Olen seurustellut pari kuukautta miehen kanssa, joka alkuun vaikutti ihan mukavalta. Ei juo, ei tupakoi, mitkä on minulle aika tärkeitä asioita. Tai ei saunaoluessa tai parissa mitään vika ole, mutta kuitenkin.
Aluksi kävimme iltaisin tunnin, parin lenkillä ja juteltiin paljon.
Sitten toin hänet kotiin lapsilleni näytille ja ottivat puolin ja toisin toisensa hyvin vastaan.
Pikku hiljaa alkoi löytyä negatiivisiakin puolia, jotka minua alkoi ahdistaa. Tai ahdistus tuli ensin ja mietin, että mistä se johtui. Mies alkoi olla meillä kaiket illat eikä minulla ollut omaa aikaa ollenkaan. Yritin puhua hänelle, että minusta tuntuu, ettei minulla ole tilaa hengittää, ahdistaa ja minun mielestä me olemme liian paljon yhdessä. Minä haluaisin viettää aikaa omien ystävieni kanssa, lukea, kirjoittaa kirjeitä, tehdä käsitöitä, leipoa, olla lasten kanssa vaikka isoja ovatkin mutta lähtevät pian opiskelemaan.
Miehellä ei ole kavereita tai ystäviä ollenkaan, ei pidä omiin sisaruksiinsa mitään yhteyttä, isän luona käy pesemässä pyykit eli sen verran tapaa isäänsä kerran viikossa. Hänellä ei ole mitään harrastuksia tai mielenkiinnon kohteita. Tuntuu kurjalta aina olla se, joka sanoo että huomenna en voi/halua tavata, kun haluan tehdä omia juttujani.
Aina kun tulee, kysyy, että olemmeko lasten kanssa hänestä puhuneet. Kun tapaan ystäviäni, kyselee jatkuvasti, mitä meistä kerroin. Toivottoman huono itsetunto hänellä on.
Kerran juttelimme pitkään suhteestamme. Sanoin, etten 9 vuoden yksinolon jälkeen osaa/halua päästää ketään lähelleni tai helppoa se ei ainakaan ole.
Hän sanoi, ettei hänellä ole muuta kuin asunto ja auto!
Nyt alan olla kurkkuani myöten täynnä tätä miestä enkä säälistä ala kenenkään kanssa olemaan. Enkä halua kenenkään vuoksi luopua ystävistäni, harrastuksistani tai muustakaan.
Mutta miten saan sen taotuksi hänen päähänsä? Yritimme erota ystävinä ja nyt hän soittelee kerran päivässä, tekee tikusta asiaa kun oikeaa asiaa ei ole.On kai laitettava välit kokonaan poikki, ei tässä muu auta.
En jaksa pönkittää toista, kun omassa terveydessä ja elossa on muutenkin jaksamista.
Aluksi kävimme iltaisin tunnin, parin lenkillä ja juteltiin paljon.
Sitten toin hänet kotiin lapsilleni näytille ja ottivat puolin ja toisin toisensa hyvin vastaan.
Pikku hiljaa alkoi löytyä negatiivisiakin puolia, jotka minua alkoi ahdistaa. Tai ahdistus tuli ensin ja mietin, että mistä se johtui. Mies alkoi olla meillä kaiket illat eikä minulla ollut omaa aikaa ollenkaan. Yritin puhua hänelle, että minusta tuntuu, ettei minulla ole tilaa hengittää, ahdistaa ja minun mielestä me olemme liian paljon yhdessä. Minä haluaisin viettää aikaa omien ystävieni kanssa, lukea, kirjoittaa kirjeitä, tehdä käsitöitä, leipoa, olla lasten kanssa vaikka isoja ovatkin mutta lähtevät pian opiskelemaan.
Miehellä ei ole kavereita tai ystäviä ollenkaan, ei pidä omiin sisaruksiinsa mitään yhteyttä, isän luona käy pesemässä pyykit eli sen verran tapaa isäänsä kerran viikossa. Hänellä ei ole mitään harrastuksia tai mielenkiinnon kohteita. Tuntuu kurjalta aina olla se, joka sanoo että huomenna en voi/halua tavata, kun haluan tehdä omia juttujani.
Aina kun tulee, kysyy, että olemmeko lasten kanssa hänestä puhuneet. Kun tapaan ystäviäni, kyselee jatkuvasti, mitä meistä kerroin. Toivottoman huono itsetunto hänellä on.
Kerran juttelimme pitkään suhteestamme. Sanoin, etten 9 vuoden yksinolon jälkeen osaa/halua päästää ketään lähelleni tai helppoa se ei ainakaan ole.
Hän sanoi, ettei hänellä ole muuta kuin asunto ja auto!
Nyt alan olla kurkkuani myöten täynnä tätä miestä enkä säälistä ala kenenkään kanssa olemaan. Enkä halua kenenkään vuoksi luopua ystävistäni, harrastuksistani tai muustakaan.
Mutta miten saan sen taotuksi hänen päähänsä? Yritimme erota ystävinä ja nyt hän soittelee kerran päivässä, tekee tikusta asiaa kun oikeaa asiaa ei ole.On kai laitettava välit kokonaan poikki, ei tässä muu auta.
En jaksa pönkittää toista, kun omassa terveydessä ja elossa on muutenkin jaksamista.
