Mua kiusattiin. Mulla ei ollut kauheesti kavereita, mutta mä kyllä viihdyin yksin. Yksinäisyys oli ok, mutta se sattui, että mulle tehtiin jatkuvasti selväksi lähinnä muiden tyttöjen taholta, että en ole hyväksytty.
Olin varmaan aika vetäytyvä, mutta ihan hyväntuulinen lapsi. Varmaan ikäistäni nuoremman oloinen, olin lapsi pidempään, kuin muut. Meillä oli kotona niin suojassa maailmalta, etten ymmärtänyt muiden juttuja. En tiennyt, miten pahoja asioita maailmassa on, koska meillä ei puhuttu sellaisista. Enkä tiennyt, ketä julkkiksia piti fanittaa, fanitin Tarzania ja toivoin, että hän jättää Janen ja hakee minut ja vie Afrikkaan.
Mulla oli aina äidin tekemät vaatteet, koska äiti oli supertaloudellinen ja lamaakin taisi olla. Mulla ei ollut oikeita farkkuja, vaan äidin tekemät. Eikä mulla ollut polvipussihiihtareita, vaikka ne ois ollut siihen aikaan ihan "must".
Kai mä olin jollain tavalla muiden mielestä vaivaannuttavan outo. Ei sen puoleen, ei ne mun luokkalaisetkaan mitään mieltäylentävää seuraa monet olleet.
ei oo traumoja 
