Mikä mulla on!? (Parisuhdeavautuminen)

[astrolabe]

[QUOTE="madame";26637497]ei empatia tarkoita sitä että pitää olla itse kokenut saman!

Emptaia tarkoittaa kykyä eläytyä tosien tunteisiin(huolimatta siitä onko ite kokenut samaa vai ei)[/QUOTE]

Mie luulin, että sympatia ei vaadi kokemuspohjaa? Pahoitteluni.

 

[hyi]

[QUOTE="anna";26635967]En lukenut koko ketjua,mutta itselleni tuli tällainen fiilis:
Ap ei ole alunperin elänyt (osannut elää) täysin sydäntään kuunnellen ja seuraten ja mennyt yhteen ihmisen kanssa, joka ei ole ollut se varsinainen rakkaus.
Jos haluaa elää "täydesti" ja saada paljon elämässä on uskallettava seurata sydäntään ja oltava rohkea. Välillä joutuu hyppäämään ns. tyhjän päälle, mutta saakin huomata että elämä kantaa.
Itse tajusin vuoden naimisissa oltuani, että tämä oli virhe. Tuntuihan se hetken nololta erota, ja mietin kyllä että oishan tää ihan jollainlailla ok liitto, mutta mun sydän kaipas enemmän ja niinpä mä läksin. Ei mennyt kuin 5 kk siitä niin tapasin sen elämäni miehen.
Mutta nää on jokaisen itse mietittävä, että mitä elämältään haluaa ja mitä tuntee. Itse olen rakkauden suhteen tinkimätön. [/QUOTE]

Kauhistus. toivottavasti kukaan veljistäni tai oma poikani ei koskaan törmää parisuhdemarkkinoilla noin kylmään ja laskelmoivaan naiseen. naiseen jolle miehellä on vain välinearvo, arvo vain hänen minä-minä-minä-tarpeidensa tyydyttäjänä.
Ei sitten tullut mieleenm että se sinun uusi tyydyttäjäsi saattaa olla peilikuvasi, otti sinut paremman putteessa ja saattaa heittää sinut romukoppaan kun joku vähän "oikeampi" sattuu tulemaan vastaan?

 

["anna"]

Kauhistus. toivottavasti kukaan veljistäni tai oma poikani ei koskaan törmää parisuhdemarkkinoilla noin kylmään ja laskelmoivaan naiseen. naiseen jolle miehellä on vain välinearvo, arvo vain hänen minä-minä-minä-tarpeidensa tyydyttäjänä.
Ei sitten tullut mieleenm että se sinun uusi tyydyttäjäsi saattaa olla peilikuvasi, otti sinut paremman putteessa ja saattaa heittää sinut romukoppaan kun joku vähän "oikeampi" sattuu tulemaan vastaan?

Ei ois voinut sun analyysi pahemmin pieleen mennä...
Minusta on kuitenkin oikein myös sitä kumppania kohtaan, että jos kokee, että ei rakasta/halua jatkaa yhdessä tms. niin on rehellinen omista tunteistaan sekä itselleen että toiselle. Ja näitä asioita kun jouduin läpi käymään niin ne ei todellakaan olleet helppoja vaan monta kyyneltä piti vuodattaa ja asiaa mietin liiankin kanssa (kävin myös perheneuvojalla). Lopulta kuitenkin uskalsin tehdä sen minkä koin oikeaksi siinä tilanteessa.

 

[miten on?]

Luin nyt ketjun kokonaan ja ap on kyllä ihan kuin minä 27-vuotiaana. Melkein kuin omaa päiväkirjaansa lukisi. Musta tuntui juuri tuolta, että teki mieli erota, mutta sitten ajatus siitä oli hyvin raastava ja olin pallotellut kriisiäni useammakin vuoden ja ajatus heilui edes takaisin. Jälkikäteen tulkitsen, että se oli juuri sitä, että kriisi oli oikeasti itsessä ja tuska eron ajatuksesta tuli siitä, että oikeasti rakastin miestäni kuitenkin, vaikka en sitä silloin osannut eritellä. Meillä ei myöskään miehen kanssa ollut koskaan mitään suurta alkuhuumaa, eikä oikeastaan sen jälkeenkään. Olemme paremminkin kasvaneet yhteen ja rakkaus on kasvanut vuosien mittaan, kuin tullut yhtäkkisenä huumana.

