Mietittäväksi...

  • Viestiketjun aloittaja mammammaa
  • Ensimmäinen viesti
\
Alkuperäinen kirjoittaja 18.01.2006 klo 13:22 Lila kirjoitti:
Ja ensisynnyttäjien pelottelusta. Jos otetaan tässä ohjenuorkasi se "henkisen kasvun paikka". Niin eiköhän se henkisen kasvun paikka ole ENNEN synnytystä tai jopa ennen raskaaksi tuloa. Tajuta mitä synnytys voi olla, sekä positiivisessa että negatiivisessa mielessä. Tulla tasapainoon tämän asian kanssa ja lähteä avoimin mielin synnytykseen.
Ne raskaana olevat, jotka tällä palstalla ensimmäistä kertaa elämässään tällaiseen "pelottavaan" keskusteluun törmäävät, voivat kiertää tällaisen palstan kaukaa ja kysyä ne neuvot niiltä ammattiauttajilta ja kätiöiltä siellä sairaalassa. Ja keskustella siellä. Älkää ihmeessä täällä kartuttako pelkojanne.
Sitä paitsi luulen että joka työpaikalla esmes riittää niitä naisia jotka eivät ole toipuneet synnytyksestään (niin hyvin jälkihoito hoidetaan) että ne pelottelevat joka tapauksessa...
Vähän aiheen vierestä, mutta työnnän lusikan soppaan kun niin hyvä tilaisuus tuli, eli tuosta mainitusta "pelottelusta"...
Miksi kukaan ei kertonut miten pitkään ja miten kipeä voi olla synnytyksen jälkeen? Miksi kukaan ei kertonut kipeistä tikeistä, peräpukamista, virtstatientulehduksista.... no tuskin listaa tarvitsee jatkaa, ymmärrätte varmaan. Mutta miksi kukaan ammatti-ihmisistä ei missään tilanteessa puhunut synnytyksestä toipumisesta?
 
Ja edlleen, synnytyksen jäkeistä toipumistahan ei suomalaisessa yhteiskunnassa ole. Se on TABU.

Miksi muuten koko suku pakkaa kylään ja sairaalaan ja odottaa että tuore äiti jaksaa hymyillä ja kestitä?

Synnytys vastaa sydänleikkausta ja siitä saisi usean kuukauden sairasloman.Mutta kun ne Suomen naiset on aina ennekin nousseet ja lähteneet lypsylle ja hoitaneet tilat, lapsilauman, syöttäneet ukon ja vanhukset. Toisethan tähän pystyvät, mutta valtaosa ei.
Ja osa sinnittelee pakosta eikä uskalla sanoa että on vaikea jaksaa istua vieraitten kanssa kun tikit repeilee pepussa ja että verta tuli menetettyä muutama litra, että nyt nukuttaa.
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 19.01.2006 klo 09:19 Lila kirjoitti:
Ninniliinalle, ehkä siksi kukaan ammatti-ihminen ei puhunut, jos se mielletään pelotteluksi.
Jos kaikille kerrotaan faktat niin sektiojonot paisuvat!


En ole koskaan ymmärtänyt pelkosektioita. Itselläni oli vuorokauden kestänyt synnytys, kipeä ja hitaasti etenevä. Kivunlievitykset eivät auttaneet, ollenkaan. Silti en lähtisi leikkaukseen, ennen kuin olisi vauvan tai itseni kannalta aivan pakko. Sen kivun unohtaa. Ja se synnytyksestä toipuminen on hyvin paljon myös asenteesta kiinni. Itselläni väliliha leikattiin, lisäksi repesin ja haava myös aukesi. Mutta silti en koe synnytystäni traumaattiseksi. Miksi se olisi traumaattinen kun sain niin mahtavan palkinnon?

