Kodin ikkunasta näkyy Pelastusarmeijan leipäjono. Lapset kysyvät, saako Suomessa skeitata sisäpihalla. Keskitymmekö me ollenkaan olennaiseen tässä maassa?
Tulee lämmin päivä. Tokoinranta ja terassit pasahtavat täyteen. Missä Kiinan humalaiset ovat, kysyi tokaluokkalainen Shanghaissa. Suomessa ei tarvitse kysyä samaa. Humalaiset ovat kaikkialla. Kalja on kaikkialla. Koko ajan juodaan.
On häkellyttävää, miten läpitunkevasti viina on osa Suomea.
Kun lähes jokainen jonossa valitsee aamupalaksi keskioluen, tietää olevansa Helsinki-Vantaalla.
Syksyn viileyteen, mainostaa Hakaniemen Alko. Hyllyssä on Jaloviina-pulloja.
Etsin marketista yksittäisiä kolmosoluita, ristiäisten jatkoille. Ei löydy. Myös sixpack on käynyt pieneksi. Kaljaosastoilla on läjäpäin yli puolen litran pinttejä, ja jättimäisiä lootia, laareja, mäyriä.
Ei voi olla miettimättä, mitä Suomi pakenee viinaan.
Istun baarissa itsekin. On se hetki illasta, kun tunnustetaan, lohdutetaan, halataan, suukotellaan tyttöjen kesken. Otamme valokuvia ja suunnittelemme matkaa Berliiniin. Meidän huolemme ovat niin pieniä ja arkemme niin yksinkertaista. Otetaan vielä yhdet. Aamulla pitää jaksaa nousta laittamaan lapsille telkkari päälle.
Entä jos me suomalaiset olemme kaikkein onnellisimpia, kaikkein vauraimpia ja pääsemme kaikkein helpoimmalla juuri nyt?
Sodasta ja köyhyydestä on jo aikaa, eivätkä kiinalaiset ole vielä tulleet.
Reetta Rätyn kolumni hesarista: Mikä tämä tällainen maa on? - Viikon lopuksi - Sunnuntai - Helsingin Sanomat