Olethan ap tietoinen, että rakastuminen/ihastuminen ja rakastaminen tapahtuu ihan eri osissa aivoja ja ovat erilaisia prosessaja aivoissa. Ei suuri huuma välttämättä muutu ollenkaan pitkäkestoiseksi rakkaudeksi, eikä huuman puute estä pitkäkestoisen rakkauden kasvamista. Ja erittäin harvoja tapauksia lukuunottamatta tuo rakastumisvaihe kestää melko lyhyen aikaa, enintään joitain vuosia. Eli vaikka löytäisit kuinka huumaavaan miehen, jonkun vuoden kuluttua tuloksena on joko sellainen tasaisempi rakkaus tai huonolla tuurilla ei rakkautta eikä huumaa.

Anna nyt suhteellesi ja itsellesi vähän aikaa. Menkää sinne parisuhdekurssille ja etsi joku paikka missä voit käsitellä vanhoja traumojasi. Puoli vuotta ei viivästytä merkittävästi uuden miehen "etsimissuunnitelmaasi", mutta antaa sinulle aikaa yrittää rakentaa itseäsi ja nykyistä suhdettasi ja estää sinua ehkä turhaan heittämästä hyvää suhdetta pois. Ja älä tee eropäätöstä ovulaation aikaan, jos se kerran on se hetki kuusta, kun aina tekee mieli erota;-)

Hyvin sanottu.
Joskus on käynyt mielessä ajatus että kaikki naimisiin/parisuhteeseen aikovat voisi olla paikallaan laittaa parisuhdekurssille selvittämään mitä he haluavat ja mihin he pystyvät, kohtaavatko heidän odotuksensa vai mistä on kysymys.
Itse haaveilin nuorempana jostain elämän mullistavasta rakkauden huumasta, mutta olen vuosien myötä oppinut että se huumaantuminen ei kuulu tasaisentylsään luonteeseeni. En voi myöskään ulkoistaa vastuuta omasta onnellisuudestani tai onnettomuudestani kenellekään muulle (en vanhemmilleni, en luonnevikaiselle ala-asteenopettajalleni, en väkivaltaan syyllistyneelle ex-puolisolle, en pottumaisille työkavereile, en yrmeälle kioskin myyjälle, en parhaalle ystävättärelleni...), olen ihan itse vastuussa itsestäni, teoistani ja tunteistani.

 

[hyi]

[QUOTE="anna";26639911]Ei ois voinut sun analyysi pahemmin pieleen mennä...
Minusta on kuitenkin oikein myös sitä kumppania kohtaan, että jos kokee, että ei rakasta/halua jatkaa yhdessä tms. niin on rehellinen omista tunteistaan sekä itselleen että toiselle. Ja näitä asioita kun jouduin läpi käymään niin ne ei todellakaan olleet helppoja vaan monta kyyneltä piti vuodattaa ja asiaa mietin liiankin kanssa (kävin myös perheneuvojalla). Lopulta kuitenkin uskalsin tehdä sen minkä koin oikeaksi siinä tilanteessa.[/QUOTE]

Kyllä meni just nappiin. Aikuinen ja tasapainoinen nainen miettii tekonsa ja niiden seuraukset etukäteen eikä maksata omia tuuliviirimäisesti ailahtelevia himojaan, halujaan ja mielitekojaan muilla.
Aikuinen ei hypi ihmissuhteissan sinne tänne fiiliksen ja ties minkä näkymättömän ja varoittamatta muuttuvat tekijän mukaan kuin hormoniensa huumaama pupujusi keväthangilla. Krokotiili vuodattaa kyyneliä syödessään saaliinsa, ei se sitä välipalaansa tai sen kohtaloa sure vaikka kyynelehtiikin.