Ja luuletteko te tietämättömät että leikkauksesta toipuminen on helpompaa? Kysykää joltain sellaiselta, joka on kokenut molemmat tavat synnyttää. Vai onko kyseessä ilmiö: minun täytyy itse saada päättää omasta synnytyksestäni. Sen täytyy olla hallittua ja suunniteltua. Ystävät rakkaat, ei se ole eikä tule olemaan. Asennetta, naiset!
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 19.01.2006 klo 09:57 vierailija kirjoitti:
Ja se synnytyksestä toipuminen on hyvin paljon myös asenteesta kiinni. Itselläni väliliha leikattiin, lisäksi repesin ja haava myös aukesi. Mutta silti en koe synnytystäni traumaattiseksi. Miksi se olisi traumaattinen kun sain niin mahtavan palkinnon?
Just... :headwall: :headwall: :headwall: Asenteesta?!! :eek:
Mä en kävellyt synnytyksen jälkeen kolmeen kuukauteen normaalisti. Nyt kaksi vuotta synnytyksestä paikat ei ole vieläkään palautuneet, eivät koskaan palaudukaan. Varmaan harvinaisen negatiivinen asenne mulla?

Ja toi palkinnosta jauhaminen saisi jo oikeasti riittää! Just ton takia aihe on tabu.

Vielä siitä "suoraan navettaan ja lypsylle" jutusta. Itseasiassa näin ei ole ollut. Kyllä ennen synnyttänyt nainen on saanut levätä, on pitänyt levätä.
 
Kuka on kieltänyt nykynaista lepäämästä?? Ja miten niin traumaattinen synnytys on tabu? Ja se palkinnosta puhuminen ei ole tyhmää... Kyllä nykyisin puhutaan traumaattisesta synnytyksestä hyvin paljon. Enemmän tabu tuntuu olevan se jos synnytys on mennyt hyvin ja puhummatakaan siitä että olet synnyttänyt ilman kivunlievitystä.

MIkä meillä nykyihmisillä on kun me olemme tällaisia? Mikään ei ole enää luonnollista. Käykää pieni mutka jossain kehitysmaassa ja puhukaa sen jälkeen traumaattisesta synnytyksestä...
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 19.01.2006 klo 11:07 vierailija kirjoitti:
Kuka on kieltänyt nykynaista lepäämästä?? Ja miten niin traumaattinen synnytys on tabu? Ja se palkinnosta puhuminen ei ole tyhmää... Kyllä nykyisin puhutaan traumaattisesta synnytyksestä hyvin paljon. Enemmän tabu tuntuu olevan se jos synnytys on mennyt hyvin ja puhummatakaan siitä että olet synnyttänyt ilman kivunlievitystä.

MIkä meillä nykyihmisillä on kun me olemme tällaisia? Mikään ei ole enää luonnollista. Käykää pieni mutka jossain kehitysmaassa ja puhukaa sen jälkeen traumaattisesta synnytyksestä...
Nykynaista (montaa kuten tälläkin palstalla toistuvasti käy ilmi) estää lepäämästä se naapurivuoteen ukko, anoppi ja veli jotka mm. ravaavat edestakaisin huoneessa työntäen ulokkeensa jopa lypsyhuoneeseenkin.
Ja kuka on sanonut että naiset todella vaatisivat sankoin joukon sektion, jos se annettaisiin kaikille?
SE on se skenaario, jota nuo päättävissä pöydissä istuvat miehet pelkäävät. Tämä lausahdus yhden poliitikon suusta: "Ei kai kukaan ole niin masokisti että enää synnyttäisi, jos sektio tullaan antamaan omasta pyynnöstä jokaiselle haluavalle"
 
Eipä paljon lohduta tuo "se on lyhyt aika" sairaalassa.
Kun työkaverit sattu tulemaan yllätysvierailulle, kun meidän ryhmähuoneeseen sai kävellä kuinka iso sakki ja milloin vain, silloin kun olin tuossa yllätystarkastuksessa niin
eipä tee mieli mennä takaisin töihin. Olen vielä miesvaltaisella alalla.
Se show kesti sen pari minuuttia mutta vituttaa kun sovinisti pomo törmäsi paikalle ja näki kaiken.
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 19.01.2006 klo 11:07 vierailija kirjoitti:
Kuka on kieltänyt nykynaista lepäämästä?? Ja miten niin traumaattinen synnytys on tabu? Ja se palkinnosta puhuminen ei ole tyhmää... Kyllä nykyisin puhutaan traumaattisesta synnytyksestä hyvin paljon. Enemmän tabu tuntuu olevan se jos synnytys on mennyt hyvin ja puhummatakaan siitä että olet synnyttänyt ilman kivunlievitystä.

