Mietitkö joskus että mitä tapahtuu kun sinä itse tai joku läheisesi kuolee?

[ahdistaa]

Noista kuolonkolari-ketjuista heräsi tällaisia mietteitä.Mua ahdistaa hirveästi kun mietin että vanhempani joku kaunis päivä kuolevat.Ei sillä että ajankohtaista olisi,vaan se pelkkä ajatus siitä että heitä ei joku päivä enää ole.Rintaa puristaa ja pala on kurkussa.Omaa kuolemaani mietin,että jos nyt jonain yönä saisin esim sairaskohtauksen ja kuolisin sänkyyni,lapseni joutuisi varmasti päivän tai kaksi olemaan ruumiini kanssa tässä asunnossa ennenkuin jollakin alkaisi hälytyskellot soimaan että kaikki ei ole kunnossa.Ja minne lapseni sen jälkeen joutuisi?
Sitä en edes uskalla ajatella mitä se olisi jos joutuisi lapsensa hautaamaan. :`(
Olenkohan ihan hullu kun mietin tällaista?

 

[älä huoli]

se on luonnollista, minäkin joskus hätäilen

 

[sipsi]

En, en halua ajatella etukäteen esim. lapsen kohdalla asiaa. Jos niin käy, suren itseni kuoliaaksi Mutta nyt on kaikki hyvin, en halua ajatella etukäteen.

Entisen työn perusteella kyllä tiedän, liiankin hyvin, miten särkyvää elo ja onni voi olla

 

[Chala]

Tottakai sitä välillä miettii. Tiedän että on enemmän kuin todennäköistä että joku mun tai miehen vanhemmista kuolee 10v sisään, isäni hautasin jo 4v sitten. Sitä on jotenkin tullut niin kyyniseksi ajan saatossa ja karuja kohtaloja kokeneena ja läheltä nähneenä, että vain omien lasten menetys on sellainen ajatus joka todella pistää itkemään ja ahdistaa ihan suunnattomasti jos sille antaa valtaa.

Ei voi kuin yrittää nauttia niistä hetkistä mitkä saa koska fakta on ettei koskaan voi tietää mikä on viimeinen. Mutta yritän olla turhaan murehtimatta etukäteen, se kun ei mitään muuta.

 

[älä huoli]

nauttikaa joka päivä kaikesta siitä mistä pystytte

 

[v]

Multa jo kuollut läheisiä, joten mitä sitä enään miettimään. Kaikki kuolee aikanaan.

 

[PsychoKiller]

Minä sinkkuna ja lapsettomana mietin joskus, että kuinka kauan menisi, jos nyt tähän delaisin, ennen kuin asia huomattaisiin.

 

[Madicken04]

En mieti. Yhden läheisen olen haudannut, hänet aivan liian nuorella iällä ja sen helvetin läpikäyminen ja muiston kulkeminen mukana varmaan lopun ikääni riittää tuolta alalta. En jaksa ruveta kuvittelemaan enempää tuollaisia asioita.

 

[Tanja]

En todellakaan jaksa moista miettiä - mitä se edes hyödyttäisi - vaan elän tässä ja nyt perheeni kanssa. Lapseni ja mieheni tarvitsevat tervejärkisen äidin sekä kumppanin elämään tätä päivää eikä suinkaan ihmistä, joka murehtii tuntematonta.

Keskity elämään :flower:.

 

[Ultramariini]

Mietin. Ja huomaan tekeväni sellaista luopumistyötä äidistäni, vaikka tiedänkin isäni haudanneena, että itse surutyötä ei voi ennalta tehdä, mutta sellaista hiljaista sisäistä valmistautumista väistämättömään. Ei äitini ole kuolemansairas, mutta vanha ja väsymys, sellainen pitkän elämänväsymus ja vanhuus on hyvin vahvasti läsnä.
Mietin joskus, miten lasteni käy, jos kuolen. Jos mieheni on elossa, uskon heidän selviävän.
Ja sitä, että jos mieheni kuolee, miten selväisin arjesta ja elämästä. Luhistuisinko, vai pysyisinkö henkisesti kasassa. Oletan, että silloin olisi pakko pysyä. Sitä pohdin eniten, että lasteni elämään jäisi valtava isän mentävä aukko, jota en koskaan pystyisi täyttämään.

 

[Vierasmä]

Mun vanhemmat on päälle 7-kymppisiä, voivat hyvinkin elää vielä vaikka parikymmentä vuotta, jos ei ylikin. Mutta varsinkin äiti puhuu usein, että "saa nähä, ollaanko elossa vielä sillon ja sillon".

Mutta kyllä mä silloin tällöin mietin, että miten se toinen, joka jää jäljelle toisen kuoleman jälkeen, selviää. Kun ovat olleet yhdessä lähes koko elämänsä. No joo, vain viiskytä vuotta, mutta kuitenki...

Ja mäkin mietin välillä, niin kuin ap:kin, että jos jonain yönä kuolenkin johonkin sairauskohtaukseen, niin ihan kamala ajatella, että lapset joutus kokemaan sen noin. Nyt ne on jo sen verran isoja (6 ja 8), että älyäisivät soittaa jonnein. Mutta olen miettinyt tätä jo niitten vauvaiästä lähtien.
Ja olisin säästynyt monelta murheelta, ku en olisi moisia miettinyt.
Mutta minkäs sille enää voi.

 

[Yainaba]

Mä olen haudannut jo yhden lapseni isän joten tiedän mitä kuolema on kun se osuu liian lähelle. Muitakin läheisiä on mennyt. Jollain tavalla mä olen sen hyväksynyt että meidän jokaisen aika tulee joskus, mutta mä olen myös oppinut että jokainen hetki pitää elää kuin se olisi viimeinen. Ainakin mä opin nauttimaan monesta sellaisesta asiasta mistä en osais nauttia ilman näitä kokemuksia ja ymmärtämisiä.

 

[Kylmä ämmä]

Olen miettinyt.Joskus jopa pyörinyt sängyssä saamatta unta ja itkenyt kun jostain syystä olen alkanut kuvittelemaan kaikenlaisia kauheuksia. :/ Lapsen saaminen on minut herkistänyt tämmösille asioille,ei näitä tullut mieleenkään parikymppisenä lapsettomana murehtia.Vaikka ei pitäisi kyllä nytkään etukäteen miettiä.

 

[riiviöiden äiti]

Kyllä joskus mietin hetken ja sitten taas koitan nauttia siitä mitä minulla on.
Isän ja veljen olen jo haudannut , tiedän että lyö jalat alta mutta hengissä pysyy (silloinkin kun ei haluaisi ). Työssäni kohtaan usein vanhempia silloin kun he menettävät lapsensa ja tiedän että hekin pysyvät hengissä, niin minäkin pysyisin kun ei olisi vaihtoehtoja. Mutta lapsen kuolema on ainoa mitä oikeasti pelkään enään.

 

[valitettavasti..]

tulee kyllä mietittyä ja ahdistus on suuri!

 

[sipsi]

Tarkennan vielä, että omaa kuolemaa en pelkää. Surisin sitä, että lapsi joutuisi kasvamaan ilman minua, kun ei sisaruksiakaan hänellä ole. Mutta itse kuolemaa en pelkää. Korkeintaan kipua, jos siihen sitä liittyisi...