mietitkö koskaan kuolemaa tai siis sitä miten elämä voikin loppua ihan yhtäkkiä

[äiti 40plusplus]

loppukesä on aikaa jolloin tulee aina ajateltua että yksi kesä taas eletty. jotenkin ajanlaskuni kulkee kesien mukaan ja joskus ajattelen, että entäs jos eläisin maassa missä olisi aina kesä,niin huomaisiko sitä ajankulua.
Mutta oikeasti joskus tulee mieleen montako kesää jo takana ja montakohan lienee edessä.
ei mitään keski-iän kriisiä tai mikä tämä ikä lieneekin, aika kauan minä näin olen mietitnyt enkä suinkaan negatiivisessa mielessä vaan iloiten jokaisesta kesästä niinkuin aina kaikesta uudesta ja eletystä.
Mutta vuosi sitten eletyn kesän ja tämän kuluneen kesän väliin on mahtunut kaikenlaista joka on pysäyttänyt ajattelemaan että montako kesää onkaan jäljellä (ja syksyjä ja talvia ja taas uusia keväitä ja kesiä ) kun on nähnyt että elämä on rajallista eikä kukaan voi tietää milloin kutsu käy jättää tämä elämä. lienenkö tullut ikään jolloin ihminen voi kuolla sairaskohtaukseen todennäköisemmin kuin parikymppinen, mutta taas joku parikymppinenkin voi joutua onnettomuuteen vaikka.
sitä miettii noita läheisiä jotka on joutuneet lähtemään aikaisemmin "kuin piti" tai ainakin se näin ulkopuoliselta siltä on tuntunut, mutta sitähän ei kukaan tiedä miten valmis kukin on kuitenkin ollut. Raavas mieskin parhaissa vuosissaan.... joka kuitenkin kaiken sen maallisen elämän lisäksi jollakin tapaa hengellistäkin mietti, joskus sen ihan vaan jo opiskeluaikaan kaljatuopin ääressäkin totesi... Itsekin aina noita asioita silloin tällöin miettii ja varsinkin silloin kun jonkun maallinen vaellus ihan yhtäkkiä loppuu.

 

[mutzi81]

Kyllä mä mietin useinkin, varsinkin just jos joku nuori kuolee yhtäkkiä.
Ykskin ilta puhuin miehelle sohvalla että jos minä jostain syystä kuolen tulevaan sektioon niin huolehtii sit lapsista ja kaikesta..oli vähän hämillään. Mut mä oon sellanen että pakko sanoa jos jotain tollasta miettii, että ei sit jää sanomatta.

 

[sinihammas]

Yritän olla ajattelematta, koska kuolema ahdistaa minua hirveästi.

Tosin ajattelen väkisinkin, koska isä on hiipumassa pois. Noh, ainakin on aikaa varautua kun ei lähde yllättäen. Ikään kuin se lohduttaisi.

 

[Viblsp]

Tulee sitä mietittyä usein. Mutten osaa positiivisesti miettiä, vaan ahdistaa. Toivon vain, että kuolen vanhana ja että silloin olen hyväksynyt väistämättömän.

 

[Non compos mentis]

Olen miettinyt. Eipä siinä minua sureta kuin jälkeenjäävät ja mahdollinen fyysinen tuska ennen kuolemaa. Toivon, että saan elää siihen asti, että tyttäreni ovat täysi-ikäisiä. Heidän joutuminen isilleen olisi katastrofaalista heidän elämänsä suhteen. En haluaisi vielä kuolla, mutta eihän sitten kuolleena osaa murehtia mitään.

 

[sinihammas]

Tulee sitä mietittyä usein. Mutten osaa positiivisesti miettiä, vaan ahdistaa. Toivon vain, että kuolen vanhana ja että silloin olen hyväksynyt väistämättömän.

Juuri näin.

10-vuotiaana ajattelin, että ennen vanhuuttani keksitään joku ikuisen elämän pilleri. Tiesin huijaavani itseäni, mutta oli pakko, koska muuten ajattelin kuolemaa aamusta iltaan.

Nykyään vain toivon, että ikääntyminen tekee tehtävänsä ja kun aikani koittaa olen valmis ilman suurempaa angstausta.

 

[vieras]

Ikävä kyllä. Varsinkin kun alle 50v äitini menehtyi aivan yllättäen keuhkoveritulppaan alle vuosi sitten. Paljon jäi sanoja sanomatta, mutta nyt on myöhäistä.

"Mennyt ei palaa, tulevasta ei vielä tiedä, joten ELÄ TÄTÄ PÄIVÄÄ" on mottoni nykyään.

 

[surusilmä]

elä elämäs hymyillen hymyile läpi kyynelten.'
Kyllä tulee mietittyä varsinkin kun parin vuoden sisällä on menehtynyt läheisiä/tuttuja.
muistan kiittää jokaisesta päivästä ja myös siitä että järki pelaa ja jalat kantaa

 

[Minerva McGarmiwa]

Kyllähän sitä joskus miettii, varsinki ku just yks tuttu 35v mies kuoli nukkuessaan. Ilmeisesti sepelvaltimon tukkeuma tms

 

[No]

Olen kyllä tietoinen siitä, että elämä voi päättyä koska tahansa. En vaan uskalla sitä ajatella koska mies tekee paljon reissuja ja mua alkaa pelottaa et ajaa kolarin tai jotain. En halua että kukaan läheinen kuolee koskaan

 

[äiti 40plusplus]

aina välillä tulee mieleen mummoni opetus siitä että koskaan ei pidä mennä riidoissa nukkumaan, jotta ei jää selvittämättömiä asioita jos ei herääkään. Ja sen olen oppinut että paras elää tätä päivää "kuin viimeistä" eli elää se itselleen ja läheisilleen parhaalla tavalla, tehdä monia asioita nyt eikä vasta huomenna. tuo asia tuli itselle eteen kun perheessä oli pahemmankin pelko muutama vuosi sitten ja elettiin päivästä seuraavaan tai seuraavaan viikkoon ja tehtiin kaikenlaista pientä kivaa jotta ei mietitty vaan nautittiiin toistemme seurasta parhaalla mahdollisella tavalla.
ja kun on lapsiakin lähipiirissä lähtenyt niin sen siitä olen oppinut että joka aamu pitäisi kiittää kun herää uuteen aamuun ja illalla kiittää taas yhdestä eletystä päivästä jonka on saanut läheistensä kanssa olla.
mutta nyt itselle ja läheisille ruokaa hankkimaan eli töihin

 

[IhanaValo]

Joo, tulee sitä välillä mietittyä.. Joskus suren jo valmiiksi läheisiäni, vanhempia ja mummoa..välillä taas pelkään miehen puolesta ja lapsien..joskus taas mietin millon itselle aika koittaa, tietty toivon että vasta vanhana ja saisin nähdä lapsien kasvavan ja saavan omia lapsia sit joskus..