MIkä meillä nykyihmisillä on kun me olemme tällaisia? Mikään ei ole enää luonnollista. Käykää pieni mutka jossain kehitysmaassa ja puhukaa sen jälkeen traumaattisesta synnytyksestä...
No, minä en ainakaan olisi tässä miettimässä traumojani jos eläisin kehitysmaassa. Lääketiede kun tuo muutakin kuin epiduraalin yms. Ilman lääketiedettä sekä minä että vauvani oltaisiin kuoltu, ainakin toinen. Tällä kiitollisuudellako minun on nyt hiljennyttävä. Oltava onnellinen lopputuloksesta?

Oletko todella sitä mieltä, että esim. synnytyksen jälkeisistä vaivoista puhutaan paljon? Virallisesti ja asiallisesti, neuvolassa esimerkiksi? Ei ollut esikoisen aikana 2plussan palstaa käytössä, ei koko nettiä, ei muiden kokemuksia. Ja kyllähän se tuli ihan täytenä yllätyksenä kun aina oli sanottu, että "kipu loppuu kuin seinään."

Ja mikäkö estää lepäämästä. No esimerkiksi kätilö jonka mielestä osastolle olisi pitänyt kävellä heti synnytyksen jälkeen itse. Luultavasti moni näin tekeekin, hyvä tietysti heillä jotka siihen kykenevät.

Puhutaan vaan siitä hyvästäkin synnytyksestä! Ehdottomasti kannatan sitäkin. Ja siitä synnytyksestä ilman kivunlievitystä. Itsekin synnytin ilman kivunlievitystä (en kuitenkaan luonnollisesti, nämäkin voivat olla kaksi ihan eri asiaa). Siinä vaiheessa vaan menee hermo, kun näillä asioilla aletaan "hiljentää". Kun kokemukseen vastataan "sullahan on terve vauva!". Ja turha kenenkään nyt esittää ettei muka tajuaisi mistä on kyse!
 
Jos joku kokee että ei saa puhua hyvin menneestä synnytyksestä niin siihenhän on selvä syy.
Monella ei ole mennyt niin hyvin.
Ajatelkaa, jos joku alkaa puhua esim. autokolarista, sen jälkeisistä vaivoistaan ja epäasiallisesta kohtelusta sairaalassa, jonne tajuttomana hänet kiidätettiiin, niin siihen joku toinen vastaisi että "enpä ole koskaan ollut kolarissa ja minäpä käyn lenkillä joka aamu, on se niin ihanaa kun on terveet jalat ja sairaalassa minä käyn yksityisellä..."

Eli ei ihmeessä kannata silloin alkaa lesottaa omilla hyvillä kokemuksilla jos puhutaan vaikeuksista. Sama koskee synnytystä.
 
mammammaa
\
Alkuperäinen kirjoittaja 19.01.2006 klo 09:57 vierailija kirjoitti:
Mutta silti en koe synnytystäni traumaattiseksi. Miksi se olisi traumaattinen kun sain niin mahtavan palkinnon?
:headwall: :headwall: :headwall: :headwall: :headwall: :headwall:

Niin, että annetaan vaan kätilöiden käyttäytyä miten lystää, komennella ponnistamaan sellaisiin asentoihin miten heille parhaiten sopii ja haukkua synnyttäjät maanrakoon jos sattuu olemaan huono päivä. Eihän siitä mitään traumaa voi jäädä, jos sekä äiti ja lapsi selviävät hengissä...!
 
Täällä taitaa kirjoitella uskovaisia ihmisiä, sillä tuo että "lapsi on palkinto" on uskovaisten yksi slogan, he sanovat hartaina että "lapsi on jumalan lahja" .
Voiko lapsi olla palkinto?
Agnostikkona mielestäni lapsi ei missään nimessä ole palkinto.

Jos kokemuksessa on paljon positiivista, (lapsen saaminen)
ja paljon tai jonkin verran negatiivista (kohtelu, kipu, alistetuksi tuleminen) niin kuka sanoo että positiivisen täytyy korvata kaikki tuo negatiivinen?

Viitsiikö joku täällä minulle nyt vielä väittää, että koska synnytys on niin positiivinen tapahtuma, niin siihen ei kannata panostaa kunnolla varoja ja resursseja, siksi kun se luonnollinen positiivisuus kyllä hyvittää kaikki maalliset töppäykset, toheloinnit ja laiminlyönnit?
Haloo!!!!!
 
