Mietin tässä tulevaa synnytystä ja toivoisin asiallisia kertomuksia miten sinulla on

[tokan odottaja]

synnytys edennyt, kun olet siirtynyt avautumisvaiheesta ponnistusvaiheeseen?

Se vain kauhistutti, että jos tässä päädytään alatiesynnytykseen ja kerta eka syntyi sektiolla, niin ponnistusvaihe voi pahimmillaan kestää 1,5 - 2 tuntia. Miten noin pitkä aika?? Miten jaksaa ne tuskat??

Kätilökin sanoi, että ensin ponnistusvaihe alkaa "ähkäisystä" eli vauvan pää painaa peräsuolta ja sitten tulee synnyttäjälle ns. kakkahädän tunne, mikä aiheuttaa tuon ähkäisy-äänen äidillä. Sitten kun vauva laskeutuu synnytyskanavaan, vauva tekee ns. hissiliikettä eli 2 alas ja 1 takaisin ylös. Kun pää on tulossa esille, äidin välilihaa tuetaan lämpöpusseilla repeytymisen ehkäisemiseksi ja lisäksi pitää rauhallisesti tuossa vaiheessa jatkaa ponnistamista ennenkuin pää on syntynyt. Tuokin nyt tarkemmin ajateltuna hirvittää miten voi kovissa tuskissa koettaa rauhallisesti ponnistaa eikä ponnistaa niin rajusti kuin olisi kakalla, että saisi kivun aiheuttajan ulos mahd. pian.

Viime yönä oikein näin tuskallisen unen mahd. synnytyksestä ja kyllä tuli sellainen paniikki, kun siitä heräsin. Että pitäisikö kuitenkin tulevassa synnytyspelkokeskustelussa lääkärin kanssa keskustella, että jospa tämä kuitenkin syntyisi suunnitellulla sektiolla?? Vaikka kätilön kanssa käydyn keskustelun jälkeen mieliala oli itsellä suht' rauhallinen, niin ei se enää siltä tunnu.

Vaikka ei tiedäkään vielä, että tuleeko tästä yhtä iso, kuin ekasta, niin varmuuden vuoksi. Miehellekin tästä koko-asiasta juttelin ja hän sanoi, että kyllä tästä toisestakin tulee yhtä iso, kuin ekastakin. Hän ei ole ollenkaan alatiesynnytyksen kannalla.

 

[huoooh]

Lapselle parempi syntyä alateitse, ajattele lastasi äläkä itseäsi. Alatiesynnytys on piece of cake verrattuna sektioon, eli isoon turhaan leikkaukseen!

 

["vieras"]

Oma kokemus on se, että parempi kun ei turhia mieti. Tilanne on se mikä se on ja se etenee miten etenee. Etukäteen ei asialle voi mitään tehdä ja h-hetkellä on paikalla onneksi ammattilaisia tekemässä järkeviä päätöksiä.

Kipu on kovaa, mutta kyllä senkin kestää. Ja voihan olla, ettei sun tilanteessa synnytys edes kestä kauaa. Sitä(kään) et voi etukäteen tietää.

 

[Näin juuri]

Ihan turhaa etukäteen miettiä ja murehtia, ottaa vastaan se mitä tulee. Mulla kesti ekalla kerralla ponnistusvaihe puoli tuntia, eikä se jäänyt mieleen mitenkään kauheana kokemuksena. Pahin vaihe on se kun vauvan pää syntyy ja se kestää vain hetken.

 

["vieras"]

Mulla oli ekassa synnytyksessä ponnistusvaihe oli vajaat 2 tuntia, en tuntenut mitään kipua (enkä ponnistuksen tarvetta) kiitos epiduraalin + spinaalin. Katsoin käyriltä milloin tulee supistus ja pitää ponnistaa, koska en tuntenut mitään tarvetta. Vauva oli 4,2-kiloinen ja autettiin imukupilla ulos. Epparin leikkaamista en tuntenut, olin vain helpottunut että vihdoin se vauva otetaan pois. Ponnistusvaihe oli "helpoin" asia synnytyksessä, mitä nyt voimat oli loppu enkä jaksanut ponnistaa vauvaa loppuun asti ulos.

