Mikä riittää eroon?

[näin]

Olen niin täynnä kaikkea tätä parisuhteessa elämistä, etten oikein enää tiedä miten päin olla. Ollaan oltu yhdessä siitä asti kun yhdeksäntoista täytin ja nyt lähenen kolmekymmentä. Kaksi lasta on joista toinen sai alkunsa jo puolenvuoden seurustelun jälkeen.
Aluksi kaikki meni hyvin, monta vuotta, vaikka koko ajan tiesinkin ettei tämä mies ole mikään elämäni rakkaus.

Mitään kemiaa tai kipinää en ole tuntenut koskaan.
Kadehdin suuresti sellaista intohimoista rakkautta mikä joillain pariskunnilla on, jotenkin on alkanut usko menemään siihenkin ja ehkä sellaista onnea ei mulle tässä elämässä suoda.

Mies on paljon töissä ja omaa harrastuksen mikä vie paljon aikaa. Ei jaksa oikein kotona tehdä mitään ja lastenhoito onkin alusta asti jäänyt mun herteilleni. Asutaan omakotitalossa ja myös talon hoito on harteillani pihatyöt mukaanlukien.
Meillä on ihan eri prioriteetit ja muutenkin puhumme miehen kanssa ihan eri kieltä joten tappelulta ei voi säästyä.
Nyttemmin olen luovuttanut ja annan miehen tehdä mitä tekee kun en jaksa enää puuttua.
Välillä skarppaa ja tyhjentää esim. pesukoneen, mutta siinä se apu sitten oikeastaan on.

Lapsetkin kyselee miksei iskä tee meidän kanssa koskaan mitään.
Mikä on tarpeeksi sitten että voi erota? Etten vaan luovuta liian ajoissa, kertokaa te kun en oikesti enää tiedä.

 

[näin]

Eikö kellään ole mitään ajatuksia tästä asiasta?

 

[ompus]

En osaa sanoa muuta kun, että jos en itse olisi onnellinen liitossa ja tuntuisi, että se ei enää ole mikään "kahden kauppa", jossa asioista päätetään yhdessä ja ne hoidetaan yhdessä omien voimavarojen mukaan. En myöskään ymmärtäisi, että miehellä on oikeus aikaa vievään harrastukseen ja sinulla ei. Myös nuo lasten kommentit kertovat mielestäni paljon.

Eli jos tilanne on sellainen, että et usko muutokseen, niin kyllä silloin paras vaihtoehto on ero, on sinulla oikeus onnelliseen parisuhteeseen.

 

[Jezze]

Oletko yrittänyt enää keskustella aiheesta miehesi kanssa? Voi olla, että mies ajattelee samoin kuin sinä, ei vain osaa aloittaa keskustelua. Totea hänellä tilanne samoin kuin nyt kuvailet. Voi olla, ettei ole itse ajattellut samoin kuin sinä tai lapset (kun hekin kerran huomaavat isän poissaolon).

 

[...]

Suosittelen puhumaan miehellesi tosta tilanteesta ja kertomaan miltä siusta tuntuu. Voihan olla, että hänellä on samanlaiset aatteet... Vaihtoehtoina sitten varmaan lienevät joko parisuhteen kuntokuuri tai ero, riippuen tietysti siitä miten paljon kumpikin osapuoli on valmis suhteen eteen tekemään. Mutta puhumista, puhumista ja puhumista ja ennenkaikkea kuuntelemista painottaisin tässä tilanteessa. Kysy mieheltäsi suoraan, mitä hän perheeltä haluaa ja kerro hänelle mitä sinä perheeltä ja häneltä haluat.

 

[vieras]

Vaikee sanoa, kyllä kannattaa kuunnella omaa sydäntään, että tahtooko olla yhdessä. Sitä kipinää mistä puhuit, en usko että pitkissä suhteissa sitä enää niin kipinöi, mutta että jos ei olekaan ollu sitä on aika erikoista. Mieti minkä vuoksi tämän kyseisen miehen valitsit aikoinaan, ja että riittääkö ne hyvät puolet. Ja kyllä ihme jos ei ukko mitään kodin eteen tee. Jutelkaa asioista, jospa saisitte vielä jutun toimiaan.

 

[mari]

Olen niin täynnä kaikkea tätä parisuhteessa elämistä, etten oikein enää tiedä miten päin olla. Ollaan oltu yhdessä siitä asti kun yhdeksäntoista täytin ja nyt lähenen kolmekymmentä. Kaksi lasta on joista toinen sai alkunsa jo puolenvuoden seurustelun jälkeen.
Aluksi kaikki meni hyvin, monta vuotta, vaikka koko ajan tiesinkin ettei tämä mies ole mikään elämäni rakkaus.

Mitään kemiaa tai kipinää en ole tuntenut koskaan.
Kadehdin suuresti sellaista intohimoista rakkautta mikä joillain pariskunnilla on, jotenkin on alkanut usko menemään siihenkin ja ehkä sellaista onnea ei mulle tässä elämässä suoda.

Mies on paljon töissä ja omaa harrastuksen mikä vie paljon aikaa. Ei jaksa oikein kotona tehdä mitään ja lastenhoito onkin alusta asti jäänyt mun herteilleni. Asutaan omakotitalossa ja myös talon hoito on harteillani pihatyöt mukaanlukien.
Meillä on ihan eri prioriteetit ja muutenkin puhumme miehen kanssa ihan eri kieltä joten tappelulta ei voi säästyä.
Nyttemmin olen luovuttanut ja annan miehen tehdä mitä tekee kun en jaksa enää puuttua.
Välillä skarppaa ja tyhjentää esim. pesukoneen, mutta siinä se apu sitten oikeastaan on.

Lapsetkin kyselee miksei iskä tee meidän kanssa koskaan mitään.
Mikä on tarpeeksi sitten että voi erota? Etten vaan luovuta liian ajoissa, kertokaa te kun en oikesti enää tiedä.

Kai se on henkilökohtainen asia mikä riittää eroon. Mulla riittäis esim. uskottomuus. Ihan vaan kyllästymisen takia en kovin helpolla eroaisi jos on lapsia, vaan yrittäisin kaikkeni, menisin vaikka pariterapiaan. Mutta ehkä sitten jos molemmat olis sitä mieltä että tie on kuljettu loppuun, että ei enää kannata.

 

[tyttis]

Ei oikeen tiedä mitä sanois. Itte pelkään samanlaista kohtaloa.. Mutta ei auta, molempien pitää tehdä TÖITÄ suhteen eteen, myös miehen. Sano sille että jos ei ala olee läsnä sun ja lasten elämäs, nii lähdet yksinkertasesti lätkimään siitä suhteesta..

 

[vieras]

Kannattaa varmaankin jutella omista tuntemuksista miehen kanssa. Voipi olla, että miehestä teidän liitto on täysin onnellinen ja täydellinen. Varaa vaikka yhteinen jutteluaika jonnekin, jos suora puhe ei muuten mene perille!

Tuttavapiirissäni oli perhe, jossa nainen oli jo useamman vuoden pohtinut samaa kuin sinä ja lopulta lähti liitosta lasten kanssa. Mies ei vielä tänäkään päivänä usko tapahtunutta, vaan uskoo, että kyllä vaimo palaa...