Vielä, "nöyryydellä ja kiitollisuudella siitä vähästä", noin sitä on ennenkin maalimoja hallittu. Herätkää, tuohan on vain tapa jymäyttää teitä olemaan nöyriä, että ette osaisi toivoa tai vaatia parempaa.

Uskonto on politiikan vastakohta. Politiikka on tahtomista ja pyrkimystä parempaan. Ja mitä siis uskonto on, miettikää sitä te toisen posken kääntäjät.
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 19.01.2006 klo 09:19 Lila kirjoitti:
Ninniliinalle, ehkä siksi kukaan ammatti-ihminen ei puhunut, jos se mielletään pelotteluksi.
Niinpäniin ;) juurikin siksi. Kuitenkin synnytysvalmennuksessa - ainakin omassani - synnytys käytiin tarkkaan läpi, puhuttiin kivuista yms. Jos joku olisi puhunut synnytyksestä toipumisesta, en sitä olisi sen enempää pelotteluksi kokenut kuin synnytyksestä puhumistakaan.

Ja sinä joka huutelet maalaisjärjen perään: ainakin omalla kohdalla odotusaikana ajatukset oli nimenomaan siinä raskaudessa ja synnytyksessä, ei niinkään synnytyksen jälkeisissä asioissa. En ole varmaan ainut ensisynnyttäjä jolla niin on ollut, vai?

"toipuminen on asenteesta kiinni"
Jos joku olisi näin sanonut kun vielä kuukausi synnytyksen jälkeen vaunulenkit päätty tohon korttelin päähän kotoa, missä piti välillä huiliakin istuen ja sitten hipsiä kotiin, niin päin näköä olisin mojauttanut!!! \|O
Mietteet siitä, että onko kaikki nyt kunnossa, onko tää normaalia yms.yhdistettynä vauvan kanssa valvomisesta johtuvaan väsymykseen ( ja väsymyksestä johtuvaan migreeniin) olivat oikeen omiaan aiheuttamaan minulle ainakin masennusta ja kaikinpuolin ikävän olon.

"mikä estää äitiä lepäämästä"
Tämän luettuani en voi olla miettimättä: mahtaako sinulla olla lapsia ollenkaan? Miten olisi vastauksena tähän kysymykseen: vauva?
Ei kaikki vauvat nukahda heti syötyään ja makailu hereillä äidin vieressä ei välttämättä onnistu, vaan siitä tulee huuto. Kun istua ei voi, on pakko kävellä. Ja niin kauan kun ei ole sellaista ihmistä joka kantaisi ruuan eteen sillon kun haluaa, niin pakko senkin eteen jotain tehdä.
Tätä voisi varmaan jatkaa loputtomiin, mutta eiköhän pointti tullut selväksi

Harvemmin kukaan saa täällä teksteillään minua kiukkuiseksi provosoitua, mutta nyt niin kävi. Onnittelut tästä saavutuksesta ;)
 
Mielenkiintoista, joka kantilta ajateltuna, ei voi muuta sanoa.
Hyvin ymmärrän aiheen aloittajan pointin ja olenkin samoilla linjoilla. Synnytyksistä tulisi jotenkin vaijeta, tai olet jotenkin heikompi/huonompi äiti...myytti tuntuu vaivaavan tätä hyvinvointi yhteiskuntaa.

omaa napaa...
Ensimmäinen synnytys ei pelottanut, kun en tiennyt mitä tulossa oli. Se menikin suht hyvin, kiitos asiansa osaavan ja mukavan kätilön. Toista haettaessa, en pelännyt, koska eka meni ok, mutta...kätilö oli aivan kamala, kivut kamalat ja itse kipushokissa, kun en saanut mitään kivunlievitystä (paitsi ilokaasu, mikä oksetti). Kaikki oli yhtä kaaosta, sen mitä siitä muistan ja päälimmäisenä mielessä on se kamala vähättelevä kätilö, mikä haukkui minut synnyttäjänä ja lopulta jäi ison anteeksipyynnön velkaa, tokaisi vain, että kyllähän tämä vähän yllätti eikä luullut sen näin menevän :( sekös se enää siinä auttoi. Viittä vaille ettei jouduttu kätilön tunailujen vuoksi hätäsektioon.