 

[Turkilmas]

Pahoittelut jos kirjoitan jotain, mistä on jo aiemmin mainittu. Luin vain pari ekaa sivua ketjusta. Ap: älä tee mitään hätiköityä. Ensinnäkin: parisuhteissa on AINA ongelmia. Niiden määrä on suunnilleen vakio, vaikkakin ongelmat on erilaisia eri suhteissa. Huonoon suhteeseen ei tietenkään kannata jäädä, mutta suuria tunteita ja loputonta onnea on vain suhteen alussa jos silloinkaan.

Kirjoituksestasi huomasin, että kaipaat miehesi tekevän sinut onnelliseksi. Ei kait se miehesi velvollisuus ole? Sinä itse pidät huolen omasta onnestasi. Parisuhde on tietysti myös antamista, molemminpuolin, mutta kuitenkin omasta hyvinvoinnistasi vastaat sinä itse. Etkä voi muuttaa miestäsi toisenlaiseksi, believe me. Kuten ei voi miehesikään muuttaa sinua toisenlaiseksi. Sinäkään et ole täydellinen, kuten ei kukaan meistä.

Ja sitten toinen juttu: mulla itselläni on aina ollut todellisia ongelmia hormonien kanssa ja olen ihan hullu (oikeasti) ennen kuukautisia. Näin on aina ollut. Enkä voi edes harkita hormonaalista ehkäisyä, sillä silloin olen koko ajan samanlainen sekopää. Raskausaikanakin olin...no, ihan sekopäinen silloinkin.

Nuorempana soittelin aina parhaalle ystävälleni ennen kuukautisten alkamista. Itkin puhelimessa ja kyselin vieläkö ollaan bestiksiä. Joka ainoa kuukausi. Myöhemmin on ollut kanssa yhtä ja toista, mutta siis pms- oireet saa mut ihan tosissaan ihan hulluksi. Yleensä olen tosi kiltti, hyväntuulinen jne., mutta aina ennen kuukautisten alkua räjähdän lapsille oikein kunnolla ja haukun miehen pataluhaksi. Perhe tietää jo mistä tuulee, mutta itselleni tulee aina täytenä yllätyksenä, että suuttumukseni johtuikin oikeasti kuukautisista (epäsäännöllinen kierto, enkä merkkaa/seuraa). Joka kerta olen aivan varma, että mies on vaan niin kertakaikkisen mulkku ja aina nolona sitten muutaman päivän päästä käyn pyytämässä anteeksi.

Jos suhteessamme on ei_niin_hyvä vaihe menossa (ja niitähän pitkässä suhteessa on väkisinkin. Jos muut väittää toista, puhuvat potaskaa), niin olen kerran kuukaudessa (kyllä, just ennen kuukautisia) katsomassa asuntoilmoituksia ja suunnittelemassa eroprosessia. Olen satavarma, että tippaakaan en miestä enää rakasta ja että ero on ainoa oikea vaihtoehto. Ja tämä sama siis joka ainoa kuukausi. Aina ennen kuukautisia. Ja sitten taas huomaan, että eroaikeeni johtui puhtaasti hormoneista. Todella, todella rasittavaa ja mikä pahinta: tähän päivään mennessä en ole tavannut yhtä pahasti hormoneista kärsivää henkilöä. Sen vuoksi muiden on vaikea ymmärtää tilannetta ja syy käännetään aina minuun. Vähän kuin rauhallisen temperamentin omaava henkilö tuomitsee nopeasti kiihtyvän ja toteaa vain että pitäis oppia rauhoittumaan ja käyttäytymään...heh.

Niin että ihan oikeasti kannattaa myös katsella josko tuntemukset on aina tietyssä vaiheessa kuukautta. Ja odotella rauhassa myös josko suhde muuttuu paremmaksi. Voit toki myös itse yrittää sisällyttää sitä hauskuutta elämäänne. Hassuttele ja yllytä miehesikin siihen. Puhukaa...paljon. Kerro miten toiveistasi ja tunteistasi. Ja jos vielä vuoden päästä tuntuu siltä että ero on ainoa vaihtoehto, niin eroa.

