Miettiikö kukaan muu tällaista (lapsilleen omistautuneet väsyneet äidit)

Että mitä jos harmittaa joskus, kun uhraa paljon itsestään, ajan ja rahan lapsilleen? kaiken?

Eivät ne sitä osaa arvostaa. Ei suomessa opeteta kunnioittamaan kuin työelämää. Yhteiskunta ihailee palkkatyötä ja sitä ne lapsetkin oppivat ihailemaan. Niin opin minäkin enkä paljon lasten ja kodinhoitoa kunnoittanut, enne kuin itse kokeilin. Nyt teitysti olen päinvastaista mieltä. Kyllä on terästä joka tätä jaksaa, kaikki extreme-temppuilut ovat ihan pelleilyä siihen nähden että olet aina läsnä lapsillesi.

jos eivät itse koskaan tee lapsia (tai tekisivät vaan yhden) niin eivät koskaan arvosta minua mitenkään.

Usein lukenut täältäkin, että "äiti oli vaan kotona, ei sen tarvinnut käydä töissä".

 

Mä olen lähipiirissä huomannut, että pojat arvostaa selvästi enemmän äitiään...
En tiedä pitääkö yleisesti paikkaansa, mutta ainakin mun tuntemat pojat nykyään miehet.

 

Niinpä, äidit ansaitsee kaiken kunnioituksen! Arvostetaan me ite itteämme.

 

No mitä arvostuksista tai siitä mitä muut ajattelee! Älkää välittäkö. Mun anoppi on sitä mieltä, että kotona oleva nainen on kauhistus... haukkui mulle niitä aikansa, kunnes meidän esikoinen syntyi. Arvatkaa oliko kiva ilmoittaa, että enpä lähdekään heti töihin.

Mä en koe kotona oloa uhrautumisena. Vaan kivana ja tarkoituksenmukaisena. Tosin olen kyllä sitä mieltä, että helpompaa tämä on kuin siskollani, jolla lapset JA TYÖ. Eli monet tekevät ne kotihommat työn lisäksi...

 

Itse en hirveästi arvosta sitä, että oma äitini oli "vain" kotiäitinä, koska tiedän että se ei ollut hänen oma valintansa vaan isäni tavallaan pakotti hänet siihen, uhkasi erolla jos äiti lähtisi vieraaseen työhön. Minusta se oli aika huono naisen malli, peräisin 50-luvulta, ja äidistä kyllä välillä näki ettei hän viihtynyt kotona neljän lapsen kanssa, ei esim. koskaan leikkinyt kanssamme.
Noin muuten kotiäitiys on ihan arvostettava valinta, jos äiti saa halutessaan harrastaa ja poistua kotoa muuallekin kuin ruokakauppaan tai marjametsään.

 

En ole kokenut uhranneeni mitään lasteni vuoksi. Ihan vapaaehtoisesti olen ollut hoitovapailla niin pitkään kuin hoitovapaata töistä sai. Raha, mikä lapsiini on mennyt, ei sekään ole mielestäni uhraus. Eikä aika. Yksinhuoltajana oli kuitenkin pakko osata pitää huolta itsestäkin. Jos mä en olisi enää jaksanut, niin sitten ei olisi ollut hyvä lapsillanikaan. Lapseni ovat nyt jo aikuisia, mutta esikoinen useammankin kerran sanonut, että hänen lapsuutensa onnellisimmat vuodet olivat ne, jolloin hän sai olla äidin ja pikkuveljen kanssa kotona. Olen itse kotiäidin kasvattama ja onnellinen kiireettömästä lapsuudestani.

 

Minä taas uskon, että lapset arvostaa kotona oloani juuri nyt ja mulle on ihan sama, mitä he sitten tulevaisuudessa ajattelevat siitä. Tämä hetki on tärkein elämän hyvän alun kannalta.

Itse olen kotiäidin (vapaaehtoisesti sellaisen) lapsi, ja arvostan suunnattomasti sitä, että hän oli aina niin läsnä. Kun aloitimme koulun, hän teki vain osa-aikaista, että pystyi olemaan kotona kun tulimme koulusta. Näin aion tehdä myös itse.

En voi ymmärtää niitä perheitä, joissa äiti on kotona pienen vauvan kanssa ja isommat lapset tuupataan silti päiväkotiin pahimmillaan 9-10 tunniksi päivässä. Luulen, että näiden vanhempien lapset eivät ratkaisua hirveästi kiittele jälkikäteen....

 

ahkerat marttyyritunteet on omiaan estämään lapsia ikinä pääsemään ahdistuksestaan senvertaa, että pääsisivät sinne kiitollisuuteen asti, ennenkuin olet joko alzheimerin uhri tai jo haudan levossa. Yllättävän tuhoisaa lapselle on joutua kiihkeään kiitollisuudenvelkaan asiasta, jota ei ole varsinaisesti halunnut.