Nyt sitten pistää tämä kolmas ajattelemaan...entä jos taas tulee kolmas ns. luomusynnytys ja kaikki se kaaos...ja kun tämä on jo kolmas synnytys on muiden ihmisten toteamukset olleet jotta: Kolmas kerta eihän se enää voi pelottaa, sinne vaan, sehän tulee jo kuin itsestään, älä turhaan valita :x

Ja noista kivuista, mulla esimerkkinä kaksi aivan eri tasoista synnytystä, niin avautumisvaihe kuin ponnistusvaihekin olivat ihan eriluokkaa, lähinnä toistensa vastakohdat.
Ei kukaan voi sanoa toisen tuntemista kivuista ja niiden voimakkuuksista. Ei mielestäni tarvitse nykynaisen mikään sissi sentään olla ja kokea kaikkea p..kaa hiljaa ja hammasta purren ja hymyillä jälkeenpäin iloisena, puhumatta asian todellisesta laidasta ollenkaan ja sen vaikutuksita tuoreeseen äitii. Veikkaisin nykyisiä synnytysten jälkeisten masennustenkin osaksi johtuvan siitä, ettei saa puhua ja läpi käydä tarpeeksi synnytystä ja mikä tärkeintä se lepo...se on tyystin unohdettu, heti pitäisi painaa vaan täysillä kun sairaalasta kotiin pääsee, tyyliin matot ulos, pullat uuniin, vieraita kestittävä ja "kynttilä illallisia" sukulaisille.

Suomessa ei tosiaankaan puhuta synnytyksen jälkeisitä kivuista ja paranemisesta. Itseni yllätti toisen synnytyksen jälkeiset supistukset, en edes osannut arvata, kuinka kamalia ne olisivat, kun ekalla ne eivät olleet kivuliaita. Mutta siihenkin tuli onneksi vastaus:Mitäs sitä enää valitat, kun lapsi on jo syntynyt...eli kärsi niin saat kirkkaamman kruunun, niinkö???

Tässä voisin vielä todeta jo niin usein sanotun asian, jotta jos miehet synnyttäisivät, joko kaikki leikattaisiin tai sitten se olisi jo muuten melkein kivutonta ja palvelu varmasti parempaa ja asiantuntevaa.

..nyt poistun rutinoineni kanssa taka vasemmalla...ja en ole katkera, kunhan vaan toin asian muitakin puolia oman navan ympäriltä esiin. ;)
 
:ashamed: Jade, anteeksi tungetteleva kysymys, mutta miten niin kätilön tekemisten vuoksi jouduit lähes hätäsektioon? Ihan vain ammattini puolesta olen kiinostunut kuulemaan erilaisia kokemuksia suoraan synnyttäjiltä.
 
No yritän "pikakertausta"...eli lähdimme sairaalaan heti ekoista supistuksista, kun kohdunsuu oli jo viimesen 1kk reilut 3cm auki ja ekakin tuli suht nopeasti ja matkaa oli kuitenkin n 50klm, oli kehotettu tulemaan heti. Sairaalassa oltiin klo 8.15
Vastaanotto oli ko. kätilöltä seuraavanlainen:" Eihän tää ole vasta kun reilut 4cm auki, tässä menee iltaan asti ja mun vuoro loppuu klo 14.00, että ei tämä tän vuoron aikana tule."
Itse pyysin sitten epiduraalia/spinaalia, kun en sitä ehtinyt ekalla saamaan. (sairaan saapuessa 7cm auki)Kätilö totesi, että katotaan puolen päivän aikoihin sitten sitä kivunlievitystä. Kipu oli jo siinä n. klo 9.00 niin hirvee, ettei pystynyt olemaan ja kätilö totes että lähtekäähän pariksi tunniksi kävelylle, että tämä etenee, muuten ei tule mitään. Ja kielsi mua vaan istumasta ja repi ylös seisomaan ja yritti työntää ovista että edes mentäis kanttiiniin, jos ei ulos lähetä käveleen.
No mä huusin siinä vaiheessa jo niin että käytävät raikas, että hae se pirun lääkäri tänne kattomaan mun tilanne, että metriäkään en kävele!
Kätilö siinä sitten mua haukku, etten kestä kipua ja ei voi paikat aueta noin että tarvii tollai huutaa ja sanopa vielä että onneks lapsi ei ehdi hänen vuorollaan tulla, kun sitä huutoa ei sitten kukaan kestäs.
Viimein kiroilun jälkeen sainkin lääkärin paikalle noin klo 10.00.
Ystävällinen naislääkäri sitten katsoi paikat ja komensi saliin ja vauhdilla, kohdunsuu 9cm auki. Sori, ei taaskaan puudutuksia...