Tokassa synnyksessä ponnisvaihe kesti pari minuuttia. En tuntenut mitään järkyttävän kovaa ponnistuksen tarvetta, pientä painetta vain, eikä tullut mitään ihmeen "ähkäisyä" (en koskaan kuullutkaan että se olisi joku synnytyksen osa?). Se tosiaan tuntui siltä että olisi kakkahätä, mutta ei niin kova että vessaan olisi kiire Mulla oli spinaalipuudutus ja tällä kertaa tunto ja ponnistuksen tarpeen tunteminen ei mennyt pois kuten epiduraalilla, ja ponnistusvaiheessa tuntui vähän jotain kivun tapaista, mutta se ei ollut mitenkään kamalaa tai sietämätöntä. Tuntui hassulta kun vauva syntyi.

Mun mielestä avautumisvaihe on ollut ihan kamala molemmilla kerroilla (21h ja 5h), mutta ponnistusvaihe ei ollenkaan. Sillon kun en ollut vielä saanut lasta, kuvittelin että se vauvan ulos puskeminen on ihan kamalaa ja kivulian osa synnytyksessä, mutta ei ollut ainakaan mun kohdalla

 

[---]

Itsekin mietin etukäteen samoja asioita. Oma kokemukseni synnytyksessä oli, että keho tietää miten ponnistetaan, sen kun vain peesailee mukana. Se voima ponnistukseen tulee aivan omasta tahdosta riippumatta. En myöskään muista ponnistusvaiheen sattuneen yhtään, repeämisen muutamaa sekuntia lukuun ottamatta. Näin siis ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, ponnistusvaiheen kestoksi kirjattu 45 min.

Minulla esikoinen 4400 g, pipo komeat 39,5, ja vielä käsi poskella. Nyt menossa kakkosta synnyttämään, eikä pelota yhtään ainakaan vielä. Toivon kyllä, että vauva pitää kätensä alhaalla tällä kertaa.

 

["PollyAnna"]

Mulla epiduraali vei kivut pois, jäi vaan se "kakkahätäfiilis", ja se nyt ei ollut pahempaa kuin normi vessähätä-olo.
Ja siinä ponnistusvaiheessa tietää jo, että kohta tää on ohi, mä saan mun vauvan syliin, näen minkänäköinen se on jne. Ite tein niin et en aatellut MITÄÄN MUUTA kun, että NYT PONNISTAT. Kesti 8min, tuntui minuutilta. Se ei oikeasti ole semmosta huutoa, kirkumista ja verien lentämistä mitä synnytyssarjoissa(tai sit mä oon tosi löysä ).

 

[Näin juuri]

Ihan turhaa etukäteen miettiä ja murehtia, ottaa vastaan se mitä tulee. Mulla kesti ekalla kerralla ponnistusvaihe puoli tuntia, eikä se jäänyt mieleen mitenkään kauheana kokemuksena. Pahin vaihe on se kun vauvan pää syntyy ja se kestää vain hetken.

Unohtui vielä, että ekasta sain kaksi kertaa kohdunkaulan puudutuksen, kolmesta seuraavasta en mitään ja silti kokemukset ponnistusvaiheesta ovat hyviä.

 

["äiti88"]

Kaikki on erilaisia synnyttäjiä, mutta esikoisen kun synnytin niin ei mulla oo hajuakaan siitä mitä se kätilö siellä alakerrassa hääri, puhumattakaan että olisin jotain pientä kakkapökälettä huomannut ei siis mitään havaintoa paskoinko vai en, enkä ees välitä. Mä ainakin olin ihan omissa sfääreissä niiden kipujen (+ ilokaasujen) kanssa, mutta en tarkoita pahalla tavalla. Tavallaan siinä tilanteessa ei enään edes välitä ja ajattele kipua, kun sen lapsen haluaa vaan ulos. Vaikka sattui niin mähän uhoin että seuraavalla ponnistan mukulan ulos vaikka perse repeis ja kuolisin siihen paikkaan. Mulla ei ollut mitään puudutteita. Ja en nyt kuollettavasti edes revennyt enkä kuollut siihen paikkaan

Ja ponnistusvaihe kesti yli tunnin, mutta ei mulla ollut mitään ajantajua, jälkeenpäin mulle ois voitu hyvin sanoa että kesti 15 minuuttia enkä olis yhtään osannut kyseenalaistaa. Ei siinä kelloa katota.

