En ole antanut anteeksi enkä unohtanut. Mieheni tietää sen. Hän oli 1,5 vuotta käymättä missään, kun halusi voittaa luottamukseni takaisin. Hän asiaa selittää niin, että jos olisi halunnut erota, meidän kriisi olisi ollut siihen oivallinen paikka. Hän jäi viereen vaikka joutui "vankilaan". Tiedän, että mieheni rakastaa minua. Enkä välttämättä edes usko, että lähtisi edes pettämään enää. sen verran koville otti molemmille koko kriisi.
Mutta minä en saa ajatuksiltani rauhaa... Järki sanoo, että mieheni ei halua menettää perhettään, niin liipaisimella se viimeeksi oli. Jätin kakkosvaiheen avioeropaperin täyttämättä. Hän itki ja rukoili että saisi jäädä viereen, tekisi ihan mitä tahansa. Tekikin 1,5 vuotta, mutta jotenkin tuntuu, että hän on unohtanut sen tosiasian, että vaikka meillä menee nyt hyvin, niin se p.aska on mukanani koko ajan. Ja yksikin väärä liike saa koko menneisyyden nousemaan pintaan. Tiedän, että en voi miestäni pullossa pitää loppuikää. Se ei onnistu enkä niin haluakkaan. Mutta toivoisin hänen antavan minulle aikaa sopeutua tilanteeseen ja ansaitsisi luottamuksen takaisin. Pitäisi kerrankin sanansa kun ottaa viinaa.
Mies muuten hipsi muina miehinä kotiin neljän jälkeen.... En puhunut mitään vaan käytiin nukkumaan. Aamulla tuli sitten räjähdettyä aika reippaasti. En tiedä, aika näyttää, mut tajuisikohan vihdoinkin sen, että jokaisen minuutin minkä myöhästyy sovitusta ajasta kännireissulla tuntuu minusta ikuisuudelta ja nostaa kaiken vanhan pintaan, sekä pistää minut epäilemään jokaista sanaa ja tekoa.