No sitten siitä eteenpäin en mitään enää muistakaan, kun saliin päästiin, korvissa kohis ja supisti tauotta. Enää ei mustakaan tullut äännähdystäkään. Kätilö kävi pari kertaa läpsimässä mua naamalle ja sanoi jotain, että pitää pysyä tajuissaan. (isän kertomaa tuo)
Siinä sitten jossain vaiheessa havahduin, että nyt työnnättää ja rajusti ja sain sanottua, että pakko ponnistaa, nyt!
Kätilö edelleenkin totes, että ei vielä, pidätä, odotetaan vaan että on kunnolla auki ja lähti viereiseen huoneeseen. Siinä vaiheessa tuntu että mä räjahdän jos vielä pidätän ja isä lähtikin käytävälle kätilön perrään juosten.
Kätilö sitten sieltä tuli ja sanoi että katsotaanpas nyt tilanne. No yllätys että oli 10cm auki ja saisi ponnistaa, mutta sitten ei enää tullutkaan supistuksia.
Vauvalla sydänäänet alkoi laskemaan, samoin mun verenpaine. Kätilö sitten paineli hätä kelloja ja soitti leikkaussaliin, että täältä tullan nyt ja heti. Sängynlaidat ylös ja punkka kohti ovea. Kätilöitä juos edestakasin ja tilanne oli kaoottinen ja sekava, kunnes lääkäri ryntäsi huoneeseen ja vilkaisi monitorit ja sydänäänet oli siinä vaiheessa hävinnyt.
Jotkut piikit/ampullit se otti ja löi ne mun kumpaankin reiteen ja sillä sekunnilla tuli yksi iso supistus ja vauva pullahti ulos, joskin ihan sinisenä eikä itkenyt. Sitten sitä jo vietiin vauhdilla johonkin ja multa lähti taju hetkeksi. Syntymä aika siis klo:10.45 Siitä voi päätellä kuinka nopeasti kaikki kävi.
Kun siitä mua sitten osastolle oltiin viemässä, sanoi ko. kätilö ainoastaan, että vähän yllätti hänet, kun se menikin noin nopeasti. Johon totesin, että olisikohan ollut järkevää kuunneella äitiä/synnyttäjää. Mitään anteeksi pyyntöjä ei tullut, ainoa kommentti edes sinne päin oli, että mun vuoro loppuu sitten kahdelta ja jos jäi jotain mistä haluaa keskustella niin voi tulla siitä sitten puhumaan. No enpä enää jaksanut sen pyörityksen jälkeen.
Vauva kuitenkin voi sitten jo ihan hyvin.

Neuvolassa sitten myöhemmin luki neuvolatäti sen synnytyskertomuksen ja oli myös sitä mieltä että siitä pitäisi pyytää jonkun näköinen vastine tapahtumalle. No täti laittoi paperit menemään, mutta yhteenveto oli tyyliin, ei kukaan kuollut joten ei virheitäkään ole tapahtunut.
 
JADELLE :hug:

ihan kylmät väreet meni, kun luki sun juttua!! nopea oli minunkin synnytys mutta kiitos kätilön, kaikki sujui hyvin.
koen olevani melko vahva ihminen, mutta kyllä tuo minua jäisi vaivaamaan niin paljon että hakeutuisin juttelemaan ammattilaisen kanssa.

tsemppiä kaikille synnytystä odottaville, toivottavasti ette joudu kokemaan samaa kuin mammammaa ja jade.

