Ä
äiti25
Vieras
Yli kaksi vuotta on kulunut sinun, pieni poikani, syntymästä - ja kuolemasta.
Suru kulkee yhä mukana, ei kai se koskaan minnekään kokonaan katoa, on se muuttanut muotoaan.
Ei se ole yhtä repivää ja raastavaa kuin alkuaikoina, se tulee puuskittain.
On paljon hyviä päiviä, viikkojakin. Mutta on edelleen niitä huonoja päiviä, ne päivät täyttyvät ikävästä, silmät kyynelistä ja mietteet kysymyksistä.
Mietin miksi näin kävi, välillä olen niin vihainen. Vihainen siitä, ettet päässyt ikinä edes omaan kotiisi, et saanut tutustua sinua niin paljon rakastaviin sukulaisiisi.
Toisaalta olen myös onnellinen, onnellinen siitä, että juuri sinä teit minusta äidin. Ei kukaan muu, sinä, esikoiseni. Sitä tosiasiaa ei kukaan pysty muuttamaan, ei kukaan ikinä.
Ehkä saat joskus sisaruksia, olet heille suojelusenkelinä. Ehkä, en tiedä.
Joka tapauksessa sen tiedän, että elämä ei enää koskaan palaa ennalleen, siitä puuttuu jotain niin olennaista ja tärkeää.
Tuskin voin koskaan enää katsella maailman menoa niiden ruusunpunaisten lasien läpi, jotka minulla oli päässä sinua odottaessani.
Sain paljon kiukustuttavia lohdutuksen sanoja aikoinaan, olinhan niin nuori, että uutta putkeen vain.
Voisin lyödä vaikka vetoa, että siinä vaiheessa kun kokee tämän samanlaisen helvetin, ei IKINÄ ajattelisi noin.
Verrataan vaikka siihen, että sinun lapsesi, johon olet kiintynyt ja jota rakastat yli kaiken, vaihdettaisiin toiseen lapseen. Noinko vaan rakastaisit tätä lasta yhtä lailla ja unohtaisit omasi? Niin, en usko minäkään.
Tiedäthän rakkaani, että sinua ei korvaa mikään eikä kukaan, KOSKAAN.
Välillä tuntuu, että joidenkin ihmisten mielestä olisi jo pitänyt unohtaa, päästä yli. Enkö enää saisi surra ja ikävöidä?
Minähän en muita kuuntele, eivät he oikeasti tiedä miltä tuntuu menettää se kaikista rakkain, oma lapsi. Vain saman kokeneet sen tietävät.
Enkä ole yksin tämän kanssa, meitä on valitettavan monta saman kokenutta, aivan liian monta. Ei kenenkään kuuluisi omaa lastaan hautaan saattaa. Ei.
En vaadi ihmisiä muistamaan syntymäpäiviäsi, mutta en halua heidän myöskään unohtavan olemassa oloasi.
Sana "ystävä" on saanut tänä aikana aivan uuden merkityksen, oikeat ystävät ovat pysyneet vierellä vaikeimmankin yli.
Tämä koettelemus on myös tuonut aivan uusia ystäviä, niitä toisia enkeleiden äitejä. Niitä jotka tosissaan ymmärtävät.
Sinä olet aina olemassa minulle, vaikka muut ihmiset unohtaisivat, minä en! Olet aina ensimmäinen lapseni, rakas poikani.
Olet tehnyt minusta vahvemman ihmisen, erilaisen ihmisen kuin ennen syntymääsi. Kypsemmänkin.
Ajattelutapani on muuttunut. En jaksa murehtia pienistä ongelmista, ne ei ole mitään verrattuna murheeseen, jonka kuolemasi aiheutti.
Kiitos poikani lyhyestä ajasta, jonka sain sinun kanssasi.
Kiitos, että teit minusta äidin.
Kiitos sinulle, joka jaksoit lukea sekavaa tekstiäni, olen huono purkamaan ajatuksia sanoiksi, mutta nyt tuntui, että on pakko, silläkin uhalla että teksti on kaikkea muuta kuin ymmärrettävää.