Mulle ei jäänyt mitään traumoja synnytyksestä, hyvillä mielin meen seuraavaan. Ja olen kuitenkin hyvin häveliäs, herkkä ja stressaava ihminen, mutta pakko se on todeta että luonto hoitaa kyllä yleensä hyvin tämän synnytyspuolen, vaikka sitä etukäteen ressaakin kaikenlaista. Muthei, synnyttämään meidät on luotu.

 

[Samat ajatukset]

Mietin vähän samoja asioita samasta syystä kuin sinä. Kakkosta odotan viikolla 39 nyt ja jänskättää edellisen kiireellisen sektion jälkeen alatiesynnytys. Tai eihän sitä tiedä tuleeko taas yllätyksenä leikkaus, mutta siis näillä näkymin alateitse. Viimeksi yritin ponnistaa 1,5 tuntia ja vauva ei ollut laskeutunut eikä vaan tullut ulos ja sydänäänet alkoi olla sellaiset vauvalla, että päättivät leikata. Ponnistelu ei tuntunut oikein miltään, ne supistukset siinä kyllä, kun epiduraalin vaikutus oli jo mennyt. Minä yritän ajatella myös niin kuin tuo yksi vastaajista, että kohta se vauva tulee, sitten kun h-hetki on käsillä. Tilanteen mukaan vaan. Tsemppiä!!

 

["vieras"]

[QUOTE="PollyAnna";28181279]Mulla epiduraali vei kivut pois, jäi vaan se "kakkahätäfiilis", ja se nyt ei ollut pahempaa kuin normi vessähätä-olo.
Ja siinä ponnistusvaiheessa tietää jo, että kohta tää on ohi, mä saan mun vauvan syliin, näen minkänäköinen se on jne. Ite tein niin et en aatellut MITÄÄN MUUTA kun, että NYT PONNISTAT. Kesti 8min, tuntui minuutilta. Se ei oikeasti ole semmosta huutoa, kirkumista ja verien lentämistä mitä synnytyssarjoissa(tai sit mä oon tosi löysä ).[/QUOTE]

Mulla ainakin oli suoraa huutoa ja kiroilua Jälkeenpäin vähän nolottaa, mutta minkäs teet

 

["hymy"]

Mulla ponnistusvaiheet kestäneet 11 min ja 5 min. (2 raskautta).

Sukista kii ja ajatuksen kanssa, suunta ei sinne mistä se kakka vaan sinne mistä sen lapsen kuuluu syntyä. Lapskaan ei oo pöllyssä heti syntymästään alkaen.

Positiiviset kokemukset olivat.

 

["vieras"]

Mä ponnistin kuopusta melkein 2 tuntia, seisaaltani ihan täysillä koko ajan. Rankkaahan se oli, mutta meni loppujen lopuksi aika äkkiä mun mielestä. Vauva painoi yli 4 kg muttei tullut kun pari tikkiä, vaikka pienen epparin joutuivat tekemään. Varmaan sairaalakohtaista tuo välilihan tukeminen lämpöpusseilla, ei mulle ainakaan ole sellaista tehty. Avautumisvaihe se kamalampi oli, se kestikin 8 tuntia, joten tuo ponnistusvaihe on ihan iisi.

 

[astrolabe]

Esikoisen ponnistusvaihe oli pitkittynyt ja vaikea lyhyen napanuoran tähden, mutta siinä silti meni "vain" 30 minuuttia. Mitään erityisiä tuskia en siinä tuntenut, lähinnä voimat alkoivat loppua, kun ponnistukset eivät edistäneet syntymää, koska napanuora ei antanut myöten lapsen mahtua ulos. Kuopus tuli 2 minuutissa, vaikka napanuora aiheutti jälleen vaikeuksia.