 

Mä en odota mitään ylitsevuotavaa kiitollisuutta lapsiltani tulevaisuudessa, tämä hetki heidän kanssaan on tärkeä. Jos tässä kehuja joltakulta odottaa, kannattaa odottaa itseltään niin saa mitä tarvitsee. Mitä tarkoittaa "kaiken uhraaminen"? Ei kannata antaa itsestään enempää kuin mitä annettavaksi on, monessa kohtaa voi keventää eikä tarvitse muistella lasten lapsuusaikaa pelkkänä jatkuvana raatamisena ja työleirinä, jossa piti unohtaa oma itsensä.

 

Mä en ole ajatellut tuolta kannalta asiaa. Siis, että arvostaako lapseni mun kotona oloa ja heihin panosatmistani ja rahaa...Eräs tunnettu kirjailija sanoi eräässä kirjassaan kerran "Lapseni ei ole minulle mitään velkaa, minä sen sijaan olen hänelle paljonkin velkaa". Minä ajattelen lapsia ilona ja heihin käyttämäni raha ja aika on selviö, kun olen heidät halunnut

 

mä taas nautin elämästäni, tykkään tehdä lasteni eteen paljon asioita, uhrata rahaa,aikaa ja tunteita.
elämässäni tärkeintä on, että lapset saavat hyvän ja tasapainoisen elämän, lisäksi oma terveyteni ja hyvinvointini on todella tärkeää, mun mielestä nuo kaikki asiat tulee jotakuinkin ihan luonnostaan, kun ei turhia ressaile. aion olla avoin ja luottaa lasteni arvostelu ja päättelykykyyn kun isommiksi kasvavat, mulla ei ole mitään odotuksia heidän varalleen, saavat olla lääkäreitä, hoitsuja,siivoajia yms. kunhan itse tykkäävät työstään.

 

Itse olen mennyt hoitoon kun äidillä on äitiysloma loppunut. Äidin työssäkäyntiä olen aina arvostanut todella! Olen lama-ajan lapsi ja isäkin joutui tekemään kahta työtä että leivässä pysyttiin.

Kun äiti joskus jäi pikkuveljen syntymän jälkeen hoitovapaalle, musta se oli todella ärsyttävää kun äiti oli kotona. Olisin halunnut olla koulun jälkeen rauhassa ja musta oli vaan outoa kun äiti oli kotona. Olin tuolloin yläasteikäinen. Kai se on niin mihin tottuu.

Äiti on ollut parikymppisestä samassa työpaikassa ja arvostan hänen työtään ja ammattitaitoaan. Itse aion myös mennä melko pian töihin lapsen saatuani, mutta kai mun on melkein pakkokin yksinhuoltajana mennä.

Riippuu tietysti lapsesta osaako kotiäitiyttä sitten arvostaa. Itse tykkäsin olla hoidossa ja työssäkäyvät vanhemmat ovat aina olleet itsestäänselvyys.

 

En ole tuolta kannalta koskaan tullut ajatelleeksi. Ja olen kyllä sitä mieltä, että vaikka valtasuuntaus onkin arvostaa työelämää, niin omalla esimerkillä voi näyttää kuinka paljon kotiäitiyttä /vanhempia arvostetaan. Voihan se silti olla, että saan gansta-teinejä ja sit ehkä mietin asioita taas eritavalla

 

ahma puhuu asiaa. Lisäksi tuohon omien vanhempieni 50-luku henkiseen ajatteluun kuului se, että meitä lapsia muistutettiin että meidän täytyy sitten huolehtia vanhemmistamme kun he ovat vanhoja eikä laittaa heitä vanhainkotiin kun meitäkään ei viety "vieraaseen hoitoon". Jossain vaiheessa oltiin kyllä veljien kanssa todella kateellisia naapurin lapsille, jotka pääsi parina päivänä viikossa päiväkotiin.

 

Meillä puuhataan lasten kanssa mahdollisimman paljon mutta käydään myös töissä. Mulla on äitinä 80% työaika. se ei ole tietystikään sama kuin jos olisin heidän kanssa kokonaan kotona. Päivähoidossa olo ajan he nukkuvat päikkäreitä, käyttävät aikaa ruokailuun ja sitten päiväkodin aktiviteetteihin - musiikkiin, askarteluun ja liikuntaan. Ovat hyvin aktiivisessa päiväkodissa.

Kun olllaan kotona, ulkoillaan, hiihdetään, käydään perhejumpassa, askarrellaan, leivotaan, luetaan ja joskus ihan vaan lonnitaan yhdessä. Kuitenkin ollaan koko perheellä paljon yhdessä isä mukaan lukien. En koe lasten olevan kiittämättömiä. Ehkä he ovat vielä pieniä. Yleensä ovat aina ihan kaikessa mukana kun vapaalla ollaan. Mutta olisikohan juju siinä, että kun ovat välillä muuallakin, osaavat myös arvostaa perheen yheteistä aikaa. Tämä ei ole huuto töihin menon puolesta sillä pidän lasten ja vanhempien yhdessä oloa äärettömän tärkeänä. Mutta meillä ainakin toistaiseksi eivät ole olleet koskaan kiitämättömiä.