Suru kulkee yhä mukana, ei kai se koskaan minnekään kokonaan katoa, on se muuttanut muotoaan.
Ei se ole yhtä repivää ja raastavaa kuin alkuaikoina, se tulee puuskittain.
On paljon hyviä päiviä, viikkojakin. Mutta on edelleen niitä huonoja päiviä, ne päivät täyttyvät ikävästä, silmät kyynelistä ja mietteet kysymyksistä.
Mietin miksi näin kävi, välillä olen niin vihainen. Vihainen siitä, ettet päässyt ikinä edes omaan kotiisi, et saanut tutustua sinua niin paljon rakastaviin sukulaisiisi.
Toisaalta olen myös onnellinen, onnellinen siitä, että juuri sinä teit minusta äidin. Ei kukaan muu, sinä, esikoiseni. Sitä tosiasiaa ei kukaan pysty muuttamaan, ei kukaan ikinä.
Ehkä saat joskus sisaruksia, olet heille suojelusenkelinä. Ehkä, en tiedä.
Joka tapauksessa sen tiedän, että elämä ei enää koskaan palaa ennalleen, siitä puuttuu jotain niin olennaista ja tärkeää.
Tuskin voin koskaan enää katsella maailman menoa niiden ruusunpunaisten lasien läpi, jotka minulla oli päässä sinua odottaessani.
Sain paljon kiukustuttavia lohdutuksen sanoja aikoinaan, olinhan niin nuori, että uutta putkeen vain.
Voisin lyödä vaikka vetoa, että siinä vaiheessa kun kokee tämän samanlaisen helvetin, ei IKINÄ ajattelisi noin.
Verrataan vaikka siihen, että sinun lapsesi, johon olet kiintynyt ja jota rakastat yli kaiken, vaihdettaisiin toiseen lapseen. Noinko vaan rakastaisit tätä lasta yhtä lailla ja unohtaisit omasi? Niin, en usko minäkään.
Tiedäthän rakkaani, että sinua ei korvaa mikään eikä kukaan, KOSKAAN.
Välillä tuntuu, että joidenkin ihmisten mielestä olisi jo pitänyt unohtaa, päästä yli. Enkö enää saisi surra ja ikävöidä?
Minähän en muita kuuntele, eivät he oikeasti tiedä miltä tuntuu menettää se kaikista rakkain, oma lapsi. Vain saman kokeneet sen tietävät.
Enkä ole yksin tämän kanssa, meitä on valitettavan monta saman kokenutta, aivan liian monta. Ei kenenkään kuuluisi omaa lastaan hautaan saattaa. Ei.
En vaadi ihmisiä muistamaan syntymäpäiviäsi, mutta en halua heidän myöskään unohtavan olemassa oloasi.
Sana "ystävä" on saanut tänä aikana aivan uuden merkityksen, oikeat ystävät ovat pysyneet vierellä vaikeimmankin yli.
Tämä koettelemus on myös tuonut aivan uusia ystäviä, niitä toisia enkeleiden äitejä. Niitä jotka tosissaan ymmärtävät.
Sinä olet aina olemassa minulle, vaikka muut ihmiset unohtaisivat, minä en! Olet aina ensimmäinen lapseni, rakas poikani.
Olet tehnyt minusta vahvemman ihmisen, erilaisen ihmisen kuin ennen syntymääsi. Kypsemmänkin.
Ajattelutapani on muuttunut. En jaksa murehtia pienistä ongelmista, ne ei ole mitään verrattuna murheeseen, jonka kuolemasi aiheutti.
Kiitos poikani lyhyestä ajasta, jonka sain sinun kanssasi.
Kiitos, että teit minusta äidin.
Kiitos sinulle, joka jaksoit lukea sekavaa tekstiäni, olen huono purkamaan ajatuksia sanoiksi, mutta nyt tuntui, että on pakko, silläkin uhalla että teksti on kaikkea muuta kuin ymmärrettävää.