:hug:
 
Onneksi ensimmäinen synnytykseni sujui asiantuntevan ja tosi synpaattisen kätilön kanssa ihan mukavasti, veikka en silloinkaan saanut kivunlievitystä, mutta siitä on ihan mukavat fiilikset kuitenkin.
Eikä tämä toinenkaan ole vaivannut muuta kun silloin tietysti heti tapahtuman jälkeen, (noin puoli vuotta)mutta nyt kun itsellä la on jo ohi (rv41+2) niin on tullut nyt viimeisen kk ajan mietittyä tuota edellistä synnytystä ja sen kulkua...mutta toivottavasti tämä kolmas olisi taas mukava kokemus, jos niin voi sanoa :)
 
mammammaa
:hug: Nuo tuollaiset kätilöt ovat kyllä ehdottomasti väärällä alalla! Paremmin sopis joku homma, missä vastassa olis kone, joka sammutetaan ennekuin leimataan kellokortilla ittensä ulos...
 


Ja luuletteko te tietämättömät että leikkauksesta toipuminen on helpompaa? Kysykää joltain sellaiselta, joka on kokenut molemmat tavat synnyttää. Vai onko kyseessä ilmiö: minun täytyy itse saada päättää omasta synnytyksestäni. Sen täytyy olla hallittua ja suunniteltua. Ystävät rakkaat, ei se ole eikä tule olemaan. Asennetta, naiset!

Kun näitä juttuja täällä lukee niin ei tiedä välillä pitäiskö itkeä vai nauraa. Tosiaankin synnytyksestä tunnutaan ajattelevan että se on joku ennalta suunniteltava, käsikirjoituksen mukaan menevä tapahtuma. Sitten kun joku menee toisin kuin on ajateltu, pitää löytää joku syyllinen. Kaikkihan me tänne maailmaan on synnytty, enemmän tai vähemmän "oikealla" tavalla!
Kun sain tietää että tulen synnyttämään lapseni sektiolla, (kolmen alatiesynnytyksen jälkeen) olin asiasta oikeastaan aika hyvilläni. Kuvittelin pääseväni tällä kertaa vähän helpommalla. Toisin kävi.
Kolmeen päivään synnytyksestä en päässyt sängystä ylös, maha paisui paisumistaan ja olin tosi huonovointinen. Lopulta päädyttiin avaamaan vatsa uudelleen. Ohutsuoleen oli leikattu reikä! Siitä alkoi kahden viikon pituinen makaaminen teholla ja leikkauksia päivittäin. Kun sitten viimein pääsin vuodeosastolle ja sain tavata vauvojani, ne tuntuivat vain putkahtaneen jostain, täysin vierailta! Kotiin pääsin kun vauvat olivat jo 1.5kk. Olin edelleen tosi kipeä, toisten avun varassa jopa pesujen suhteen, äidin vaistot tipotiessään. En reagoinut öisin edes vauvojen itkuun.Raskas on tämä vuosi ollut, mikään ei mennyt tavallisen kaavan mukaan. Itketty on menetettyä vauva-aikaa, epäonnistunutta imetystä, kaikkea. Mutta paljon on vielä edessä näiden pienten kanssa, kaikkea ihanaa. Eikös se lapsi ole kuitenkin se tärkein, ei se miten hän syntyy.
 
^anteeksi vaan jos täällä keskustellaan asiasta, mistä ei ilmeisesti saisi :x
Ja paras ystäväni on saanut kolme lastaan sektiolla, kaksi ensimmäistä ei ollut suunniteltua, mutta kolmas oli.Olen siis nähnyt erilaiset toipumiset ja niiden vaikeudet esim. tyrät, tulehtuneen haavan, vuotavan haavan ym.
Myös toinen tuttavani on saanut kolme lasta sektiolla ja en tiettävästi ole sanonut missään vaiheessa sektiota ja siitä parantumista kivuttomaksi tai helpoksi???
Tosin sanoin, ettei kukaan voi verrata tai arvostella toisten tuntemuksia tai kipuja...mutta syvä kumarrus vaan sinulle, joka olet tietysti kokenut pahimmat kivut ja pahimman synnytyksen ym ym mieluusti sen tittelin sinulle suon, sillä siitähän täällä ei kilpailla, vaan mielestäni keskustellaan asiallisesti jokaisen omista kokemuksista ja tuntemuksista.
Mikä on yhdelle kauheaa voi olla toiselle helpompaa ;)
 

Yhteistyössä