 

[sssssssssssss]

palaan siihen ovulaatio-teemaan eli ovulaation aikanasi tapahtuvaan miehen vaihtoajatuskuvioon taas, koska ehkäpä vaihtoajatuksesi ovat ihan vaan biologiaa. Nyk. mies ei ole sopiva mies isäksi ja haet ehkä alitajuntaisesti sopivamman tuoksuistakin miestä lisääntyäkseksi, perustaaksesi perhettä jne..

 

[saman kokenut]

Mitä ap:lle kuuluu?

 

["aloittaja"]

Hei, käyn täällä nyt ekaa kertaa sitten edellisen kommenttini (taisi olla 7.7.). Halusin vain tässä välissä kiittää kommenteista, joita on tullut tässä välillä: Kiitos! Kirjoittelen kuulumisia paremmalla ajalla... Katsellaan, milloin ehdin paneutua taas kirjoittamaan. Nyt tuntuisi, että tilanne on paranemaan päin. En ole vielä päässyt kärryille siitä, liittyvätkö ajatukset tiettyyn kierron vaiheeseen, koska mulla on pitkähkö/epäsäännöllinen kierto, joten uutta ovulaatiota ei tapahdu vielä pieneen hetkeen.

 

[saman kokenut]

Kiva kuulla, että on menossa parempaan.

Onpa meillä näemmä sama aikataulu täällä olemisessa Laitoin ketjun myös kirjanmerkkeihin, käyn joskus vilkaisemassa mitä kuuluu, sen verran jäi kiinnostamaan.

 

[saman kokenut]

Mitä ap:lle kuuluu?

 

[kepsis]

Minulla tuli mieleen se että olet ostoslistan kanssa hommannut miehen missä on ominaisuudet, mutta se kemia on jäänyt kaupan hyllyyn mikä saa toimimaan sellaisenkin suhteen missä puuttuu sitten niitä muita ominaisuuksia millä ei ole niinkään oikeasti merkitystä.

 

["Lumia"]

Pahoittelut jos kirjoitan jotain, mistä on jo aiemmin mainittu. Luin vain pari ekaa sivua ketjusta. Ap: älä tee mitään hätiköityä. Ensinnäkin: parisuhteissa on AINA ongelmia. Niiden määrä on suunnilleen vakio, vaikkakin ongelmat on erilaisia eri suhteissa. Huonoon suhteeseen ei tietenkään kannata jäädä, mutta suuria tunteita ja loputonta onnea on vain suhteen alussa jos silloinkaan.

Kirjoituksestasi huomasin, että kaipaat miehesi tekevän sinut onnelliseksi. Ei kait se miehesi velvollisuus ole? Sinä itse pidät huolen omasta onnestasi. Parisuhde on tietysti myös antamista, molemminpuolin, mutta kuitenkin omasta hyvinvoinnistasi vastaat sinä itse. Etkä voi muuttaa miestäsi toisenlaiseksi, believe me. Kuten ei voi miehesikään muuttaa sinua toisenlaiseksi. Sinäkään et ole täydellinen, kuten ei kukaan meistä.

Ja sitten toinen juttu: mulla itselläni on aina ollut todellisia ongelmia hormonien kanssa ja olen ihan hullu (oikeasti) ennen kuukautisia. Näin on aina ollut. Enkä voi edes harkita hormonaalista ehkäisyä, sillä silloin olen koko ajan samanlainen sekopää. Raskausaikanakin olin...no, ihan sekopäinen silloinkin.