 

[Sintti -79 harmaana]

Itse synnytin puolitoista viikkoa sitten, tapahtuma on siis hyvin tuoreessa muistissa Mulla ponnistusvaihe kesti 50 minuuttia (esikoisen synnytys) ja menin omasta tahdostani ilman mitään puudutteita. Silti ponnistaminen ei sattunut juuri lainkaan, lukuun ottamatta ihan loppua eli sitä vaihetta kun pää ja hartiat tulivat ulos. Se teki kyllä hyvin kipeää, myönnetään, mutta vain hetken aikaa. Ponnistusvaiheessa pahinta oli se, kun se pelotti niin kamalasti, mutta hyvinhän siitä selvittiin ja näin jälkeenpäin ajatellen ei ollut mikään paha rasti ollenkaan. Pelkäsin ennakkoon repeämistä ja komplikaatioita, mutta jälkimmäisiä ei osunut kohdalle ja repeämätkin olivat hyvin pieniä ja pinnallisia (kolme 1. asteen repeämää, kaikki ulkopuolella). Hyvin voisin mennä synnyttämään uudestaan, ja ilman puudutteita.

 

[Sintti -79 harmaana]

Itse synnytin puolitoista viikkoa sitten, tapahtuma on siis hyvin tuoreessa muistissa Mulla ponnistusvaihe kesti 50 minuuttia (esikoisen synnytys) ja menin omasta tahdostani ilman mitään puudutteita. Silti ponnistaminen ei sattunut juuri lainkaan, lukuun ottamatta ihan loppua eli sitä vaihetta kun pää ja hartiat tulivat ulos. Se teki kyllä hyvin kipeää, myönnetään, mutta vain hetken aikaa. Ponnistusvaiheessa pahinta oli se, kun se pelotti niin kamalasti, mutta hyvinhän siitä selvittiin ja näin jälkeenpäin ajatellen ei ollut mikään paha rasti ollenkaan. Pelkäsin ennakkoon repeämistä ja komplikaatioita, mutta jälkimmäisiä ei osunut kohdalle ja repeämätkin olivat hyvin pieniä ja pinnallisia (kolme 1. asteen repeämää, kaikki ulkopuolella). Hyvin voisin mennä synnyttämään uudestaan, ja ilman puudutteita.

Lisättäköön vielä, että mullakin katosi ajantaju ihan kokonaan, ja olin yllättynyt kun kuulin että ponnistusvaihe oli kestänyt noinkin pitkään.

 

[MsGodDammit]

Itse esikoista synnyttäessä pelkäsin kanssa eniten tuota ponnistusvaihetta, mutta kiitos epiduraalin se ei todellakaan ollut kivuliain osa synnytyksestä, ensin ponnistin kyljelläni 10min vauvaa alemmas ja tosissani puskin lasta pihalle toiset 10min, yhden tikin sain enkä traumoja lainkaan Päin vastoin, se helpotus jonka se ponnistaminen toi oli upeaa niiden avautumiskipujen jälkeen, puhumattakaan siitä kun vauva pihalle "molskahti"! Toista lasta pihalle ponnistaessa alkoi spinaalin vaikutus jo hiipua, mutta eipä tuo vaihe siltikään ollut epämiellyttävää pahempaa ja kestikin kokonaiset 7min. Kolmatta olen pian (toivottavasti ainakin ) menossa synnyttämään ja todellakin toivon että alateitse tämäkin tulisi, toipuminen on niiiin paljon nopeampaa kuin leikatuilla ystävilläni.
Se synnyttäminen voikin siis olla yllättävänkin "helppoa", joten sinne vaan avoimin mielin Kuuntelet kätilöä ja kehoasi niin hyvä tulee!

 

["jossu"]

minulla useampi synnytys, ponnistusvaihe eka synnytyksessä ollut vajaa 10min, seuraavissa ihan pari minuuttia. jäänyt hyvänä mieleen nuo ponnistusvaiheeet, kun ollut joka kerta puudutus päällä. se, kun lapsella on ollut pää esillä ja on pitänyt imeä nenä ja nielu (vihreän lapsiveden takia) ja lopettaa ponnistaminen hetkeksi siihen, on ollut hankalin vaihe. mutta sekin on ollut ihan nopea toimenpide aina.