 

Joo, ei meilläkää pienempänä. Lähinnä tuo esikoinen alkaa osoittaa huolettavia merkkejä.10v

 

luin uudelleen ton aloituksen, nyt vähemmällä kiireellä. Kyllä muakin harmittaa välillä ja tuntuu että olis oltava terästä. Näin puolikuntoisena kun piti puoli päivää hoitaa muutaman kuukauden ikäistä yksikseen, niin kun mies tuli kotiin, iski hirmuinen nollaamistarve. Ei edes se työmeressä vellominen ollut se ongelma, vaan se jokahetkinen ulkomaailmaan keskittymisen pakko, joka ei tämmöiseltä introvertilta oikein luonnistu. Virahdin sohvaan. Mies laittoi ranskanpotut ja kalapalikat uuniin ja lappoi ne lautaselle ja lautasen mulle kouraan - söin kiltisti ja vielä tässä maailmassa. Pyysin lisää, ja jossain vaiheessa havahduin kysymään, miksi se pelkkää kalaa oli antanu. En ollu havainnu lisäannoksen saapumista, enkä sitä että söin ne perunat siitä. No, nollaantuihan se pää...

Mutta jotenkin en tiedä missä määrin ongelmana olisi että tuleeko lapsi arvostamaan tarpeeksi. Kun mua mietityttää, että arvostaako ne kotiäiditkään toisiaan likikään tarpeeksi, saati niiden miehet. Että jos se puoli olisi yhtään kunnossa, niin lapset arvostaisivat ilman muuta. Sitä ne tekevät kuin muutkin...

Marttyyriutta vastaan pitäis kyllä perustaa jotain uudelleenkoulutusleirejä, joihin pääsisi opettelemaan itsekunnioitusta jos pääsee pahaksi oireet. Koska eihän silloin tarvitse kerjätä kunnioitusta muilta, kun sen saa luontojaan. Eikä ilmoisna ikänä päästä tilannetta siihen asti, että toiset alkavat halveksia. Mutta tyttölapselta tuo itsekunnioitus riisutaan kyllä tehokkaasti, ja monelta suunnalta.

 

Jep! Ne jotka arvostelevat kotiäitejä, tekee sitä vaan siksi, että haluaa lytätä sellaista, johon eivät itse kykene. Koko ajanhan täällä saa lukea, kuinka ei jakseta olla enää kotona, vaan halutaan jo töihin. Kyllä se niin vain on, että iso osa ei ole kykeneväinen pyörittämään sitä kotia. Minä ainakin arvosta kotiäitejä enemmän kuin mitään muuta ammattiryhmää. Kun nuorin on 3 v, niin siihen loppuu kaikki kotihoidontuetkin, eikä yhteiskunta tue äitiä enää mitenkään. Kotona sitä "joutuu" sitten tekemään sitä arvokkainta työtä, eikä eläkettäkään kerry. Kiva kiva kiva... :/

 

Että mitä jos harmittaa joskus, kun uhraa paljon itsestään, ajan ja rahan lapsilleen? kaiken?

Eivät ne sitä osaa arvostaa. Ei suomessa opeteta kunnioittamaan kuin työelämää. Yhteiskunta ihailee palkkatyötä ja sitä ne lapsetkin oppivat ihailemaan. Niin opin minäkin enkä paljon lasten ja kodinhoitoa kunnoittanut, enne kuin itse kokeilin. Nyt teitysti olen päinvastaista mieltä. Kyllä on terästä joka tätä jaksaa, kaikki extreme-temppuilut ovat ihan pelleilyä siihen nähden että olet aina läsnä lapsillesi.

jos eivät itse koskaan tee lapsia (tai tekisivät vaan yhden) niin eivät koskaan arvosta minua mitenkään.

Usein lukenut täältäkin, että "äiti oli vaan kotona, ei sen tarvinnut käydä töissä".

En yhdy oikein millään tavalla tähänUskon ja oon aika varma ett se arvostus opitaan vanhemmilta. Jos itse ei arvosta työtään, niin ei sitä lapsetkaan opi arvostaan. En mä kotona oo siksi ett lapset oppis arvostaan kotiäitiä joka uhraa uransa lapsien tähden. Oon kotona siksi että voisin antaa aikaa lapsilleni ja näkisin ja kokisin kuinka he kasvavat. Jos töihin menisin niin en usko että mulla olisi niin hyvin siihen mahdollisuutta. Aattelen ett kerkeän sitte taas jatkaa työtä kun lapset ei ole pieniä.

Kyllä se arvostus ja arvot vaan lähtee kodista. Se miten asioista puhutaan. Toki kaikkea ei lasten mielipiteissä ja arvostuksessa voi ohjata.. mutta miksi tarvitsisikaan? Miksi ottaa vielä moisesta painetta?