Nuorempana soittelin aina parhaalle ystävälleni ennen kuukautisten alkamista. Itkin puhelimessa ja kyselin vieläkö ollaan bestiksiä. Joka ainoa kuukausi. Myöhemmin on ollut kanssa yhtä ja toista, mutta siis pms- oireet saa mut ihan tosissaan ihan hulluksi. Yleensä olen tosi kiltti, hyväntuulinen jne., mutta aina ennen kuukautisten alkua räjähdän lapsille oikein kunnolla ja haukun miehen pataluhaksi. Perhe tietää jo mistä tuulee, mutta itselleni tulee aina täytenä yllätyksenä, että suuttumukseni johtuikin oikeasti kuukautisista (epäsäännöllinen kierto, enkä merkkaa/seuraa). Joka kerta olen aivan varma, että mies on vaan niin kertakaikkisen mulkku ja aina nolona sitten muutaman päivän päästä käyn pyytämässä anteeksi.

Jos suhteessamme on ei_niin_hyvä vaihe menossa (ja niitähän pitkässä suhteessa on väkisinkin. Jos muut väittää toista, puhuvat potaskaa), niin olen kerran kuukaudessa (kyllä, just ennen kuukautisia) katsomassa asuntoilmoituksia ja suunnittelemassa eroprosessia. Olen satavarma, että tippaakaan en miestä enää rakasta ja että ero on ainoa oikea vaihtoehto. Ja tämä sama siis joka ainoa kuukausi. Aina ennen kuukautisia. Ja sitten taas huomaan, että eroaikeeni johtui puhtaasti hormoneista. Todella, todella rasittavaa ja mikä pahinta: tähän päivään mennessä en ole tavannut yhtä pahasti hormoneista kärsivää henkilöä. Sen vuoksi muiden on vaikea ymmärtää tilannetta ja syy käännetään aina minuun. Vähän kuin rauhallisen temperamentin omaava henkilö tuomitsee nopeasti kiihtyvän ja toteaa vain että pitäis oppia rauhoittumaan ja käyttäytymään...heh.

Niin että ihan oikeasti kannattaa myös katsella josko tuntemukset on aina tietyssä vaiheessa kuukautta. Ja odotella rauhassa myös josko suhde muuttuu paremmaksi. Voit toki myös itse yrittää sisällyttää sitä hauskuutta elämäänne. Hassuttele ja yllytä miehesikin siihen. Puhukaa...paljon. Kerro miten toiveistasi ja tunteistasi. Ja jos vielä vuoden päästä tuntuu siltä että ero on ainoa vaihtoehto, niin eroa.

Tästä tunnistan todella monta asiaa itsessäni :0 Ja syynä hormonit tietty! Oon ollu tämmönen "räjähtelevä" teini iästä asti..ja kun imetin kuopusta pitkään eikä menkoista ollut tietoakaan niin nyt olen huomannut kun menkat tulleet takaisin kuvioihin, että olen todella "hirveä" välillä :/ Ja mietinkin aikaisemmin, et mikä on minussa vikana, mutta nyt oon kyllä jo tajunnut asian ytimen..valitettavasti

 

["Aloittaja"]

No hei taas!

Kuulumisiani olikin luettavissa tuolta Erotako vai ei - ja kuinka olla sujut ratkaisun kanssa? -ketjusta. Tilanne siis kriisiytyi täysin joulun alla ja ajatukseni ovat nyt kahden viikon aikana käyneet läpi aivan uskomattoman prosessi, jota en pysty edes kuvailemaan. Jokin ihme tapahtui ja juttelimme äsken miehen kanssa varmaan muutaman tunnin sohvalla köllötellen. Olen tajunnut, että minun pitää rakentaa koko oma elämäni uudelleen - hankkia ystäviä, harrastuksia, joista olen haaveillut. Ja mies sanoi tukevansa minua mitä sitten päätänkin.

En ole elänyt intuitioni mukaan kuuteen vuoteen. Olen suorittanut elämää. Ja kun päädyimme nyt aivan vuorenseinämään miehen kanssa näissä asioissa, on molemmilla yhtäkkiä helpottunut olo. Olemme nyt täysin toisella lailla ystäviä kuin kertaakaan aiemmin suhteemme aikana. Nyt täytyy enää selvittää, eroammeko ystävinä vai onko tämä todellista kumppanuutta, jonka pohjalta voimme rakentaa suhteemme uusiksi.

Minä kasvoin aikuiseksi joulukuussa 2012