Mietityttää...

Kysymys kuuluu,jos joltain kuolee läheinen..Kuvitteletteko sen jotenkin tarttuvan..
Olo on kuin jollain eristetyllä potilaalla..Ei todellakaan huvittaisi koko ajan keskustella vain
niistä surullisista asioista,mutta jotenkin tuntuu,että niistä tavallisista asioista on nykyään
ulkopuolisten vaikea keskustella..Vai onko se niin,että ihmisen kanssa joka suree on vaikea
tehdä tai sanoa yhtään mitään?: /
 
"vieras"
mun miehen isä kuoli, mutta ei ollut läheinen edes mun miehelle. Meidän piti kuitenkin järjestää hautajaiset.
Pari viikkoa ukko oli vähän vaitonainen, siinä kaikki.

Ihmiset on vaan niin erilaisia. Luulen, että itse haluaisin olla rauhassa. Multa ei ole ketään niin läheistä kuollut, että osaisin sanoa... (vaikka olen 41v!) Mutta mä ajattelen siis, että ko henkilö haluaisi olla rauhassa.
 
ok
Mulle kaikki sanoi: "Soita heti jos haluat jutella!" Kukaan ei soittanut itse. Sit jos soitin jollekin, vain rupatellakseni niin oli hirveetä huokailua, että miten jaksat, varmaan hirveetä.

Onneksi oli kaksi parasta ystävää, jotka pyysi leffailtaan yms, ihan tavallista. Ei mitään terapointia, mutta ei myöskään mitään liian hektistä.
 
  • Tykkää
Reactions: Alvin
Joo,sitä samaa täällä.Kukaan ei pahemmin soita itse..Siitä tullutkin ajatus,että varmaan ajatellaan,ettei enää mistään muusta voi puhua,jne..Kaikki ovat tosiaan erilaisia,mutta en tiedä,itse en jättäisi sitä yksin,joka on kokenut menetyksen.Se tuska kun on vaan niin kamala,eikä sitä ymmärrä,ennen kuin sen itse kokee..:|
 
"huh"
Hei! Olen tuota miettinyt nyt siinä soittamatta jättäjän roolissa. Että joko ei tunne toista tarpeeksi hyvin että uskaltaisi hänen rauhaansa häiritä soittamalla itse, tai sitten tuntee jo senverran hyvin, että suree itsekin eikä osaa kuvitella miten lähiomainen pärjää vielä paljon suuremman surun kanssa.

Sitten jos soitan, niin mitä jos särjenkin sillä surijan herkän tasapainotilan ja vielä väärään aikaan päivästä - sukulaisellani, jonka lapsi kuoli, on eläviäkin lapsia joiden äitinä täytyy jaksaa olla.

Ja sitten olisi niin paljon kysymyksiäkin, joita en uskalla kysyä vaikka haluaisinkin vastauksia. En halua järjestää toiselle tunnetta, niinkuin olisin kuulustelija tai roskareportteri tai juoruämmä tai jonkunsortin surubongari. Ja miten sitä kehtaisi puhua niitänäitäkään, ellei sitten olla jo niin läheisiä, että ei olla vain puhelujen varassa. Jäljelle jää helposti sitten tuo huokailu ja taivastelu, joka on kai niinkuin surunauha addressissa. Ettei nyt vain postikortiksi luulla...

En ole saanut soitettua sitten vieläkään, ja olen vain lähetellyt lähempien sukulaisten mukana terveisiä. Ja suunnitellut lähettää postikorttia, mutta sitten tämän kuolemantapauksen ja parin muun asian lyömänä masennuin siihen kuntoon, missä ei kortteja paljon kirjoitella.

Varmasti lähimpien surijoiden kokemus on tuo hylkäys ja tyhjyys, mutta varmasti paljon etäämmälläkin podetaan. Meiltä puuttuu toimivat rituaalit lähentämään surijoita.

Kannatan viikonmittaisia hautajaisia, joissa ryypättäisiin ja porattaisiin ja naurettaisiin ja riideltäisiin vuoron perään... Parempi kai sekin kuin nykyiset sisäsiistit ohjelmalliset iltamat ja senjälkeinen silleen jättäminen. Tai sitten pitäisi kierrättää listaa, että kuka minäkin päivänä soittaa ja sitten saisi surija esittää surumenojen johtajalle toiveita, että mitä hän haluaisi tehdä. En tiedä, hassulta tuntuu kaikki vaihtoehdot.

Raapustan siis kai sen postikortin nyt kun jo selviän siitä, ja kirjoitan siihen... niin mitä? Että soita jos siltä tuntuu? Eihän sitä oikein osaa muutakaan.

Ankeaa...
Ehdotuksia?
 
"Argh"
Niinpä, se on se häiritsemisen pelko ja harjoituksen puute keveässä keskustelussa.

Ei se oikeasti haittaa mitään, vaikka keskustelu olisikin vähän kömpelö. Kyllä se silti lohduttaa. Jos sureva asuu lähistöllä, voi hänelle viedä vaikka makaronilaatikon tai pullaa tai mitä vaan. Jos pyydetään sisään ja kahville, mene ihmeessä, mutta älä odota hyvää palvelua. Kupin äärellä voi sitten jutella vaikka säästä, kysyä miten lapset pärjäävät, tarvitaanko apua hautajaisten järjestelyssä tai lasten hoidossa. Varsinkin perheelliselle yhdenkin illan ruuanlaitolta säästyminen on iso apu. Kauempana asuvalle voi lähettää vaikka kukkia, kirjeen, kortin, vanhoja valokuvia...

Tärkeintä on, että toinen tietää sinun olevan häntä varten. "Soita, jos tarviit jutella" on toki hyvä lause, mutta ei surevaa voi sen varaan jättää.
 

Yhteistyössä