kiireetön äiti
Mä elin jotenkin sellasessa luulossa että sitten kun ollaan äitiyslomalla vauvan kanssa niin ehtii tutustumaan toisiin äiteihin ja lapsiin. Esikon kanssa sitten juoksin muskarit ja vauvauinnit. Ja kyllähän siellä muita äitejä tapas, mutta kun meillä olis ollu kaikki aika maailmassa niin kaikilla muilla tuntui olevan aina kamala kiire jonnekkin.
Aluksi ajattelin että varmaan kaikilla muilla on jo tarpeeksi tuttavia samassa elämäntilanteessa ja olen itse joku outolintu omituinen joka ei ole tajunnut hankkia kaltaistaan seuraa jo raskausaikana, mutta sitten selvisi että suurinosa äideistä kiirehti koteihinsa. Tai sitten yksin lapsen kanssa kiertelemään kauppakeskukseen.
Eihän siinä mitään, kyllähän itsekkin viihdyn toisinaan itsekseni... mutta ei mulla kyllä ole koskaan kiire kotiin ollu. Kyllähän näistä harrastuksista sellasia hyvän päivän tuttuja jäi ja puistoissa ja kerhoissa on karttunut lisää, mutta kaikilla tuntuu olevan se ainainen kiire jonnekkin.
Joskus jokunen on ehdottanut tapaamistakin, mutta sittenkään kiire ei ole poissa. Siis se on sellasta kummallista hermostuneisuutta ja kellon ja lapsen vuorottaista kyttäämistä. Nyt se nukahti, sitten kun se herää pitää kyllä lähteä kotiin jne jne. Eikö kukaan osaa enää ottaa rennosti ja nauttia toisten seurasta rauhassa? Lapsia unohtamatta tietenkin, mutta tarviiko niiden näytellä pääroolia ihan koko ajan, sillonkin kun ovat tyytyväisiä ilman mitään?
Olenko siis täysin outo äiti kun tapaan mielelläni ystäviä päivisin ilman kiirettä mihinkään? Lapset nukutan ja syötän siinä sivussa ja taas on aikaa seurusteluun. Välillä vietetään ihan kotipäivää eikä mennä minnekkään, mutta yleensä on kiva tavata muitakin. Ja ilman kiirettä ja hössötystä.
Aluksi ajattelin että varmaan kaikilla muilla on jo tarpeeksi tuttavia samassa elämäntilanteessa ja olen itse joku outolintu omituinen joka ei ole tajunnut hankkia kaltaistaan seuraa jo raskausaikana, mutta sitten selvisi että suurinosa äideistä kiirehti koteihinsa. Tai sitten yksin lapsen kanssa kiertelemään kauppakeskukseen.
Eihän siinä mitään, kyllähän itsekkin viihdyn toisinaan itsekseni... mutta ei mulla kyllä ole koskaan kiire kotiin ollu. Kyllähän näistä harrastuksista sellasia hyvän päivän tuttuja jäi ja puistoissa ja kerhoissa on karttunut lisää, mutta kaikilla tuntuu olevan se ainainen kiire jonnekkin.
Joskus jokunen on ehdottanut tapaamistakin, mutta sittenkään kiire ei ole poissa. Siis se on sellasta kummallista hermostuneisuutta ja kellon ja lapsen vuorottaista kyttäämistä. Nyt se nukahti, sitten kun se herää pitää kyllä lähteä kotiin jne jne. Eikö kukaan osaa enää ottaa rennosti ja nauttia toisten seurasta rauhassa? Lapsia unohtamatta tietenkin, mutta tarviiko niiden näytellä pääroolia ihan koko ajan, sillonkin kun ovat tyytyväisiä ilman mitään?
Olenko siis täysin outo äiti kun tapaan mielelläni ystäviä päivisin ilman kiirettä mihinkään? Lapset nukutan ja syötän siinä sivussa ja taas on aikaa seurusteluun. Välillä vietetään ihan kotipäivää eikä mennä minnekkään, mutta yleensä on kiva tavata muitakin. Ja ilman kiirettä ja hössötystä.