 

["heivaan"]

Mulla oli ekasta 1,5 h ponnistusvaihe, eikä se edes sattunu mitenkään hirveesti. Rankkaa vaan. Tokasta sitten oli 9 min

 

["joo"]

Ponnistus oli paras osa synnytystä. Kummallakin kerralla.

 

[mimmilehmä]

olen synnyttänyt alateitse kaksi lasta epituraalin voimalla.ekassa epituraali vei kaikki kivut pois ponnistusvaiheestakin ja ponnistelut oli ohi 15 minuutissa.aika tuntui tosi lyhyeltä ja en meinannut uskoa että meni "niin kauan". tokalla tunsin oman arvion mukaan 60% ponnistusvaiheen kivuista vaikka lääkitys sama,ja aika tuntui tosi tuskallisen pitkältä vaikka ponnistusvaihe kesti vaan 6minuuttia.

 

[waninka]

Ponnistin 40 min kivunlievityksenä epiduraali. En tuntenut tarvetta ponnistaa, ponnistaminen aloitettiin kun kätilö katsoi että on sopiva aika ja sitten seurasin monitorilta koska pitää ponnistaa. Sain kolmannen asteen repeämät, mutta missään vaiheessa mitään kipua ei tuntunut. Olisin mieluummin halunnut että sattuu, jos vaan olisin edes jotain ponnistamisen tarvetta tuntenut, oli tosi hankalaa näin kun ei mitään tuntenu.

 

[never again]

Ponnistin yli puolitoista tuntia ilman mitään kivun lievitystä, en saanut TAYS:ssa vaikka pyysin. Täyttä helvettiä. Sit jättiepisiotomia ja imukuppi ja miltei vuosin kuiviin. Itseasiassa meinattiin kuolla molemmat kun napanuorakin repesi eivätkä huomanneet. ALapää tohjona, käyn fysioterapiassa ja odottelen korjausleikkausta. Olisin halunnut lisää lapsia mut ei valitettavasti enää tällä kropalla. Älkä ikinä synnytä TAYS:s
sa!

 

[waninka]

Ponnistin yli puolitoista tuntia ilman mitään kivun lievitystä, en saanut TAYS:ssa vaikka pyysin. Täyttä helvettiä. Sit jättiepisiotomia ja imukuppi ja miltei vuosin kuiviin. Itseasiassa meinattiin kuolla molemmat kun napanuorakin repesi eivätkä huomanneet. ALapää tohjona, käyn fysioterapiassa ja odottelen korjausleikkausta. Olisin halunnut lisää lapsia mut ei valitettavasti enää tällä kropalla. Älkä ikinä synnytä TAYS:s
sa!

Minäkin synnytin taysissa mutta mulla on ihan erilaiset kokemukset synnytyksen hoidosta. Repeämät korjattiin hyvin ja toipuminen on ollut nopeaa ja sitä on seurattu hyvin fysiatrian polilla ja myös äitipolilla.

 

["Milja"]

Omalla kohdallani kummankin synnytyksen kipein vaihe ei ole ollut se ponnistaminen vaan se siirtymävaihe avautumisvaiheen ja ponnistusvaiheen välillä. Eli ne pari viimeistä senttiä kun ponnistuttaa, mutta ei vielä voi ponnistaa kun ei ole kunnolla auki. Ponnistaminen on kyllä kivuliasta, mutta toisaalta siinä voi oikeasti tehdä jotain itsekin eikä vain ootella ja koittaa kestää. Kipu antaa voimaa toimia ja ohjaa. Pitää vain uskaltaa ponnistaa kun siltä tuntuu, miettimättä mitään kakkaa (sitä tulee, ei haittaa) tai repeämisiä (ei niitä välttämättä tule vaikka siltä varmasti tuntuukin)

Ponnistamista helpottaa se, että etsii oikeasti hyvän ponnistusasennon. Siihen sängylle ei ole yleensä pakko jäädä selälleen tai puoliksi istumaan. Pystyssä asennossa painovoimakin auttaa hommaa.