V
vierailija
Vieras
Meille tulee usein riita otsikon mukaisissa tilanteissa mieheni kanssa. Alan olla ihan puhki ja haluaisin, että tämmöisiä tilanteita ei enää tulisi koskaan. Tilanne äityy lopulta siihen, että minä koitan selvittää tilannetta ja mies alkaa syyttää minua jankkaamisesta ja lopulta haukkuu minut ties miksi ja vaatii vaikenemaan. Minä itkun sekaisena lopulta olen sitten hiljaa ja asiaa ei enää myöhemmin yleensä selvitetä. Joskus harvoin asiasta puhutaan myöhemmin pintapuolisesti. Tästä luonnollisesti seuraa se, että sama soppa jatkuu joku 'kaunis päivä' uudestaan. Mies ei usko, että hän on ymmärtänyt/kuullut jonkun sanomani väärin ja syyttää minua ihan suotta, vaikka kuinka koitan sanoa miehelle tästä, että hän kuuli/ymmärsi nyt pieleen jälleen kerran. Tässä vaiheessa saan syytteen jankkaamisesta. En vain voi sietää sitä, että minua syytetään turhasta ja syyttä. Jankkaan siksi. En jankkaisi, jos mies uskoisi sanomani. Enhän voi mitenkään alkaa perustella semmoista miehelle, mitä en ole koskaan sanonut tai tarkoittanut. Se olisi ihan älytöntä! Se olisi itselleen valehtelua. Esim. Mies: mikis sanoit noin/sanoit noin?! Minä: No en kyllä varmana sanonut/tarkoittanut, en voi selittää asiaa, jota en ole koskaan sanonut edes! Nämä tilanteet ja lauseet tulee siis ihan livenä juuri jonkun keskustelun aikana/heti perään.
Tänään esim.
Mies halusi ottaa vauvan kanssa selfieitä mun vanhojen kaksien muoviaurinkolasien kera. Aikaisemmin aamulla vauva piteli toisia laseja käsissään vaipanvaihdon yhteydessä ja heitti ne sitten lopulta maahan. Vauva heitteli muitakin tavaroita hoitopöydältä maahan ja ympäriinsä, koska sille niitä piti taas antaa, jotta viihtyy vaipanvaihdon ja pukemisen ajan paikoillaan. En enempää seurannut, että mikä tavara lenteli ja minne. Myöhemmin mies kysyi, että minne minä olen laittanut ne toiset lasit, kun niitä ei löydy vaipanvaihtopöydän luota. Sanoin, etten ole koskenutkaan niihin, että vauva ne varmaan on heittänyt jonnekin. Tähän mies sanoo, että hän ei usko ja olen kulemma varmasti siivonnut ne jonnekin, kun niitä ei näy missään hoitopöydän läheisyydessä. Minä siihen, että en ihan oikeasti ole koskenutkaan niihin kertaakaan koko päivänä, kumpiinkaan laseihin! Mies ei usko. Minä siihen, että tämä loukkaa, kun et usko mua, kun pihun sulle ihan oikeesti aina totta ja se et muka valehtelisin ei ole mun tapa ja sopii mun arvojakin vastaan. Mies ei silti usko. Mies syyttä, että nyt he ei voi ottaa kunnon selvieitä, kun minä en kerron minne lasit pistin. Lopulta käyn katsomassa hoitopöydän luota ja huomaan lasit lattialla. Sanon miehelle, et ne lasit on tuolla lattialla, et sinne vauva ne heitti, enkä edelleenkään ole kertaakaan edes koskenut koko laseihin missään vaiheessa. Sanon uudestaan, että vauva heittelee kaikkia tavaroita kaikkialle vaipanvaihdon yhteydessä. Tähän mies kysyy, et heittää NYKYÄÄN, miksi nykyään? Minä, et hei mä en sanonut koskaan sanaa NYKYÄÄN, et sanoin vaan et vauva heittelee niitä. Mies alkaa syyttää mua valehtelijaksi, et varmasti sanoin sanan NYKYÄÄN. No en varmana sanonut! Tämä episodi päättyy siihen et yritän selvittää asiaa, et mies tajuis et kuuli/ymmärsi väärin. En nimittäin haluu et samanlaiset tlanteet toistuu enää ikinä! Tästä seuraa et mies alkaa vaatia antamaan asian olla ja vaikenemaan ja minä koitan selvittää perustellen ja lopulta mies haukkuu mut ties miksi ja uhkaille.
Kysymys kuuluukin, miten tämmöiset tilanteet voisi välttää tulematta syytetyksi turhaan?
Tänään esim.
Mies halusi ottaa vauvan kanssa selfieitä mun vanhojen kaksien muoviaurinkolasien kera. Aikaisemmin aamulla vauva piteli toisia laseja käsissään vaipanvaihdon yhteydessä ja heitti ne sitten lopulta maahan. Vauva heitteli muitakin tavaroita hoitopöydältä maahan ja ympäriinsä, koska sille niitä piti taas antaa, jotta viihtyy vaipanvaihdon ja pukemisen ajan paikoillaan. En enempää seurannut, että mikä tavara lenteli ja minne. Myöhemmin mies kysyi, että minne minä olen laittanut ne toiset lasit, kun niitä ei löydy vaipanvaihtopöydän luota. Sanoin, etten ole koskenutkaan niihin, että vauva ne varmaan on heittänyt jonnekin. Tähän mies sanoo, että hän ei usko ja olen kulemma varmasti siivonnut ne jonnekin, kun niitä ei näy missään hoitopöydän läheisyydessä. Minä siihen, että en ihan oikeasti ole koskenutkaan niihin kertaakaan koko päivänä, kumpiinkaan laseihin! Mies ei usko. Minä siihen, että tämä loukkaa, kun et usko mua, kun pihun sulle ihan oikeesti aina totta ja se et muka valehtelisin ei ole mun tapa ja sopii mun arvojakin vastaan. Mies ei silti usko. Mies syyttä, että nyt he ei voi ottaa kunnon selvieitä, kun minä en kerron minne lasit pistin. Lopulta käyn katsomassa hoitopöydän luota ja huomaan lasit lattialla. Sanon miehelle, et ne lasit on tuolla lattialla, et sinne vauva ne heitti, enkä edelleenkään ole kertaakaan edes koskenut koko laseihin missään vaiheessa. Sanon uudestaan, että vauva heittelee kaikkia tavaroita kaikkialle vaipanvaihdon yhteydessä. Tähän mies kysyy, et heittää NYKYÄÄN, miksi nykyään? Minä, et hei mä en sanonut koskaan sanaa NYKYÄÄN, et sanoin vaan et vauva heittelee niitä. Mies alkaa syyttää mua valehtelijaksi, et varmasti sanoin sanan NYKYÄÄN. No en varmana sanonut! Tämä episodi päättyy siihen et yritän selvittää asiaa, et mies tajuis et kuuli/ymmärsi väärin. En nimittäin haluu et samanlaiset tlanteet toistuu enää ikinä! Tästä seuraa et mies alkaa vaatia antamaan asian olla ja vaikenemaan ja minä koitan selvittää perustellen ja lopulta mies haukkuu mut ties miksi ja uhkaille.
Kysymys kuuluukin, miten tämmöiset tilanteet voisi välttää tulematta syytetyksi turhaan?