mies käyttäytyy kuin kaikki väliltämme olisi lopussa,mutta..

[---]

kavahtaa kosketusta, ei halaile, ei suukottele, ei sano rakastavansa (klassinen tilanne kun sanon et rakastan sua, niin se tyyliin hymyilee ja taputtaa mua päähän...!! mut ei sano itse rakastavansa...), ei kerro mulle asioistaan, ei oikeestaan puhu mulle enää mitään.

MUTTA kun istutan herran ajan kanssa alas ja kysyn, että mikä on? mitä sä haluat? miksi olet tollainen? rakastatko sä mua enää? haluatko sä enää olla mun kanssa? lähde mun kanssa vaikka jonnekin terapiaan?

niin se katsoo kun hölmöä ja kysyy et mitä sä nyt sekoilet, tottakai mä haluan olla sun kanssa, ei vaivaa mikään ja kaikki on hyvin....

oon sanonut, että eikä ole ja vaatinut, että mulle puhutaan suoraan, katsoo silmiin ja sanoo, että kaikki on hyvin, sussa ei ole mitään vikaa, mussa ei ole mitää vikaa, ei ole toista naista tai muuta vastaavaa, on vaan stressiä....

STRESSIÄSTRESSIÄSTRESSIÄSTRESSIÄ.

mä kuihdun ja kuolen ja mies tekee kaiken tyhjäksi sanomalla että kaikki on hyvin. EI OLE.

 

[juuh]

Vähän sama tilanne täällä, mutta me käyttäydymme kummatkin noin. Miehestäni en tiedä mutta itse alan olla aika kypsä. Meitä on vasta kohdannut suuri elämänmuutos kun minä olen palannut opiskelemaan pitkän kotiäitiyden jälkeen. Silmät ovat avautuneet ulkomaailmalle ihan eri tavalla. Rehellisesti sanottuna en ole koskaan ollut rakastunut mieheeni. Olen päättänyt kyllä rakastaa ja pysyä yhdessä mutta viime aikoina on alkanut pyöriä päässä ajatuksia että onko järkeä uhrata niin iso osa elämästä (aito rakkaus) tähän mitä meillä on. Minusta tuntuu että elämme kulissiavioliitossa. Jatkamme, koska en vakaumukseni takia usko avioeroon. Ja lasten takia.
En tahdo että mies koskettaa minua, emme juurikaan edes juttele keskenämme enää. En tiedä miten tämä tilanne tulee päättymään.